torstai 25. lokakuuta 2012

Mega ja 10x10 @ Inferno #100

Syyskuussa 2012 julkaistussa sadannessa Infernossa kyseltiin kymmeneltä lehden aktiiviavustajalta listaa kymmenestä kovimmasta pitkäsoitosta lehden ilmestymisen ajalta. Jotkut kuulemma tuskailivat listojensa kanssa pitkäänkin, mutta itse valitsin seuraavat kymmenen kiekkoa suht nopeassa tahdissa ja puhtaasti fiilispohjalta. Itse asettaminani periaatteina ja rajoituksina listalle kuitenkin oli, että tänä vuonna julkaistuja levyjä en mukaan ota (jääköön ne vuoden 2012 parhaat julkaisut listaan) ja että julkaisut jakaantuisivat mahdollisimman tasaisesti vuosien 2001-2011 välille. Toisessa mielentilassa tai hetkessä lista saattaisi näyttää hieman toisenlaiselta, mutta tällainen siitä lopulta tuli.

"Herkistyneessä mielentilassa tippa saattaa vieläkin tulla silmäkulmaan tätä levyä kuunnellessa. Katatoniaa aidoimmillaan ja melankolisimmillaan."

"Arch Enemy määritti neljännellä albumillaan uusiksi koko melodeath-genren, eikä ole sen jälkeen itsekään pystynyt tätä tuotosta ylittämään. Olympialaista tuttu latinankielinen fraasi pätee tähän albumiin paremmin kuin hyvin: Citius, altius, fortius."

"Kuninkaan selkeästi vahvin levy niin musiikillisesti kuin teemallisesti sitten mahtikolmikon Abigail-Them-Conspiracy. Nukeilla leikkiminen ei näemmä ole vain tyttöjen juttuja."

Violent Revolution (2001) pöläytti "Kuojan” 90-luvun kuivahkon kauden jälkeen  hilseet kerralla pois, mutta Enemy of God jumittaa edelleen niskalihakset jokaisella kuuntelukerralla. Sen verta kova kiekko, että kokoelmista löytyy neljä eri versiota levystä ja farkkutakistakin selkälippu."

"Hämeenlinnalaisten toinen levy osuu maaliinsa. Tätä paremmin ei melodioilla ja tarttuvuudella varustettua kipakampaa metallia ollut aiemmin Suomessa tehty. Samoihin aikoihin alkoi laadukkaan kotimaisen metallin tuleminen lähestulkoon joka genressä."

"Reverend Bizarre nousi perinteisen doom metalin kärkikastiin heti debyytillään, mutta kolmas ja viimeiseksi jäänyt täyspitkä on niin mitaltaan kuin sisällöltään painavinta ja mielipuolisinta julistusta mitä tässä maassa on koskaan kuultu. Haistakaa huilu -asenteesta ja nimestä ekstraplussat."

"Icaros kuvaa hienon monitasoisesti niin pohjanmaalaisuutt kuin suomalaisuuttakin, mutta tavalla, joka ei ammenna iänikuisesta kalevalaisesta koivuntuohimelankoliasta, vaan käskee purra hammasta entistä tiukemmin yhteen, kapsahtaa kuuseen kurkottaessaan katajaan sitten kuinka monta kertaa tahansa. Ulkokallassa tuntuu käyvän ikuinen pohjoinen puhuri."

"Suomalaiset ovat osanneet nauttia kautta aikojen yksinolosta ja synkistelystä, ja näitä olotiloja Ghost Brigaden kakkonen kuvaa kaikessa herkkyydessään mestarillisesti. Parhaimmillaan nautittuna kuulokkeilla pimeässä."

"BM6:n musiikissa haisee rehellisesti niin garage rock, hiki, punk, mallas, blues kuin bensakin perin miehisellä tavalla. Kaksikko onnistui tiivistämään näistä elementeistä kaiken olennaisen."

"Kakkiksen joutsenlauluksi jääneen debyyttitäyspitkän voi jo nyt julistaa suomirockin klassikoksi. Perkeleellisen tarttuvia mutta kuuntelua kestäviä vanhan liiton punk rock -ralleja, jotka koskettavat monessa kohtaa myös teksteillään"

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Inferno #100/2012

Abrahma
Through the Dusty Paths of Our Lives
Small Stone
2,5

Näemmä normaalisti omasta kulttuuristaan ja maastaan hyvin ylpeät ranskalaisetkin osaavat arvostaa ja toteuttaa mukavan mureaa, tummaa ja raskasta 70-lukulaista stoner/space/desert rockia, josta löytyy pakollinen kelpo annos Amerikan etelän boogieta ja jumittavaa tunnelmointia.

