perjantai 9. joulukuuta 2011

Inferno #92/2011

El Camino
The Satanik Magiik
Night Tripper

3 Paha se on lähteä tätäkään ruotsalaista orkesteria suuremmin kritisoimaan, vaikka kovin moneen kertaan aurattuja tasaisen maan stoner-latuja El Camino lykkiikin menemään ensimmäisellä albumillaan. Ainoan oikean eli perinteisen sivakoimistyylin valinnut bändi etenee mukavalla sykkeellä sekä rytmillä ja tekemisen meininki on irtonaista. Kun sekä soitossa, laulussa kuin soundeissakin on vielä sopivan pieni räkä poskella, on helppoa havaita että harjoittelukaudella on monta asiaa tehty oikein.

The Satanik Magiikissa on nimensä mukaisesti kyse vanhan kehnon miellyttämisestä osin myös vanhankantaisen heavy/doom metalin keinoin, mutta massiivinen kirottujen kuoro ulvoo helvetissä sen verran kovaa, että El Caminon täysin asiallisesti mutta perin yllätyksettömästi toteuttama peruspalvonta saa tuskin pirunparkaa lotkauttamaan korvaansa. Oikealla vasemman käden polulla yhtye kuitenkin on, joten kaikki mahdollisuudet sillä on tulla jatkossa saatanan hyväksi bändiksi.

Fastway
Eat Dog Eat
Steamhammer

3,5 Motörheadin kovimmat kiekot julkaisseessa kokoopanossa vuosina 1976-1982 kannuksensa kitaristina ansainneen Edward Allan Clarken perustama Fastway nautti jonkinmoista suosiota 80-luvulla julkaistulla viidellä albumillaan, mutta uutta materiaalia porukalta ei yli 20 ole vuoteen kuultu. Sittemmin liveä, kokoelmaa ja uusioita kyllä on julkaistu, vaan kyllähän Eat Dog East osoittaa että kuudenkympin rajapyykin ohittaneella Fast Eddiellä edelleen on sekä kitara että sävellyskynä tanakasti hyppysissään.

Albumin klassinen ja osin boogie sekä blues pohjainen pelkistetty hard rock soi erittäin leppoisasti, vaikka lipsahtaminen laiskan pulskean puolelle ei kaukana olekaan. Sekä basistin että vokalistin tontin hoitava ex-Little Angels jehu Toby Jepson on mies paikallaan ja panee parastaan molempien instrumenttiensa kanssa levyn parhaimmaksi nousevissa sielukkaassa Dead And Gonessa sekä yksinkertaisen tarttuvassa perusrokkipalassa Sick As a Dog.

Tämän lähemmäksi ei rokin perusarvoja sekä elementtejä voi oikeastaan päästä, mutta Clarken tyylikäs ja svengaava välähdyksittäin jopa Motörheadin mieleen tuova kitarointi pelastaa ja nostaa kiekon keskivertoa paremmaksi. Ammattimies on aina ammattimies.

Glyder
Backroads to Byzantium
Steamhammer

3 Kovin lunkia kuunneltavaa on näiden irkkujen klassisen pehmoinen hard rock, josta voi aistia myös häivähdyksiä AOR:n puolelta. Aiemmat kolme täyspitkää ovat keränneet jonkinmoista suosiota niin kotimaassaan kuin isommalla naapurisaarellakin ja onpahan muualla Euroopassakin keikkailtu mm. Dion, Thunderin, Blye Öyster Cultin sekä Fishin niin rundikamuina kuin lämppäreinäkin. Tästäkin pienoisesta sukseesta huolimatta musiikkibisneksen raadollisuuteen turhautuneina instrumentit ehdittiin kertaalleen jo laittaa naulaan viime vuonna, mutta niin vain sitä taas ollaan tien päällä kohta Bysantiaa matkalla.

