keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Inferno #157/2018

Convocation
Scars Across
Everlasting Spew
4,5

Kun Desolate Shrinen kaikista instrumenteista vastaava LL yhdistää luovuutensa Dark Buddha Risingin uskomattoman murea- ja moniäänisen Marko Neumanin kanssa, on jälki jopa jylhempää  kuin mitä pääbändiensä kombinaatiolta voi edes kuvitella. Edellä mainittujen musiikista Convocationissa tuttua on tummanpuhuvan uhkaava mutta silti harras tunnelma, joka vyöryy vastustamattomalla voimalla päälle ja hukuttaa kaikessa rauhassa valtameriaaltojen tavoin.

Genrellisesti kaksikon musiikki on selkeää death-doomia, jonka ilmeisimpiä esikuvia on 80-90-lukujen taitteessa EP:n ja albumin julkaissut australialainen edelläkävijä Disembowelment. Scars Across on sekin kaikin puolin massiivinen teos, joka tuntuu kumpuavan jostain toismaailmallisesta lähteestä. Vaikka levyn ilmapiiri onkin pääasiallisesti lohduttoman painostavaa ja lyijynraskasta, leijuu taustalla eteerisesti myös hetkittäisiä melankoliaa tihkuvia toivonpilkahduksia, jotka on luotu vähäeleisen taitavasti koskettimin, puhtain lauluosuuksin tai kitaramelodioin.

Scars Acrossista ei voi erottaa neljää yksilöä, vaan se on näiden muodostama lumoavan tiivis kokonaisuus. Nauttiakseen täysin rinnoin levystä onkin osattava nähdä kauneutta rumuudessa ja tuntea halua syleillä epätoivoa vähintäänkin 50 minuutin ajan. Tällaisella musiikilla on kyky parantaa jo olemassa olevia arpia.

Hellanbach
The Big H: The Hellanbach Anthology
Dissonance
3

Brittilafka Dissonance jatkaa uusintajulkaisun sarjaansa, jossa arkistoista on kaivettu esiin aikoja sitten vaikuttaneita merkittäviä yhtyeitä ja näiden julkaisuja, joista osa on vielä niputettu järeämmiksi useamman levyn sisältäviksi diskografiaseteiksi. Osassa näistä julkaistuista merkittävyys on hyvin pitkälti pelkästään kokijasta kiinni ja 70-luvun lopusta 80-luvun puoliväliin vaikuttaneet brittihevibändi Hellanbachin antologia on juuri tällainen julkaisu. Etenkin kun se on jo kertaalleen julkaistu vuonna 2002, eri lafkan toimesta tosin.

Hellanbach on soundillisesti hyvin tyypillinen tuon ajan NWOBHM-genren edustaja, joskin lähempänä heavy rockia kuin metallia. Tuplalevyä kuunnellessa bändin musiikillinen agenda tulee hyvin selväksi, löytyyhän silti koko yhtyeen tuotanto aina ensimmäisestä EP:stä splittibiisin kautta kahteen vuosina -83 ja -84 julkaistuun täyspitkään. Näitä läpikäydessä käy selväksi hyvin pian myös se, miksi yhtye on jäänyt koko lailla unholaan pois lukien genrefriikit. Muutamaa selkeää hutia lukuun ottamatta tasalaatuisen mukiinmeneviä kappaleensa kyllä ovat, mutta siihenpä se sitten pitkälti jääkin.

Melkoisen samankaltaisissa biiseissä on kyllä ihan kelpo draivi, josta ennen oli paremmin -tyyppisesti ajatellessa on nasta digata aivan kuten yleisesti tuon ajan ihastuttavan välittömästä ja varovaista kapinaa henkivästä raskaamman musiikin ilmaisutavasta. Jos ennen uskottiin Elton Johnin Saturday Nights Alright for Fighting -viisuun jopa niin paljon, että Hellanbachkin päätyi sitä coveroimaan, kuvaa Born to Be Wild paitsi himassa -lausuma nykyisyyttä ja musiikkiaan paremmin.

Iteru
Ars Moriendi MC
Helter Skelter
2,5

Kun 80-90-lukujen taitteessa kalmankatkuisesta musiikista aiemmin innostuneet juniorit alkoivat kokea aikuistumisen myötä vastoinkäymisiä elämässään, tippuivat tempot kiinnostuksen rajumpaan metallimurjomiseen säilyessä entisellään. Syntyi genre doom-death metal, jota perinteisempään hidasteluun ja synkisteltyyn jo paljon aiemmin mieltyneet puritaanit eivät tänä päivänäkään pidä juuri minään. Yhtyeitä, demoja ja albumeita putkahteli lyhyessä ajassa tiuhaan tahtiin, mutta vain harva lopulta selvisi edes 2000-luvulle saakka ainakaan muuttamatta radikaalisti ilmaisuaan.