Liika vain tuppaa olemaan liikaa, sillä pitkälti toista tuntia kestävä Through the Dusty Paths of Our Lives harhailee turhan päämäärättömästi tunnelmasta ja kappaleesta toiseen eikä se myöskään uskalla tai osaa sukeltaa tarpeeksi syvälle huuruiseen jamifiilikseen. Oikeanlaisen rentouden puuttuessa musiikin letkeä tunnelma kääntyy usein itseään vastaan laiskanpulskeaksi, jossa osasyypää on hivenen liian latteat ja elottomat kokonaissoundit.

Abrahman puitteet ovat kyllä oikeanlaiset ja tanakasti omilla jaloillaan seisovat, mutta musiikillisten suuntaviivojen fokusoinnin kanssa sillä on vielä suuria joskaan ei välttämättä kovinkaan vaikeasti ratkottavissa olevia ongelmia.

Bullet
Full Pull
Nuclear Blast
3

Bulletin mopo keuli varsin lupaavasti jo 2006 julkaistulla Heading for the Top -debyytillä ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Bite the Bulletilla kehityssuunta oli edelleenkin nousujohteista. Vaikka viime vuonna pihalle pukattu Highway Pirates olikin ainakin osittain oikeinkin hyvä, polki se silti osittain paikoillaan ollen selkeästi pieni notkahdus ruotsalaisten uralla. Nyt julkaistavalla Full Pull -albumilla yhtye ei edelleenkään jaksa edetä täyttä 100 metrin matkaa, vaan meno hyytyy puolivälin jälkeen tehojen loppuessa.

Bändillä on edelleen vahva näkemys tehdä 80-luvun AC/DC:stä ja Acceptista ammentavaa heavy rockia, jota täydentää hyvin Hell Hoferin omaperäisen repivä, joskin em. esikuvien tutuksi tekemä laulutyyli. Musiikkiin on tullut mukaan aimo annos tervetullutta ilmavuutta myös soundillisesti, mikä ei kuitenkaan tarkoita varsinaista löystymistä. Hyvänä esimerkkinä tästä Rolling Homen perusrock, jonka loppufiilistely toimii hienosti. Biisit kuulostavat myös aiempaa yksinkertaisimmilta ja enemmän rockilta kuin metallilta, mikä ei sekään ole huono asia.

Niin hyvin kuin livenäkin sympaattinen orkesteri taitaa hommansa, pitäisi tämän genren rallit vain olla just eikä melkein kohdallaan mitä kokonaisuuteen tulee. Nyt Bulletin massikka kiiltelee vahattuna komeasti ja käy tasaisesti, mutta kaasua painettaessa vääntöä ei tahdo löytyä riittävästi ja tiukaksi pakkaantuneella savisella pellolla rapa ei lennä tarpeeksi korkealle. Pakko bändistä on silti pitää, vaikka herroilla on edessään yhä pitkä matka huipulle Nuke-kiinnityksestä huolimatta.

Derrida
Tule ja katso 12” EP
Psychedelica/Räävi/Ruori/Distroy/Rämekuukkeli/Rusto-Osiris
3

Voisi helposti luulla, että perinnetietoiseksi genreksi lusein luokiteltu hardcoren karsinassa seinät olisivat likellä toisiaan ja niihin törmäily suotavaa niin kauan kun läpi ei mennä. Nyt jo kuopattu Abduktio kuitenkin osoitti, että HC:tä voi esittää niin tekstillisesti kuin musiikillisesti täysin omalla uniikilla ja älykkömäisellä tavallaan säilyttäen uskottavuutensa ja silti ajautumatta liian kauaksi genren ytimestä.

Kotimaista Derridaa voisi kutsua ylöjärveläisten hengenheimolaiseksi, vaikka varsin selkeitä sisällöllisiä yhteneväisyyksiäkin löytyy. Yhtye antaa mukavasti ajattelemisen aihetta niin teksteillään kuin musiikillaan, mutta paketti ei silti ole täysin onnistuneesti kasassa. Vaikka takana on pari pienempää julkaisua ja neljä vuotta sitten julkaistu täyspitkä, ei bändi tunnu silti olevan vielä täysin sinut nykyisen tyylinsä kanssa.

Vartin mittaisella EP:llä bändi rimpuilee varsin idearikkaasti kaikissa kuudessa kappaleessaan, mutta niiden sisältämät eri oivallukset olisi voinut jalostaa ja viedä vieläkin pidämmälle. Vastapainoksi kepeämmälle kokeellisuudelle jää myös kaipaamaan hivenen aggressiivisempaa otetta etenkin kitara- ja riffiosastolla. Tule ja katso kannattaa silti ennemmin kuin katua.

Lynyrd Skynyrd
Last of a Dyin' Breed
Roadrunner
4

Tokkopa nykymaailmaan enää syntyy tai muodostuu Lynyrd Skynyrdin kaltaisia aidosti ikonisia bändejä, joiden syvän etelän periamerikkalaisuuteen perustuva rock kuulostaa täysin ajattomalta ja hienolta, vaikka kultakauden levytyksistä alkaakin olla jo lähes 40 vuotta aikaa. Edes vahvasti yhtyeeseen liitetty The Stars and Stripes Forever -asenne ei ärsytä, vaan sitä jopa kunnioittaa tässä tapauksessa. Viimeisiä lajissaan todellakin.

Edeltävä Gods & Guns (2009) ei oikein vakuuttanut, mutta 13. studioalbumillaan veteraanit ovat taas hienossa vedossa. Yllättävänkin raskaasti ja täyteläisesti soiva southern rock on samaan aikaan sekä monipuolista, pirteää, tarttuvaa, tunnelmallista että rennon letkeää tavalla, johon vain paljon elämää nähneet ja kokeneet ammattimiehet parhaimmillaan pystyvät. Legendat eivät tyydy mihinkään jäähdyttelyyn, sillä he käyvät edelleen lämpiminä.

Last of a Dyin' Breed on kaikin puolin onnistunut ja hienosti tässä ajassa kiinni oleva kokonaisuus, jossa kuitenkin yhä kuuluu bändin alkuaikojen musiikkiperimä vuosien aikana tapahtuneista suurista kokoonpanovaihdoksista huolimatta. Oi jospa joulupukki tänä vuona toisi haluamani lappuhaalarit ja punaisen takaluukulla varustetun kokovartalokerraston.

Nightstalker
Dead Rock Commandos
Small Stone
3,5

Voisin melkein luvata syöväni hatullisen sitä ihteään, jos nämä Kreikan pojat eivät ole koskaan kuulleet Dopes to Infinityn ja sitä seuranneen kolmen albumin aikaisesta Monster Magnetista. Vaan eipä asiasta voi alkaa liiemmin motkottamaankaan, kun noinkin hieno bändi on esikuvaksi otettu ja yli kahdenkymmenen vuoden ja kolmen aiemman albumin kokemuksella osataan tehdä mukavan letkeitä ja tasapainoisesti vellovia stoner-kappaleita koko levyllinen.

Dave Wyndorfin jo pelkästä äänestä huokuvaa karismaa ja vahvaa hittivainua ei Nightstalker-joukkiosta löydy, mutta vahvaa tyylitajua sekä hyviä sävellysideoita että tanakkaa osaamista kylläkin. Siksi jääkin oikein todella kenkuttamaan, että yhdestäkään biisistä ei löydy lähellekään Negasonic Teenage Warheadin tai Space Lordin kaltaista takuuvarmaa tappokertsiä tai kaaliin jumiutuvaa osiota, vaikka muut musiikilliset puitteet ovatkin lähes täysin kohdallaan.

Musiikissa vaikeasti kuvailtavat fiilikseen perustuvat asiat ovat usein vähästä kiinni. Pienellä amerikkalaisen ammattimiehen viilauksella Dead Rock Commandos olisi kuitenkin ollut melko varmasti pistettä parempi levy.

Riistetyt
Skitsofrenia (reissue)
Propaganda
4

Uusintapainos yhä edelleen aktiivisen tamperelaisen Riistettyjen kakkosalbumista vuodelta -83 ei ole mikään vuosikymmenen kulttuuriteko, sillä levystä on vuosien varrella tehty erilaisia painoksia niin CD:nä kuin LP:näkin, joista osaa on edelleen saatavilla. Tämä ei kuitenkaan vähennä itse alkuperäisen julkaisun merkitystä, sillä Skitsofrenia kuuluu kotimaisen hardcoren tärkeimpiin merkkipaaluihin mm. Laman ainoiksi jääneiden kahden studioalbumin kanssa.

Nuorten miesten energia ja intensiteetti on läpi levyn hurjaa ja se mikä monipuolisuudessa vähän puuttuu, on korvattu onnistuneesti asenteella ja vimmaisella ulosannilla. Kun repäisyt eivät juurikaan kestä paria minuuttia kauempaa, on 24 minuutin kesto täysin optimaalinen niin mielelle kuin korville: vanhemmankin alkaa tehdä mieli nousta barrikadeille kapinoimaan maailman lukuisia epäkohtia vastaan.

Ulkoiselta olemukseltaan julkaisu näyttää halvasti toteutetulta, mutta yksinkertainen kansilipare sisältää sentään sanoitukset. Onneksi sisältö sentään on huomattavasti rikkaampaa.

Sons of Otis
Seismic
Small Stone
3,5

20 vuoden trippailu vahvasti stonerilta tuoksahtavan ja myös vähän dronea sisältävän doomin parissa kuuluu Sons of Otisin musiikissa sulavana ja melkoisen tanakkana sekä lämminhenkisenä vyörytyksenä, joka ottaa kuuntelijansa heti alkutahdeista lempeään karhunsyleilyyn vain ponnistaakseen satunnaisen säännöllisesti leijailemaan kohti korkeuksia. Seismisen toiminnan ja kosmisten vibojen yhteistyötä siis.

Kolmikon epäilemättä suuresti jamihenkisyyteen perustava konsepti on kauttaaltaan vallan toimiva, mutta samaan aikaan itseään hivenen liikaa toistava muutaman tempun hyvin osaava groove-hirviö. Toki merkittävä osa bändin ja koko sen edustaman genren viehätyksestä perustuu juuri toiston ja vähäisen variaation luomaan transsimaisen tilan luomiseen ja saavuttamiseen, mutta kotiolosuhteissa tunnelma ja äänenpaine ei siihen kuitenkaan tällä biisimateriaalilla täysin riitä. Keikalla tilanne olisi varmasti aivan toinen.

Puutteistaan huolimatta Sons of Otis on silti kiehtova poppoo kaikessa yksinkertaisuudessaan. Taitoa sekin vaatii ja sitä bändiltä löytyy jo viiden aiemman albumin mitalta.

Spiders
Flash Point
Crusher
4

Spidersin heti alkuvuodesta 2011 julkaistu neljän biisin 10” oli kaikessa 70-lukulaisessa fiilistelyssään mainio ensijulkaisu, mutta kesän jälkeen ilmestynyt kiihkeästi rokkaava Fraction 7” (kääntöpuolella kelvollinen joskin turhan alkuperäisuskollinen Alice Cooper coveri Under My Wheels) laajensi hämiksien repertuaaria oivasti ja osoitti samalla, että niin riffeissä kuin tyylitajussakin löytyy.

Flash Point ei ole täyspitkänä aivan niin kova kuin toivoin, mutta erittäin nasevan ja tyylikkään kokonaisuuden sen yhdeksän pääsääntöisesti alle kolmen minuutin mittaista kappaletta silti muodostavat. Maanmiehensä Nicke Anderssonin parin viimeisimmän rokkikokoonpanon tavoin Spidersinkin maailma sijaitsee täysin 70-luvulla ja hienosti aikakauden aito ja rosoinen joskin erittäin lämminhenkinen tunnelma onkin levyllä tavoitettu aina tuotantoa myöten. Paikka paikoin pienen lähinnä soundillisen potkun puutteen voi helposti korvata volume-nupikkaa myötäpäivään kääntämällä.

Spidersin keulahahmossa Ann-Sofie Hoylesissa yhdistyy kiehtovalla tavalla räväkkyys ja rokkikissamaisuus naapurintyttömäiseen herkkyyteen ja tällaisella keulahahmolla ja biisiarsenaalilla varustettu nelikko tuleekin taatusti paremmin tunnetuksi myös kotimaansa ulkopuolella. Vaikka bändillä ei olekaan heti ensikerrasta päähän soimaan jääviä hittejä levyltäkin löytyvän em. Fractionin lisäksi, on sillä silti täysi nippu monipuolisia menneen ajan kyllästämiä rokkibiisejä, joihin ajan hammas ei pysty tulevaisuudessakaan.

Väärinkäsitys
Päivän tunnit 7"
Omakustanne
3,5

Bändin MySpacesta löytyvä kuvaus ”Hankasalmi Hardcore since 1996” kiteyttää mainiosti mistä Väärinkäsityksessä on kysymys. Kohtuullisen pitkästä urastaan huolimatta punkkitrio on julkaissut harvakseltaan omia tuotoksiaan ja vaikka tämäkin EP on taltioitu jo reilut kaksi vuotta sitten, saa se julkaisunsa vasta nyt. Liekö viivästymiseen syynä sitten julkaisijaongelmat, saamattomuus vaiko rahapula, viimeistä myyntipäivää ei yhtyeen esittämälle klassisen ajattomalle punk/HC:lle kuitenkaan kannata asettaa.

Sanoitusten teeseinä käytetyt päihteiden väärinkäyttö, uskontokriittisyys, sodanvastaisuus, luonnonsuojelu, jokapäiväisessä oravanpyörässä kieppuminen, isoveljen valvonta ja kapitalismin vallan vastustaminen ovat genren peruskauraa ja samaa voi todeta myös sopivan räkäisesti ja räyhäkkäästi esitetystä ja tallennetusta musiikista. Neljä viisua puolellaan reiluun viiteen minuuttiin istuu myös täysin mallikkaasti punk-pienjulkaisuissa usein käytettyyn sabluunaan.

Sen verta kelvollisesti & kokemuksella toteutettua Väärinkäsityksen kantaaottavuus ja musiikillinen räkiminen kuitenkin on, että mitään uniikkia lähestymistapaa ei jää kaipaamaan. Kyllä hyvä ruisleipäkin maistuu vuodesta toimeen ilman että siihen tarvitsee alkaa mitään karpaloita lisäämään.

Ward & True Lords Of Vatican
S/T (kasetti)
Johnny Park Avenue/Black Floyd's Tapes

3,5

Syvällä undergroundissa mateleva Ward julkaisee seuraajan viime vuonna ilmestyneelle 7” splitille ja tällä kertaa formaattina on puolestaan alan piireissä comebackin tehnyt c-kasetti. Tälläkin kertaa mukana julkaisulla on kaveri, mutta nyt voimat on eriytymisen sijaan yhdistetty True Lords of Vaticanin huolehtiessa musiikin värittämisestä elektronisin keinoin.
Wardin kehityskaari sojottaa ylöspäin selkeässä erektiokulmassa ensiseiskaansa verrattuna, vaikka tyyli ja tehokeinot ovat edelleen samat. Sysimustaa lähestyvä, osin sludgea sisältävä doom vyörytys on varsin alkukantaisella tavalla ahdistavaa ja piinaavaa, johon oman lisänsä tuo etenkin molempien biisien outromainen elekro-feedback. Mine nousee kuitenkin kappalekaksikon selkeäksi voittajaksi herkemmällä ja melodisemmalla otteellaan, joka tarjoaa sopivasti jännitteitä ja vastakohtia tutulle runnomiselle.

Ward ei vielä tunnu löytäneen aivan kaikkea potentiaaliaan, sillä esimerkiksi Paralyzedin olisi voinut antaa kasvaa lisää pituutta muuttaen sen massiiviseksi kaiken alleen ruhjovaksi monsteriksi. Yhteistyö TLoV:n kanssa on toimivaa, joskin hieman perään liimatun oloista. Tästäkin kollaboraatiosta olisi huolellisemmalla sovituksella saatu paremmin kokonaisuutta palveleva. Toivon mukaan tähän mennessä suoritut esilämmittelyt johtavat seuraavalla julkaisulla kohti kliimaksia: slow, deep and hard!

perjantai 19. lokakuuta 2012

Mors Principium Est "…And Death Said Live" & maukas näyte


Maittavat maistiaiset tulevilta ja tuoreilta julkaisulta saavat tällä viikolla jatkoa tyylikkäästi melodisuutta, vauhdikkuutta ja ärhäkkyyttä yhdistävän Mors Principium Estin Euroopassa joulukuussa  julkaistavalta neljänneltä "…And Death Said Live" -albumilta. Vuonna 2007 mahtavan "Liberation=Termination" -levyn julkaissut porilaisporukka on viimeisten viiden vuoden aikana kärsinyt useista kitaristinvaihdoksista, joista vakavin lienee perustajajäsenen ja pääasiallisessa sävellysvastuussa olleen Jori Haukion poistuminen em. levyn valmistumisen jälkeen ennen sen julkaisua. Tämän jälkeen kitaristeja on tullut ja mennyt, mutta nyt ulkomaalaisvahvistuksien Andy Gillionin ja Andhe Chandlerin myötä kokoonpanon toivoisi vakiintuneen.

Lopettaminen on varmasti MPE-leirissä käynyt monesti mielessä levytystauon aikana, mutta onneksi bändi on silti sinnikkäästi päättänyt jatkaa. Toivon mukaan tuleva julkaisu on yhtyeen nimen mukainen uusi uljas alku epäilemättä lähellä kuoleman portteja käyneille porilaisille.

Vaikka biisintekijät ovatkin yhtyeessä vaihtuneet sitten edellisen levytyksen, niin kyllä nyt näytteenä tarjottava "Destroyer Of All" kuulostaa hieman yllättäenkin silti puhdasveriseltä Mors Principium Estiltä. Ei tässä nyt ihan vielä ylletä "Liberation=Termination" -kiekon monipuoliseen ja omalaatuiseen nerokkuuteen, mutta sen verran vahvaa taidonnäytettä kappale kuitenkin edustaa, että mikään suuri pettymys AFM:n kautta julkaistava uutukainen tuskin tulee olemaan.

"Destroyer Of All", olkaa hyvä:


Kappaleen tarjoaa nettisivusto Metal Injection

torstai 18. lokakuuta 2012

Yleislakko "Maailmanpolitiikan arkipäivää" maistiaisia


Suomen Dead Kennedysiksi (tsekkaa myös Kuolleet Kekkoset, jos ei muuten niin nimensä takia) tituleerattu turkulainen Yleislakko julkaisee kolmannen albuminsa "Maailmanpolitiikan arkipäivää" (LP/CD) Blast of Silencen kautta 16.11.12 Reilu vuosi sitten julkaistu "Vapauden rautaiset raamit" oli sen verran monipuolinen ja viihdyttävä kokonaisuus niin musiikillisesti kuin tekstillisesti, että kasvaneita odotuksia on myös uutukaista kohtaan. Eivätkä juuri julkaistut ääninäytteet "Hallitukseen" sekä levyn nimikappale "Maailmanpolitiikan arkipäivää" petäkään...

Solistin Jello Biafra -henkinen äänenkäyttötapa, yhtyeen ennakkoluuloton ja punkin perinteisiä genrerajoja reilusti venyttävä musiikki sekä suorasukainen väkevä poliittinen sanoma oikeuttavat DK-vertaukset nyt vahvempana kuin koskaan aiemmin. Yleislakko ilkkuu ja roimii raskaalla kädellä ja roisinkin sanoin valtaapitäviä, mutta ei silti sorru paatokselliseen saarnaamiseen, vaan tyytyy lähinnä tekemään huomioita asioiden tiloista. Valmiita vastauksia tai vaihtoehtoja ei tarjoilla, ne pitää jokaisen löytää ja tajuta itse. Perusteltu kyseenalaistaminen asiassa kuin asiassa on aina ilahduttavaa ja Yleislakon sanoman luulisi sopivan myös niille, jotka eivät välttämättä vaivaudu edes ääniuurnille.

Mielenkiintoisen kontrastin tiukalle tekstilliselle sisällölle luo musiikin melodinen ote, jota voi kutsua jopa kepeäksi. Yleislakon punk rock ei ole millään tavoin räkäistä, vauhdikasta tai äärimmäistä, vaan se uskaltaa ja osaa lähestyä genreä useista eri suunnista ilman musiikillisia rajoituksia ollen silti selkeästi kuitenkin punkkia.

Bändin musiikki on kaikkea muuta kuin punkin arkipäivää, kuten allaolevista kahdesta maistiaisesta voi jokainen itse havaita.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kuudes Silmä "S/T" 7"

© Jussi Jänis

Tuore Kuudes Silmä -yhtye julkaisi juuri esikoisseiskansa Combat Rock Industryn kautta. Levy-yhtiön mainospuhe kiteyttää kaiken olennaisen ilman turhia korulauseita:
"Hienoa synkkää, ahdistunutta mutta melodista goottisärmäistä punkkia tältä uudelta helsinkiläisbändiltä.. tyylilajin parhaat perinteet kuuluvat mutta oma meininki hallussa, etenkin sanoituksissa kiteytyy ihmisen ahdistus täydellisellä tavalla! Musta Paraati/Cure/ym fanit HUOM!!"
Ei edes bändi itse varmasti kiellä, etteikö etenkin genren kotimainen pioneeri Musta Paraati olisi toiminut erittäin suurena vaikuttajana, mutta hyviltähän saa aina lainata ja huonoilta ei taas kannata. Kuudennen Silmän vahvan perinnetietoinen ja kolkko mustahuulisynkistely on kuitenkin juuri lähes täydellisen sopivaa musiikkia lokakuuhun, kun ulkonakin tuivertaa kylmä tuuli ja pulskat pihlajanmarjat hehkuvat kirkkaan oransseina muistuttaen satokauden päättymisestä.

Yhtyeen omalta Bandcamp-sivulta löytyy nyt kaksi 7":n kolmesta kappaleesta niin kuunneltavana kuin ladattavanakin.


PÄIVITYS 17.10.12: Seiskan kolmas kappale "Happea" on puolestaan kuunneltavissa levy-yhtiön Bandcamp-sivulla.


