Inferno #102/2012

Mors Principium Est

...And Death Said Live

AFM

4,5

On melkoisen merkillistä, kuinka upean Liberation=Termination -levyn (2007) jälkeen useiden kitaristien- ja biisintekijävaihdosten kanssa vuosia kamppailleet porilaiset kuulostavat edelleen ainoastaan ja vain itseltään. Hienointahan tässä kaikessa on kuitenkin se, että ...And Death Said Live on näinkin kova kokonaisuus. Uusien jäsenten suhteen merta edemmäs on todellakin kannattanut mennä kalaan.

Mors Principium Est on edelleen melkoista ilotulitusta melodisen death metalin saralla, mutta se ei monien muiden lailla tyydy pelkkiin pikkunätteihin pamauksiin, vaan tykittää räväkästi ja melkoisella vauhdilla ilmoille massiivisen näytöksen täynnä toinen toistaan komeampia ja äänekkäämpiä muodostelmia. Lukuisia eri sävyjä sisältävällä väriloistolla ei kuitenkaan peitellä muuten köyhää sisältöä, sillä niin riffeissä ja etenkin hienoissa melodioissa löytyy enemmän kuin mitä ruotsalaisten virkaveljien viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuilta tuotoksilta yhteensä.

Oletettavasti lähellä kuolemaa käyneelle bändille tämä neljäs albumi on nimensä mukaisesti uusi uljas alku. Samalla se on myös, jos ei nyt melodödögenren selkeä virstanpylväs, niin ainakin melkoinen persauksiin tökätty piristysruiske yhdessä pieni tovi sitten julkaistun Pain Confessorin Incarceratedin kanssa.

Shining

Redefining Darkness

Spinefarm

4,5

Reilu viisitoista vuotta maailmaa ja itseään musiikilla piinannut Niklas Kvarforth on kasvanut pojasta mieheksi yhdessä tunnetuimman luomuksensa Shiningin kanssa. Yhtyeen alkupuoliskon julkaisuilla ilmoille oksennettu suoraviivainen angsti ja pahaolo on jalostunut levy levyltä lähes vaivihkaa huomattavasti kontrolloidummaksi synkistelyksi, jonka monitahoisuus ja totaalisuus on selkeästi aiempaa vaikuttavampaa myös musiikiltaan. Keulahahmon luovuutta ruokkivat henkilökohtaiset ongelmat eivät siis edelleenkään vaikuta kadonneen mihinkään, mutta niistä on opittu ammentamaan ja puhumaan entistäkin vapautuneemmin.

Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna viime keväänä julkaistu neljän biisin Lots of Girls Gonna Get Hurt cover EP antoi jo viitteitä siitä mitä tuleman pitää, vaikka se sisällöllisesti ja toteutukseltaan olikin selkeä välityö. Shining ei nimittäin koskaan aiemmin ole ollut näin kepeä, monipuolinen ja jopa osittain kokeellinenkin, vaikka toki sen musiikki on edelleen syvän melankolista ja tummaa sisältäen yhä selkeitä viittauksia myös black metalin suuntaan. Uusiutunut tyyli istuu sille täysin luontevasti ja osoittaapa albumi vielä samalla, ettei yhtye edelleenkään seuraa ketään, vaan etenee vakaasti itsenäisenä mihin suuntaan kulloinkin sattuu haluamaan.

Viiden varsinaisen kappaleen sekä Olli ”Puppe” Ahvenlahden soittama vaikuttava pianoinstrumentaali Det Stora Grå muodostavat intensiivisen kokonaisuuden, joka onnistuu poikkeuksellisesti herättämään erilaisia ajatuksia ja tunnetiloja kerta toisensa jälkeen. Tähän harva nykylevytys enää pystyy.

Sons of Kings

Emersion

Omakustanne

3,5

Kotimaista alkuperää oleva Sons of Kings yrittää puhtaasti instrumentaalisen musiikkinsa voimin saada kuuntelijansa levitoimaan ja onnistuukin siinä osittain. Albumin kahteen lähes samanmittaiseen pitkään kappaleeseen uppoutumalla jalat tahtovatkin irtautua maasta vaaksan verran, mutta maan vetovoiman voittaminen ja korkeimpiin sfääreihin tempaiseminen ei siltä ainakaan vielä onnistu.

Turkulaisnelikon avaruusalus käyttää polttoaineenaan sekä kraut- että spacerokkia kuin psykedeliaa ja ambientia, ja tämän sekoituksen avulla se nouseekin hitaasti ja varmasti kohti korkeuksia määränpäänään tuntemattomien planeettojen epäsäännölliset kiertoradat. Rauhallisella tempolla etenevä musiikki on puettu näennäisen pelkistettyyn ulkoasuun, josta löytyy myös häivähdys epämääräistä uhkaavuutta ilman synkän ja painostavan tunnelman läsnäoloa. Rakennuspalikkoina on käytössä lähes hypnoottisuuteen taipuvainen toisto ja jumitus, jonka päälle on kirjailtu pienin, improvisaatiolta kuulostavin kitara- ja kosketinmelodioin kudottua äänimattoa. Epämääräisestä muodostaan huolimatta niin kappale- kuin levykokonaisuuskin pysyy silti jämäkästi kasassa.

Orkesterin kakkosalbumi Emersion onkin kiehtova kokemus, jolta silti toivoisi ja odottaisi osittain räväkämpää ja vieläkin syvemmälle erilaisten musiikillisten ulottuvuuksien syövereihin heittäytyvää lähestymistapaa. Sons of Kings on jo hyvää matkaa korkeuksissa, mutta määränpää sillä ei ole vielä täysin selvinnyt.

Vortech

Devoid of Life

Omakustanne

3

Kunnioitettavan ahkerasti ja itsepintaisesti Vortech julkaisee itse albumeitaan Devoid of Lifen ollessa jo viides täyspitkä tänä vuonna kahdettatoista elinvuottaan viettävältä kotimaiselta porukalta. Levyä ja etenkin edukseen erottuvaa The Apocalypse-Grains of Reality päätöskaksikkoa kuunnellessa käy selväksi, että hiljaa hyvä tulisi. Enkä nyt puhu äänenvoimakkuudesta.

Musiikki etenee pääosin erittäin kiivaalla tempolla rumpujen nakuttaessa kuin MG-42 konsanaan muiden instrumenttien ja suu vaahdossa käskyjä ärisevän vokalistin tukiessa kiivasta kuolemaan saakka johtavaa musiikillista salamasotaa.

Vortechin koneistettua tunnelmaa sisältävä death metal ei loppujen lopuksi kuitenkaan eroa paljoakaan useista moderneista ja viimeiseen saakka tuotannollisesti tuunatuista sekä soundillisesti kiristetyistä äärimetalliyhtyeistä. Mäiskeen kun toivoisi olevan joko entistä rohkeammin ja syvemmälle koneiseen sekaantuvaa vehkeilyä tai selkeästi rehellisempää ja rujompaa brutalopaukutusta. Nyt siellä täällä hyviäkin ideoita väläyttelevä, joskin osin vauhtisokeudesta kärsivä musiikki jää näiden kahden ääripään väliseen epämääräiseen limboon leijumaan.

Devoid of Life on turhankin intensiivinen ja tuhti paketti sellaisenaan nautittavaksi. Orkesterista tällaisenaan pitävät saavat kyllä rahoilleen vastinetta, sillä varsinaisen yhdeksän biisin lisäksi saa bonuksena kaupan päälle kokonaiskeston lähes tuplaavat kahdeksan live- sekä demoraitaa.