perjantai 25. maaliskuuta 2011

Inferno #85/2011

Benedictum
Dominion
Frontiers

2,5 Amerikan ihmemaassa tuottajat voivat tienata työstään huikeita taalamääriä ja lopputulosten valossa osalle se heistä suotakoonkin. Taalanipun sijasta Benedictumin kolmannen albumin tuottanut Ryan Greene sietäisi saada kynsilleen, sillä levyn 62:sta minuutista hänen olisi pitänyt karsia noin puolet pois, sillä täytemateriaalia kokonaisia biisejä myöten on levyllä luvattoman paljon. Myös miksauksestakin vastannut Ryan sietäisi niinikään saada sapiskaa, sillä pintaan nostettu bassorumpu kumisee todella ärsyttävän dominoivasti etenkin levyn alkupuolella, eikä syyttävää sormea voi oikein kohdistaa omaan stereojärjestelmäänkään.

Itse musiikilliset lähtökohdat bändillä on kyllä varsin hyvin hanskassa, sillä vokalisti Veronica Freemanilla on erittäin vahva, kantava ja kiehtova ääni ja Rage for Order-Operation Mindcrime ajan Queensrycheä etäisesti muistuttavissa kappaleissa on paljon hyvää, mielenkiintoista ja haastavaakin kuunneltavaa. Jos yhtye vain saisi itse tai ulkopuolisella avulla fokusoitua osaamisensa paremmin, saattaisi jälki olla todella vakuuttavaa. Nyt huonosti tai kokonaan väärin tehdyt asiat kumoavat musiikin kaikki hyvät puolet taannuttaen kokonaisuuden keskinkertaiseksi.

Legend
Legend LP
Svart

3,5 80-luvun alussa pari täyspitkääkin julkaissut Legend vaikuttaa olevan melkoisen suppean piirin NWOBHM-legenda tai sitten olen itse lähipiirini kanssa vain tietämättömyydessämme autuaita ja tuskattomia. Julkaisun arvoa tai merkitystä sen tuntemattomuus ei kuitenkaan vähennä.

Legendin debyyttiin tutustuminen tekee selväksi miksi yhtyeen tunnettavuus tai merkitys genressään on yhtä piskuinen kuin orkesterin kotipaikka Jerseyn saari. Bad Girlin tai Torturen kaltaiset raskaammin rullaavat heavy metal rallit jäävät hieman puolivillaisiksi eikä Negligencen tai Hiroshiman tapaisista kappaleista tahdo löytyä riittävän raskasta ja hämäräperäistä tunnelmointia kuin satunnaisesti. Aikakaudelle varsin ominainen köpöttelevä soitto sekä sovitukset ja pelkistetyn live-henkinen soundimaailma ovat kuitenkin aina yhtä kiehtovia seikkoja ja varsinaista lepoa korville nykyajan ahdetussa ja kylmässä digitaalisessa maailmassa.

Avattavat paksut kannet lyriikoineen sekä 180 gramman vinyyli ovat yksinkertaiset mutta taatun korkeatasoista laatua, josta onkin tullut Svartin tavaramerkki. Itse kun tekee saa juuri sellaisen kuin sattuu tulemaan. Tämän pääasiassa vinyylijulkaisuihin keskittyneen turkulaisen levy-yhtiön tapauksessa tähän sanontaan voi onneksi aina luottaa.

Thence
These Stones Cry from the Earth
Blackbay

4,5 Shade Empire kaksikon Juha Sirkkiän ja Erno Räsäsen synnyttämä Thence mahtailee debyytillään yhdellä 57 minuuttia kellottavalla raidalla, jonka kuunteleminen vaatii ja ansaitsee keskittymistä sekä toistoja. Teoksen omaksumista helpottaa kuitenkin sen varsin selkeä jakautuminen kahteen pääosaan kokonaisuuden puolivälin tienoilla sekä näiden pääteosten hienovaraisempi pilkkoutuminen muutamaan eri osioon.

Massiivisuudestaan huolimatta yksilö on erittäin eheä ja varsin vaihteleva. Periaatteessa kyse ei ole mistään ylen kompleksisesta ja progressiivisesta opuksesta, vaan näennäisen yksinkertaisesta tunnelmoinnista, joka kuitenkin paljastaa itsestään uusia tyylikkäitä puolia kerta toisensa jälkeen. Kokonaisuuden toimivuudesta kertoo jotain se seikka, että levy olisi epäilemättä tylsä, jos se koostuisi kymmenestä normaalimittaisesta ja rakenteellisesta samalla tyylillä sävelletystä kappaleesta.

Saatekirjeessäkin musiikin vertailukohtana mainittu Anathema kuuluu paikka paikoin hyvinkin vahvasti läpi ja sitä kautta myös nimetyt Porcupine Tree ja Pink Floyd. Liian häiritsevä tekijä tämä ei kuitenkaan ole, etenkin kun lopputulos on näinkin hyvän kuuloista. Hyviltähän aina lainata ja huonoilta ei taas kannata. These Stones Cry from the Earth on erittäin kiehtova ja mukaansa imaiseva julkaisu, joka kuitenkin jättää vielä hieman petraamisen varaa matkalla täydellisyyteen.

Turmion kätilöt
Perstechnique
Osasto-A

4 Turmion kätilöt ovat koko uransa aikana noudattaneet sanontaa kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. Levyjä ja keikkalippuja ostavat yleisö on tykännyt, edellinen levy-yhtiö, media ja osa keikkamyyjistä sen sijaan ei. Täysin omaehtoinen perse edellä puuhun kapuaminen on kuitenkin kannattanut, vaikka helpoin tie se ei varmastikaan ole ollut.

Kaikkien edeltäneiden TK-täyspitkien suurin ongelma ollut joko raakilemaisuus tai suunnaton epätasaisuus. Edeltävä USCH! (2008) oli heikko tuotos millä mittapuulla tahansa mitattuna, Pirun Nyrkistä (2006) olisi saanut kovan EP ja Hoitovirhe-debyytillä (2004) tyyli ja toteutus oli vielä
suurelta osin hakusessa. Perstechniquella näitä ongelmia ei ole, albumi on tasaisen vahva, raskas ja tarttuva peitoten helposti ulkomaan vastaavuuden Painin parit viimeiset ideaköyhät julkaisut. Etenkin levyn aloituskolmikko on jo nyt taattuja keikka- ja radiohittejä, jos nykyiset radiokanavat eivät perseilisi linjanvetoineen ja puhkisoittolistoineen nykyisellä tavalla.

Jos jotain negatiivista haluaa hakemalla hakea, häiritsee edelleen idea muutaman englanninkielisen veisun upottamisesta muuten kokonaan kotimaisella kielellä tehtyjen joukkoon samoin kuin lyriikoiden tason ailahtelevuus. Nämä silti ovat pikkuvikoja, kun materiaali muuten saa 100+ kiloa miesenergiaakin ottamaan koska tahansa muutaman tanssiaskeleen, vaikka selvä mies ei tanssi -oppi onkin muuten iskostunut syvään. Shake that pers baby!

Whitesnake
Forevermore
Frontiers

3,5 Ammattimiesten työnjälkeen voi yleensä aina luottaa, ja niin on Forevermorenkin kanssa, mutta musiikin puolella immateriaalista ja vaikeasti määriteltävää ekstrafiilistä ei kokeneet kehäketutkaan pysty tyhjästä nyhjäisemään. Tunnistettavasti hard rockin ykköskukko edelleenkin elostelee ja letkeästi amerikan malliin tehdyt kappaleet yhä rullaavat, mutta hivenen hengettömältä osa materiaalista kuitenkin kuulostaa aivan kuten sounditkin.

Ei kukaan tosissaan enää voi odottaa yhtyeeltä alku-aikojen mestarillisia bluesin ja raskaan rockin sekoituksesta syntyneitä iskusävelmiä saati iljettävästi daddy rockiksi parjattujen 80-luvun lopun albumien kaltaista radioaallot täyttävää hittirokkia. Skeptisyydestä huolimatta kolme vuotta sitten ilmestynyt paluukiekko Good to Be Bad oli yllättävänkin hyvä ja pirteä esitys yhtyeeltä, joka on tehnyt levy toisensa jälkeen rakkaudesta ja beibeistä laulamisesta suoranaista taidetta. Niin paljon kuin helposti omaksuttavasta ja kuunneltavasta Whitesnaken 11. studioalbumista haluaisikin pitää, jää se silti rintakarvojen mitalla jälkeen edeltäjästään.

Musiikki on täysin tuttua ja turvallista vanilijaa rivakammin kulkevine ralleineen kuin hempeämmin anna mulle lovee -tyyppisine slovareineen. Juuri siksi se tuo väkisinkin enemmän mieleen toimivan ja pitkäkestoisen mutta intohimoa hieman kadottaneen parisuhteen kuin joka pyrstön perään tiirailevan ja mouruavan kollin. Molemmissa on kyllä puolensa, mutta Whitesnaken tapauksessa mitä härskimpi, sen parempi.

Zuul FX
The Torture Never Stops
XIII Bis

3 Tasan arvosteluasteikon puoliväliin asettuneeseen Live Free Or Die -albumiin (2007) verrattuna The Torture Never Stops on pieni kohennus. Mitään olennaista muutosta tahi kehitystä ei silti ole tapahtunut, alavirejunttaus ja tarkka konehenkinen rytmittely tuo edelleen Fear Factoryn mieleen, mutta onpa mukaan hiipinyt myös ripaus Meshuggahia.

Zuul FX osaa jälleen painella oikeita nappuloita, mutta ei vieläkään oikealla tavalla. Kolmannen kiekon jääminen vahvan keskinkertaiseksi on ikävä tosiasia.