PÄIVITYS 08.12.12 Joulukuun Rumba noteerasi Megan Metalli blogin Kiitoradalla palstalla

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Baptism "Esoteric Spheres" single

Kotimaiseen BM-elitistöön kuuluva, Lord Sarcofagianin johdattama  Baptism valmistautuu julkaisemaan neljännen albuminsa "As the Darkness Enters". Pimeydellä siunatun teoksen julkaisee Northern Heritage niin CD:nä kuin LP:näkin ja näillä näkymin sen on määrä ilmestyä marraskuussa.

YouTubessa tarjoillaan levystä "Esoteric Spheres" -nimistä maistiaista ja kyllähän sitä kelpaakin makustella. Kappale on niin musiikiltaan kuin elävällä ja lämminhenkisellä tuotannoltaan ilahduttavan 90-lukulainen ja sen monipuolisuus useine erilaisine osuuksineen jopa hämmentää hiukan vielä useamman kuuntelukerran jälkeenkin. Asiaan kuuluvan melankolisen pohjavireen sisältävä biisi on kuitenkin sen verran hyvin kudottu kasaan ettei se ala maistua missään kohtaa silkalta sillisalaatilta. Kuultavaksi jää, millainen draaman kaari ja monimuotoisuus albumikokonaisuudelle on saatu luotua.


maanantai 8. lokakuuta 2012

Seremoniaa ja rituaaleja

Seremonia kuvailee itseään “psykedeliasävytteistä jytärokkia esittäväksi ja suomeksi laulavaksi yhtyeeksi”. Tämä jos mikä kiteyttää oivasti, mistä bändissä ja sen musiikissa on kysymys. Jokainen Black Sabbathin varhaisempaan tuotantoon paremmin perehtynyt ja siitä vähänkään syvemmälle hämärimpien orkestereiden maailmaan sukeltanut ei voi olla kuulematta, että Seremonian biisintekijät tietävät tarkkaan mitä soittavat ja miltä soundien pitää kuulostaa.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Vaikutteeni albumeina

Pitkän linjan promoottori Miika Kuusinen on varmasti kaikille metallipiireissä pyöriville tuttu nimi. Muun muassa Infernoon kirjoittava ja promootioita hoitava Mega kirjasi listan viidestä albumista, mitkä ovat häneen vaikuttanut aikojen saatossa. Toimittajan katsoessa listaa, ei voinut paljoa muuta kuin nyökkäillä mukana. Kyllä mies näköjään tietää mistä puhuu.

Lue artikkeli Kaaoszinen nettisivuilta

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Tuhokone nimeltä Demolisher

Demolisherin ensijulkaisu Enter the Suffering EP (2007) teki sekin jo varsin selvää jälkeä, mutta selkeästi jykevämpi ja kalman katkuisempi, viime keväänä julkaistu ensimmäinen täyspitkä Plague District se vastaa jyrääkin.

Lue haastattelu Imperiumin nettisivuilta


torstai 4. lokakuuta 2012

Pain Confessor "Oceans of Sickness" video

Pain Confessorin neljäs albumi julkaistaan perjantaina 12.10.2012. Incarcerated on tummasävyinen, vaativa ja ärhäkkä mutta ennen kaikkea todella kiehtova levy, juuri sellainen jonka vuonna 2007 ilmestyneen Purgatory of the Second Sunin olisi pitänyt olla.

Biisien ja samalla koko levyn hienous on siinä, että sen lähes black metalmainen kiukkuisuus kuulostaa luontevalta eikä vastapainoksi (edes kertosäkeisiin) ole lähdetty hakemaan turhaa hempeilyä tai imelyyttä. Kappaleet ovat haastavia ja moniulotteisia ja niiden kuuntelua kestävä tarttuvuus paljastuukin vasta lukuisten kuuntelukertojen myötä. Incarcerated on oikeaoppinen sekä melodisuutta että death metalia tyylillä yhdistävä levy, jollaisia ei ole tehty maailmalla aikoihin.

Uutta videota tulevalta albumilta, olkaa hyvä.


Muusikoiden.net keskustelupalstalla esitetty kommentti "Vokaalit kuulosti kyllä hyvältä mutta olipa kakka biisi. Englanniksi laulettua Sotajumalaa." naurattaa.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Lord Fist "Spark for the Night" (demo 2012)

1. Super Sailor
2. Chains of Steel
3. Master of the Witches
4. Spark for the Night

Kesto: 17:26



Facebook
MySpace

Mikkeli, Etelä-Savon maakuntakeskus, on saanut kunnian toimia minun ja Lord Fist synnyinpaikkana. Ikäeroa meillä on noin 41 vuotta, mutta yhteiset diggailun kohteet tuntuvat olevan koko lailla samoja. Bändin debyyttidemoa kuunnellessa luulen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti ymmärtäväni, mitä isältä pojalle -fraasi voisi käytännössä tarkoittaa.

Aloitellessani hevin kuuntelua vuonna 1983, oli Iron Maiden Kissin ohella yksi kovista, etenkin The Number of the Beast (1982), Piece of Mind (1983), Powerslave (1984) ja hiukan myöhemmin myös vuonna 1980 julkaistu debyytti. Kakkosalbumi Killersistä (1981) en koskaan ole niin välittänyt, vaikka toki siltäkin useampi helmi löytyy. On varsin helppoa kuvitella, että Lord Fistin muodostava nuorten miesten nelikko on yhtä tohkeissaan Maidenin debyytistä ja muista erityisesti NWOBHM-genren aikalaisista kuin minä aikoinani. Ikääntymisen myötä kun kyynistyminen tuppaa alati vaanimaan nurkan takana yrittäen tehokkaasti torpata vilpittömän innostumisen aiheesta kuin aiheesta.

Lord Fist jatkaa erittäin mallikkaasti niitä heavy metalin perinteitä, jotka syntyivät yli 30 vuotta sitten. Yhtyeen vilpitön innokkuus, täydellinen omistautuminen sekä nuoruuden energisyys vanhan liiton asialle ovat erityisen hienoa kuultavaa nykyaikana, jolloin täysin hajuttomia illuusioita rankkuudesta ja usein teennäisiä yhdistelmiä genrenrajoja rikkovasta monipuolisuudesta luodaan levytys- ja kotistudiossa tietotekniikan keinoin. Lord Fist on puhdasta ja vanhanaikaista heavy metalia, joka kuulostaa silti vallan tuoreelta näin vuonna 2012. Bändin selvästi aistittavassa olevaa asennetta ei tässä yhtälössä voi missään nimessä väheksyä.

Demon vauhdikas avauskappale Super Sailor on naaman välittömästi virneeseen vetävä hittiraita, jossa niin kitaristit kuin rumpalikin pistävät parastaan. Niin soitossa kuin soundeissakin on mukana juuri sopiva määrä oikeanlaista demomaisuutta eli käppäisyyttä, jonka ansiosta musiikki kuulostaa elävältä ja energiseltä, oikeiden ihmisten oikealta musiikilta eikä robottien millintarkalleen nuottiviivastolle asetetulta luomukselta. Myös laulaja-kitaristi Perttu Koivusen musiikkiin hyvin istuvaa laulamista on pakko arvostaa, vaikka miehen suoritus on kaukana virtuoosimaisuudesta. Ujot falsettiiin vetolähdötkin kuulostavat ainoastaan ja vain sympaattisilta tehokeinoilta eivätkä tippaakaan noloilta.

Keskitempoinen Chains of Steel osoittaa, että bändiltä löytyy vahvaa riffiä ja hyvää melodiaa myös hitaampaan menoon ja juuri nämä ovatkin yhtyeen vahvuuksia. Tutuista ja perinnetietoisista aineksista on osattu ei vain säveltää, mutta myös sovittaa mielenpainuvia ja silti mukavan monipuolisia viisuja.

Master of the Witches kulkee sekin hyvällä vauhdilla ja pitkälti samoin tehokeinoin kuin Super Sailor, mutta aivan samanlaiseen hurmioon se ei silti yllä. Demon päättävä hitaampi nimiraita on neljästä selkeästi sävellyksellisesti heikoin aivan kuin ideat olisivat loppuneet hiukan kesken ja sovitusta ei olisi jaksettu tai osattu hieroa riittävän rullaavaksi.

Vaikka osa Lord Fistin viehätystä onkin sen hiomaton raakilemaisuus ja intomielisyys, on sen kehittyäkseen entistä muotovaliommaksi silti opittava hiomaan turhia särmiä pois ja kiillottamaan entisestään niitä tahoja, joilla se jo loistaa. Käytännössähän tämä kun ei tarkoita mistään olennaisesta luopumista tai tyylin muuttamista.

Nuorissa on todellakin heavy metalin tulevaisuus vanhojen ja pöhöttyneiden musikanttien kärsiessä niin usein tunteen palon sammumisesta tai liiallisesta ajattelusta. Musiikin kun pitäisi aina olla tunne-, ei tahtotila. Evil-Lÿnin ohella Lord Fist on tämän hetken lupaavinta suomalaista heavy metalia.

Arvosana: MMMM

Demon avausraita "Super Sailor":


Demon loputkin kappaleet kuunneltavissa YouTubessa