Backroads to Byzantium on lähes täydellistä käyttömusiikkia autoiluun, sillä vaikka proteesin painumisesta kohti syyläriä ei ole pelkoa, tekee hyvää joskin hieman surumielistä fiilistä huokuvan levyn tahtiin kuitenkin mieli naputella ohjauspyörää sekä nyökytellä varovaisen hyväksyvästi päätään. Jos kappaleet etenevätkin varmasti ja letkeästi, kaikki osa-alueet ovat sekä kohdallaan että tasapainossa ja pikkunättejä koukkuja löytyy niin sieltä kuin täältäkin, ei albumi kuitenkaan pysty aiheuttamaan suurempia väristyksiä tai riemunkiljahduksia. Hyvin tehtyä, helposti unohdettua.

Obrero
Mortui Vivos Docent
Night Tripper

3,5 Rakkaan länsinaapurimme raskaasta ja vanhasta rokista tykkääviä musikantteja voi harvemmin haukkua Svea-mammanpojiksi, sillä niin monen guben instrumenteista tuntuu irtoavan vähintäänkin vallan kelvollista jälkeä, ja näin on myös Obreron ensimmäisen virallisen studioalbumin kanssa.

Jos yhtyeen tyyli ja kikat ovatkin yksinkertaisia ja tuttuja aina Black Sabbathin ajoilta, svengaa Mortui Vivos Docent kokonaisuutena hyvin. Levyn klassista doom-koulukuntaa edustavat raskaat sekä myös sopivam satunnaisia stoner-vaikutteita sisältävät biisit sekä synkähkö tunnelma osuvat tyylillisesti hyvin kohdalleen eikä toteutustakaan voi haukkua missään vaiheessa. Mm. saksalaisessa thrash-pumppu Protectorissa jo 80-luvulla vaikuttanut vokalisti Martin Missy on tuomari paikallaan, sillä herran eläytyvä, spontaaninoloinen ja osin myös epätoivoa henkivä puhdas laulutyyli on tulkinnallisesti miellyttävää kuunneltavaa.

Obrerosta on vaikea olla pitämättä, jos sen edustama genre yleensäkään miellyttää yhtään, sillä sen verran raskaamman musiikin historiaa tuntevalta, taitavalta sekä hyviä ideoita pursuavalta poppoolta se vaikuttaa. Yhtyeen edustama tyylilaji vain on kaikessa simppeliydessään sen verran haastava, että ainakin vielä näin debyytillään pienten mutta jyvät akanoista erottavien detaljien puute pitää bändin erossa parhaasta A-sarjasta. Suuret divaritason kärkeen vievät linjat Obrerolla sen sijaan on jo hyvin hallussa.

Riot
Immortal Souls
Steamhammer

2,5 Kyllä, Riot on juurikin se samainen 70-luvun puolivälistä lähes taukoamatta kasassa ollut bändi, jonka parhaimmiksi tituleerattujen Narita (1979) ja Fire Down Under (1981) albumien kansikuvat puolestaan ovat menestyneet huonompien levynkansien listauksissa. Yhtyeen maskottina kun sattuu olemaan mystinen hyljepäinen ihmishahmo Johnny nimeltään, joka etenkin näissä kahdessa helakan värisissä kannessa esiintyy varsin hämmentävissä valossa.

Alkuaikojen tuttu jämäkkä ja perinteinen heavy metal on muuttunut jo yli 20 vuotta sitten lähemmäksi power metalia, ja tuota vauhdikasta hölkkää kuullaan tälläkin levyllä turhankin paljon. Hitaammat ja lähempänä alkupään Riotin tyyliä olevat kappaleet kuten Crawling ja Fall Before Me ovat huomattavasti miellyttävämpää ja omailmeisempää kuin tylsäksi muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta nopeammat tuhdisti tuku-tukua sisältävät rallatukset.

Ei käy kieltäminen, etteikö Riotin kitaristikaksikolta Mark Reale ja Mike Flyntz löytyisi taitoa ja näkemystäkin ainakin paikka paikoin, eikä Tony Moorekaan ole vokalistina pöllömpi. Omia korviani vain miellyttää enemmän amerikkalainen 80-lukulainen melodinen ja enemmän perinteiseen heavy metaliin perustuva voimametalli kuin tämän modernimpi eurooppalainen nopeampi ja sisältököyhempi vastineensa. Ensin mainitusta tyylistä on Immortal Soulsilla jäljellä vain rippeet, ikävä kyllä.