Belgialaisen Iterun debyytti voisi hyvinkin olla peräisin reilun 20 vuoden takaa, sillä niin tiukasti sen juuret ovat genren mustassa ja kylmässä mullassa. Toisin kuin musiikkinsa, ura on alkanut vauhdilla, sillä vasta viime vuonna perustettu poppoo on saanut kasetilleen julkaisijan vuosien horroksesta heränneen Regainin alalafkasta Helter Skelteristä. Vaikka kyse onkin suhteellisen pienipainoksisesta UG-tuotoksesta, joka on jopa ehditty myydä loppuun, kuulostaa Ars Moriendi hippusen turhan hätäisesti kasatulta raakileelta mitä sen neljään jyhkeän mittaisiin kappaleisiin tulee.

Bändin ilmaisussa ei sinällään ole mitään vikaa, sillä on juuri oikeanlaiset elementit käytössään aina jylhästä murinasta tummaa melankoliaa valuvaan tunnelmaan ja painaviin riffeihin unohtamatta pientä flirttailua death metalin kanssa. Käytetyt sovitusratkaisut ovat kuitenkin yksinkertaisia ja osin jopa kömpelöitä eikä niistä saada kasattua kaikista tärkeintä eli megatonnin painoisia musertavia teoksia, joiden alle haluaisi heittäytyä pakoon pahasta maailmasta. Ammattimaisille mielensä pahoittajille tämä ehkä saattaisikin riittää, mutta patologisempien tapausten maailmantuskaa kannattelevilta harteilta musiikki valuu turhan helposti alas maahan.

Kurjam
Surm Tappis Ära
Omakustanne
2,5

Tietämykseni veljeskansamme Viron musiikkiskenestä on melkoisen olematon, vaikka esimerkiksi vuonna -89 julkaistu J.M.K.E.:n debyytti Külmale Maale on edelleen yksi kaikkien aikojen kovimmista punk-levytyksistä. Hyvinkin samassa genressä musisoi myös Kurjam, joka sekin on aloittanut toimintansa jo yli 20 vuotta sitten, mutta josta aiempia kuulohavaintoja ei ole.

Surm Tappis Ärasta löytyy yhteneväisyyksiä em. maanmieheensä muutenkin kuin vain kielellisesti, sillä kummankaan musiikillista ilmaisua ei ole rajoitettu turhan ahtaalla genrekarsinalla. Suomessa läheisin vertailukohde onkin samalla tavalla ennakkoluulottomasti punkkia mätkivä Yleislakko, johon Kurjamia voinee vertailla myös sanoituksellisesti, vaikka viroa en ymmärräkään. Erinäisiin epäkohtiin kantaaottavat teemat kun puskevat kielimuurin läpi ja asennekin on aistittavissa myös pelkästä musiikista.

Virolaisten punk rockissa on samaa ilkikurisuutta kuin turkulaistenkin ja samalla sitä myös vaivaa osittain sama turha kireys ja taantuneisuus kuin vuosi sitten ilmestynyttä Hyvästi kauniit poutapäivät -albumia. Riehakkaimmillaan Kurjam on sekä omalaatuista että riemastuttavaa kuten Keskerakonna uus hümn, 1227, Surm tappis ära tai Kübermunk -biiseissä, joista saisikin ihan nasevan seiskan. Tällaisenaan minialbumimittainen kappalekymmenikkö tuntuu kuitenkin tylsällä tavalla pidemmältä kuin mitä se oikeasti onkaan.

Oratorivm
Credo MC
Helter Skelter
3

Oratorivmin fransmannien voi sanoa verhoutuneen mystisyyden viittaan, vaikka pakollinen joskin perin minimalistinen nettipresenssi yhtyeellä onkin olemassa. Ensidemolleen se on kuitenkin saanut  virallisen julkaisun Helter Skelterin kautta ja näin herran sanaa saadaan levitetyksi 100 kappaleen kasettipainoksella.

Yhtyeen kiivastempoinen ja tunnustuksellinen black metal viittaa musiikillisesti lähinnä Ruotsin suuntaan, vaikka maltillisesti esiin tulevaa julistuksellisuutta voikin etäisesti kokea ranskalaiseksi ilmaisutavaksi. Demon päättävää lyhyehköä nimikkoinstrumentaalia lukuun ottamatta kolmella varsinaisella kappaleella on mittaa keskimääräistä enemmän. Vaikka biiseihin on sovitettukin tyylillä ilmeikkyyttä kasvattavia hitaampia osuuksia, jo minuutinkin karsiminen jokaisen pituudesta olisi tehnyt kokonaisuudesta entistä tehokkaampaa.

Credo on luojiensa evankeliumin avauslukuna hyvä joskaan sitä kuunnellessa hurmoshenki ei kehoa ja mieltä valtaakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti