maanantai 25. syyskuuta 2017

Inferno #149/2017

Morbid Evils/Albinö Rhino
Split LP
Svart
2,5

Albinö Rhino
Riff Religion LP
Omakustanne
3,5

Kotimaisten pörinäbändien Morbid Evilsin ja Albinö Rhinon yhteisjulkaisu on musiikillisesti yllättävänkin yhtenäinen pläjäys. Ensiksi mainitun ote on näennäisesti raskaampi ja synkempi, mutta kaksi vuotta sitten julkaistun esikoisalbumin tavoin biisien tunnelmasta puuttuu hyvin pitkälti kaikenlainen ahdistus. Ontohko lopputulos kuulostaakin lähinnä siltä, että tällaista musiikkia soitetaan vain siksi, että se on kivaa eikä siksi, että pään sisäinen paine pakottaa niin tekemään. Entombed-laina Damn Deal Done kuulostaa sekin vain pelkältä tympeän hitaalta läpilanaukselta vailla alkuperäisen testosteronihikeä valuvaa groovea.

Albinö Rhinon edellisvuonna ilmestynyt kahden biisin mittainen Upholder-täyspitkä oli ilahduttavaa kuunneltavaa kaikessa rauhallisessa huuruillussaan. Samoissa levytyssessioissa taltioitu Human Caravan istuu sekä nimeltään että tyyliltään paremmin tälle splitille. Jahka kappale pääsee alkuhurinoiden ja kiertoääniujelluksen jälkeen hitaaseen vauhtiin, meno muistuttaa kaukaisesti Electric Wizard synkkääkin synkempää julistusta vertautuen paremmin em. albumin Uphold the Light Part 3:een kuin valoisampaan kakkososaan. Maagisesta manaamisesta jää kuitenkin uupumaan jotain sen verran oleellista, että vaikka karavaani kyllä kulkee, ei koirat juurikaan hauku tai mies kehu. Splitin selvästi parempi puolisko silti.

Riff Religion on sekin Upholder-sessioiden peruja ja kun paikkaa, julkaisijaa tai kaveria ei biisille löytynyt, on yhtye päätynyt pistämään sen pihalle todella pienen painoksen yksipuolisena 12” vinyylinä. Käytännössä melkoisen järjetön ratkaisu ja juuri siksi tyylikäs.

Nimensä mukaisesti kappaleessa uskotaan riffeihin ja palvotaan graafisen yksinkertaista ilmettä myöten Black Sabbathia. Letkeä groove kuljettaa hienosti gospelia eteenpäin ja saarnan varsinainen huippu koetaan puolivälin tienoilla pastorin alkuörähtelyn vaimennuttua. Soolokitaristin seurakunnan kiihdyttäminen kohti korkeuksia psykedeelisin sävyn on erityisen onnistunutta ja loppu 14 minuutin mittaisesta paasauksesta onkin pelkkää kiihkon laannuttamista takaisin kohti maallisia iloja ja murheita.

Vaikka biisin aihe ja toteutus on sinällään hyvinkin tuttua, ei Albinö Rhinoa voi tässäkään tapauksessa leipäpappeudesta syyttää.

Antichrist
Sinful Birth
I Hate
4,5

Antikristuksen toinen tuleminen tapahtui viime kesäkuussa, osuvasti vielä kuusi vuotta ensimmäisen yrityksen jälkeen. Pedon evankeliumin aihepiirit ovat edelleen hyvin pitkälti samat kuin Forbidden Worldilla, mutta nyt saarnaamisessa on sellaista kiihkoa ja tulikiven katkua matkassa, että kaikista viattomimmatkin katuvat syntymäänsä alkaessaan nakella kivillä pahantekijöitä.

Hurrien vallan räyhäkäs rässääminen on silkkaa vanhaa liittoa, jossa haisee tuon ajan rujoimpien orkesterien vaikutus aina saatekirjeessäkin mainittua Possessedia myöten. Sinällään puhtaasti peruspalikoista koostuviin biiseihin on saatu ladattua sellainen määrä alkukantaista vaarantunnetta, vauhtia ja vimmaa, että kaikenlainen vähänkään modernimpi lähestymistapa metalliin genrestä riippumatta tuntuu pelkältä lussulta läpsytykseltä.

Albumin hienous piilee kuitenkin pitkälti siinä, kuinka se on saanut jalostettua em. väkevät ominaisuutensa entistä tykimmiksi kerrassaan hienolla kitaratyöskentelyllä aina riffeistä erityismaininnan arvoisiin ytimekkäisiin sooloihin. Parhaimpina esimerkkeinä tästä käy levyn keskivälin todella intensiivinen nimikappale sekä loppua enteilevä, tyylillä toteutettu instrumentaali Chernobyl 1986. A. Sunessonin hysteriaa lähentelevä rietas riekunta repii armottomasti viimeisetkin energiat ralleista irti.

Sinful Birth on kovinta ajoa ikinä juuri nyt.

Blitzkrieg
A Time of Changes (reissue)
Dissonance
4

Metallicalla oli 80-luvulla iso sivistävä vaikutus teini-ikäiseen jannuun. Sanoitusten innoittamana tuli tutustuttua niin Hemingwayn kuin Lovecraftin kirjalliseen tuotantoon ja Garage Days -sessioissa taltioidut lainakappaleet saivat kiinnostumaan niin Misfitsistä kuin Diamond Headistakin. Vaikka nykyisellään yhden maailman suurimman metallibändin oma tuotanto ei ole järisyttänyt kummoisestikaan omaa maailmaani liki 25 vuoteen, voi nelikolle olla edelleen kiitollinen Budgien ja Blitzkriegin kaltaisten kulttinimien esiin nostamisesta.

NWOBHM-genre on lähes käsittämättömän iso, vaikka suuremmin menestyneitä artisteja ja tunnettuja julkaisuja ei ole kuin kourallinen. Pinnan alla pöhinää aiheuttaneet mutta sinne myös jääneet tapaukset ovat kuitenkin sellainen aarreaitta, josta löytyy edelleenkin paljon ammennettavaa. Etenkin niille modernin ajan ihmisille, jotka kokevat syntyneensä liian myöhään. Tällaisille noviiseillekin genren arkkityyppiä monessakin mielessä edustava Blitzkrieg ja vuonna -85 ilmestynyt esikoisalbuminsa A Time of Changes onkin vallan hyvä tapaus paeta nykyisyyttä ja sukeltaa syvemmälle yhteen metallin merkittävimmistä alatyylilajeista.

A Time of Changes on ehta ja yhtenäinen heavy metal -albumi, jossa on kaikki mennen ajan tunnusmerkit mukana. Kaikesta paistaa vahvasti läpi kirkasotsainen innokkuus musiikin esittämiseen ja hetkessä olemiseen, joka kuuluu etenkin Procter-Sirotto-kitaristikaksikon yhteistyössä. Jälki on konstailematonta, mutta tehokasta ja riffeineen ja sooloineen, johon kaksi vuotta aiemmin mainiolla Satanin Court in the Act -debyytillä laulaneen Brian Rossin vahva suoritus vain väkevöittää.

Näin jälkikäteen pelkästään musiikkia tarkasteltaessa on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei koskaan noussut kovimpaan A-sarjaan. Tämä ei johdu siitä, että sen biiseissä olisi ollut varsinaisia puutteita, vaan lähinnä siitä, että yhtyeen musiikki kaihtoi simppeleitä hittejä ollen liian lähellä tuon ajan heavy metalin aidointa ja syvintä olemusta. Tällaisia kappaleita levy on lähes täynnä ainoastaan loppukolmanneksen aiheuttaessa pienoisen notkahduksen. 

Cloven Hoof
Cloven Hoof (reissue)
Dissonance
4

Blitzkrieg-arviossani mainitsema Metallica ei suinkaan ollut ainoa merkittävä tekijä tutustuttamisessa tuolloin jo kultakautensa ohittaneeseen uuden aallon brittihevin pinnan alaiseen maailmaan. Joskus 90-luvun alkupuoliskolla löytyi divarista kanneltaan ja biisilistaltaan hieman mystisen oloinen Metal Inferno -kokoelma (1984), jonka sisällöstä ei ollut tuttua ennestään kuin Venom. Etenkin Witchfinder Generalin, Demonin ja Cloven Hoofin biisit osoittautuivat rautaisiksi sekä hiukan myöhemmin myös täysin eri vuosikymmeneltä olevan (Black) Widowin Come to the Sabbath, vaikka aluksi se herätti enemmänkin hilpeyttä.

Cloven Hoofin nimetön debyytti ilmestyi samana vuonna kuin em. kokis. Moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna yhtyeen musiikki on astetta karskimpaa, hämyisempää ja tummempaa, aivan kuten nimestäänkin voi jo olettaa. Mukana on myös paikoitellen kelpo annos haikeaa eeppisyyttä, mutta taitaa yhtye myös yksinkertaisten tehokkaan saxonmaisen farkku&nahkarokkauksen, josta Crack the Whip on paras esimerkki. Juuri tällainen biisien välinen erilaisuus ja monipuolisuus kasvattaakin levyn kiehtovuutta selkeästi.

Levyn hitti on ehdottomasti Metal Infernoltakin löytynyt Laying Down the Law, joka kaikessa kerrassaan mainiosti rullaavassa vastustamattomuudessaan on klassinen heavy metal anthem. Loppuun tällätyt, BBC:n Friday Rock Show -sessioista vuotta aiemmin äänitetyt kolme bonusbiisiä istuvat kokonaisuuteen hyvin. Levyversioihin verrattuna kaksi aiemmin tässä arviossakin mainittua biisiä kuulostavat ilmavammilta ja rennommilta eli pelkästään hyvässä mielessä livemäisiltä ja ensimmäiseltä demolta löytyvä Road of Eagles on sekin mainio lisä.

Ehdottoman tarpeellinen ja tutustumisen arvoinen uusio tämäkin.

Hexhammer
Hexhammer LP
Filthy Rat
4

Metallipunkkia? Kyllä kiitos! Tsadilaisen Hexhammerin ensimmäinen täyspitkä on jo näin äärimmäisen yksinkertaisista lähtökohdista varsin kiinnostava tapaus ja mustan kullan toistuvien pyörityksien myötä olettamus myös lihallistuu. Orkesteri kun on asenteeltaan ja soittotatsiltaan selkeän kuultavasti punk, mutta se taitaa myös maukkaan metalliset melodiat. Näiden tekijöiden yhdistelmä on näennäisestä ristiriitaisuudestaan hieman yllättäväkin, mutta saumattoman toimiva.

Punkkia bändissä on etenkin laulajan repivä rääkynä sekä röyhkeän päällekäyvä ja tapa vyöryttää kappaleitaan. Motörheadin ja Venomin mallinen ei-niin-millileen kulkeva soitto lisää soppaan oman rokkigroovensa, mutta muista vastaavista tekijöistä suurin erottava tekijä on kappaleesta toiseen kuultavat hienot melodiat, jotka juontuvat juurensa selkeästi metallin maailmaan. Vaikka niissä onkin tarttuvuutta ja jopa herkkyyttä, niin missään ällöimelässä liemessä niitä ei kuitenkaan ole uitettu, vaan maku on pikemminkin tillikurkuista tuttu etikan ja sokerin yhdistelmä.

Jäseniensä aiempi vankka tausta Hexhammerin musiikissa yhdistyvien genrejen parissa todellakin kuuluu. Bändi kun osaa kaahata juuri oikeanlaisella vimmalla läpi parissa-kolmessa minuutissa pelkkää olennaista asiaa eikä intensiteetti ja tymäkän tumma tunnelma katoa mihinkään, vaikka  vauhtia hieman laskettaisiinkin biisien sisällä tai niiden välillä. Levyn päättävä, hidastempoisin ja myös pisin Master of the Mountain vain paaluttaa levyn vahvuuksia entistä syvemmälle kaaliin.

Jaguar
Power Games (reissue)
Dissonance
3,5

Astetta tuntemattomampiin, joskaan ei läheskään obskuuriosastolle kuuluva Jaguar on myös yksi niistä lukuisista uuden aallon brittiheviorkista, jotka eivät 80-luvulla saaneet aikaiseksi paljoakaan. Nyt uusintajulkaisunsa saava vuoden -83 debyytti Power Games on tuon ajan kahdesta täyspitkästä tietenkin se parempi kuten asiaan kuuluu. Ja vaikka ura tuolloin jäikin lähtökiitoonsa, ovat nämäkin seniorit tehneet paluun jo lähes 20 vuotta sitten ja perin maltilliseen tahtiin julkaisseet jopa uusia levyjä.

Biiseiltään Power Games ei sinällään ole ihmeellinen ja massasta mitenkään erityisesti esiin pomppaava julkaisu. Bändi on onnistunut kuitenkin lataamaan kappaleisiin sellaista rehellisen työväenluokkaista asennetta ja kiihkeyttä, joiden muodostama mukaansa tempaavaa draivi voittaa puolellensa ja saa näon piiskattua levystä keskinkertaista paremman. Samaa eläimellistä ja röyhkeää duunarimenoa löytyy myös aikalaistensa Def Leppardin aivan alkupään tuotannosta, jota Jaguar paikka paikoin jopa muistuttaa.

Enemmänkin ei-niin-kauniin kuin söpön albumin korviin pistävä kauneusvirhe on kumiseva basarisoundi, joka etenkin nopeimmissa kohdissa peittää ärsyttävästi alleen kitaroita. Kolme aiemmiltakin uusioilta löytyvää ja alun perin esikoista edeltäneeltä singleltä ja kokoelmalta mukaan napattua bonuskappaletta ovat kelpo raitoja nekin antaen oman lisäarvonsa.

Keretik
Terra Mater MC
Rämekuukkeli
3

Keretikin esikoisjulkaisu on juuri niitä tapauksia, joista haluaisi tykätä enemmänkin kuin lopulta todellisuudessa voi. Se on seitsemän biisin EP-mitassaan niin formaattinsa, soundiensa, tekstiensä, visuaalisen ilmeensä kuin itse musiikkinsa puolesta kaikesta ylimääräisestä karsittuna voimakasta lanaamista, josta välittyy niin ahdistusta kuin vihaakin ihmiskuntaa kohtaan.

Saatekirjeessäkin mainitut Amebixin ja vanhemman Killing Joken tuotannon vaikutukset ovat helposti kuultavissa helsinkiläisnelikon painostavuuteen tähtäävästä jyräyksestä, joka saa oman   tymäkän rullaavan tunnelman kahden basistin käytöstä. Niin paljon kuin tyylilaji ja toteutustapa korvaa miellyttääkin, huomaa kuitenkin koko ajan toivovansa menon olevan astetta päällekäyvempää.

Tällaisenaan Terra Materin puristavan otteen voi jo aistia mielessään, mutta ei vielä kunnolla kehossaan. Aika näyttää kulkeeko ihmisten teot entistäkin pahempaan suuntaan niin että ne alkavat toden teolla kuulua myös Keretkin musiikissa.

Inferno #148/2017

Madrost
The Essence of Time Matches No Flesh
Omakustanne
4

Nautin rässini mieluiten karskina ja suoraviivaisena, vaikka sen tuleekin sisältää jonkinlaisia korvakarvoihin takertuvia koukkuja. Genren alkuaikoina, jota myös kultakaudeksi sopii nimittää, moni rujompi rappaaja haastoi taitojen ja kunnianhimon kasvaessa niin itsensä kuin kuulijansa juuri kolmannella levyllään tekemällä haasteellisempaa materiaalia. Osa onnistui mallikkaasti, joidenkin tuotosten nerokkuus valkeni vasta paljon myöhemmin ja loput sortuivat omaan näppäryyteensä kadottaen liikaa olennaista ilmaisustaan.

VoiVodin Killing Technology (1987) oli niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaankin jotain ennen kuulematonta.  Siinä yhdistyivät alkuaikojen raakuus selkeästi teknisempään lähestymistapaan ja vastaava kehityskaari löytyy myös levyn maapallon ulkopuolelle sijoittuvassa futuristisessa tarinassa. 30 vuotta myöhemmin hyvin samankaltaista musiikillista ja sanoituksellista ideaa on erittäin onnistuneesti soveltanut myös Vektor ja samaa scifististä V-mäisyyttä löytyy myös Madrostin kolmannelta albumilta.

Madrost luotaa kuitenkin omaa soonista universumiaan hieman suoraviivaisemmalla kurssilla kuin em. tutkimusmatkaajat. Bändin teknothrash on hitusen raivokkaampaa ja vauhdikkaampaa, mutta taidokasta sävellyksellistä ja sovituksellista särmikkyyttä ja yllättävyyttä löytyy senkin kappaleista riittävästi tutkailtavaksi. Sanoituksia näkemättäkin käy jo pelkästä tunnelmasta selväksi, että aihepiireissä liihotellaan niin ikään maallisia asioita korkeammissa sfääreissä.

The Essence of Time Matches No Flesh painaa kuulijansa penkkiin sinkauttaen tämän kiertoradalle 38 minuutissa. Jos G-voimat kestää pyörtymättä, tarjoaa levy vaikuttavan kokemuksen matkalla kohti tuntematonta.