Soul Manifest
White Season
Night Tripper

4 Olisi erittäin helppoa erehtyä luulemaan Soul Manifestoa ruotsalaiseksi poppooksi, sillä sen verran hyvällä maulla se rakastaa ja tulkitsee 70-luvun raskaampaa rokkia. Yhteys länsinaapuriimme löytyy tosin levy-yhtiön kautta, vaikka yhtyeen omat juuret ovatkin sekä Ranskassa että Englannissa. Itse musiikki puhuu kuitenkin universaalia kieltään.

Debyyttilevyksi White Season on harvinaisen onnistunut julkaisu tarkastelee sitä mistä vinkkelistä tahansa. Vaikka levy onkin soundillisesti modernilla tapaa jämäkkä ja tuhti, on se samalla myös erittäin lämmin ja syvään hengittävä tuoden hienosti esille musiikin monet eri puolet. Orkesteri kun osaa niin psykedeelisen leijunnan siinä missä suoraviivaisemman rokin kuin raskaamman tunnelmoinninkin löytyvät nämä kohdat sitten vaihtelevasti joko samasta tai eri kappaleista. Jäsenistön tyylitajua ja osaamista täytyy myös ihastella, sillä mitään ei ole liikaa tai väärässä paikassa on kyse sitten sopivaa fiilistä sisältävistä laululinjoista tahi tismalleen oikeassa paikassa mukaan liittyvästä tai lopettavasta urkurista kitarasooloista nyt puhumattakaan.

Kieltämättä Witchcraftin tai Graveyardin tunnetuksi tekemää genreähän tässä ollaan varsin lähellä, mutta kopioksi leimaaminen olisi Soul Manifestin pahanlaista väheksymistä. Jos albumilta onkin vaikeaa nostaa esille yhtään varsinaista iskusävelmää, paikkaa tämän pienen puutteen äärimmäisen vahva ja kompakti kokonaisuus, josta ei turhaa täytetty löydy. Menneitä aikoja joka sekunnilla huokuva White Season on albumi, joka on läpeensä raikasta kuunneltavaa korville vailla ähkyn vaaraa.

Steel Mammoth
Nuclear Rebirth LP
Full Contact

2,5 Kovin muistuttaa porilaisten keksimä NWOFHM (New Wave of Finnish Heavy Metal) nykyisessä muodossaan 30 vuoden takaista brittiläistä vastinettaan ja etenkin sen rujompaa punk-henkistä suuntaa, jonka lipunkantajana Venom toimi. Vaan eipä aikoinaan maailman hurjimman bändin titteliä kantaneelle triolle voi kaikkea glooriaa vaikutteista jakaa, sillä epäilemättä myös Celtic Frostin ja Warfaren alkupään tuotanto on Steel Mammothille varsin tuttua.

Keskimäärin parisen minuuttia per kappale riittää Steel Mammothille esittää asiansa Nuclear Barbaarien karusta elosta, ja lähtökohtaisesti niin graafiset kuin musiikilliset seikat ovatkin kohdallaan. Biisit ovat periaatteessa sopivan simppeleitä, karuja ja rivoja rykäisyjä myös soundillisesti, mutta ikävän harva niistä kuitenkaan toimii yhtä hyvin kuin A-puolen avaava Nightmare As Nauseam. B-puolelle sen sijaan tuntuu valikoituneen astetta hitaampaa ja monipuolisempaa materiaalia, joka tasapainottaakin kokonaisuutta mukavasti.

Nuclear Rebirthiä kuunnellessa ei voi välttyä tunteelta, että sen purkittaneet genreä tuntevat musikantit naureskelevat yhtä lailla niin itselleen kuin itse musiikille ja sen kuuntelijoille. Huumoriahan saa toki musiikissa olla mukana, mutta sen sovittaminen yhteen oikean asenteen kanssa onkin huomattavasti haastavampaa. Tässä Steel Mammothilla on vielä petrattavaa, sillä tällaisenaan sen konsepti vaikuttaa hivenen liian sisäänpäin lämpiävältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti