perjantai 24. lokakuuta 2008

Inferno #61/2008

Apostle of Solitude
Sincerest Misery
Eyes Like Snow


3 The Gates of Slumberissa rumpalina vaikuttanutta Chuck Brownia voi tituleerata moniosaajaksi, sillä nykyisessä Apostle of Solitude –yhtyeessä mies on kitarana ja mikin varressa. Liekö vaikutteita tarttunut myös mukaan eron myötä, sillä selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä molemmilla orkestereilla on.

Pelkkä orkesterin harjoittama nimitematiikka paljastaisi musiikin tyylilajista paljon ja kuuntelu viimeistään vahvistaa havainnon: perinteinen doom metal a’la Saint Vitus ja monet muut. Kauttaaltaan tasaisen vahvaa materiaalia bändi työstääkin ensimmäisellä täyspitkällä julkaisullaan, vaikka kaikenlainen yllättävyys ja toistuvaan rotaation päätyvät veisut jäävätkin uupumaan.

Liika on myös liikaa, sillä mainiosti pirtaan sopiva mutta peruslainaversio Black Sabbathin Electric Funeralista venyttää kokonaiskeston yli 70 minuutin korostaen enemmän kappaleiden keskinkertaisuutta kuin niin hyviä puolia. Sincerest Misery on silti hyvä, muttei lähelläkään parhautta.


Artas
The Healing
Napalm


2 Jo vuonna -91 hitusen funkahtava Scatterbrain-yhtye osasi kiteyttää musiikin tilaa oivasti Tastes Just Like Chicken –kappaleessa: ”Standardized, homogenized, sterilized, I've heard that song before”. Sanoituksilla viitattiin lähinnä radion tehosoitossa olevaan musiikkiin, mutta nykypäivänä riimi on entistä ajankohtaisempi ja pätee myös raskaammassa rockin ja metallin parissa Artasin tarjotessa hyvän esimerkin.

Parin vuoden ikäisen bändi olisi syytä ollut kypsytellä omaa linjaansa hitusen pidempään ennen ensilevytystä, sillä sen verran suurimmalta osalta tylsästi nykypäivän thrashaavan perusmäiskeen ääressä liikutaan. Sovituksissa kuuluu kyllä jäsenten aiempi kokemus, mutta ideaköyhiä kappaleita se ei kuitenkaan pelasta. Onkin vaikea uskoa orkesterin voittaneen levytyssopimuksen bändikilpailussa 2007 tai Itävallan metallin taso on paljon huonommissa kantimissa kuin kuvittelinkaan.


Bison B.C.
Quiet Earth
Metal Blade


3,5 Räyhäkkä on nasevin termi kuvaamaan Quiet Earth –albumia bändiltä, joka jo nimessään osuvasti kiteyttää kaiken mistä musiikissaan on kysymys: alkukantaisesta, suuren lihavuoren lailla päälle rynnivästä meiningistä, joka vauhtiin päästyään on pysäyttämätön. Hiljaisuutta ei siis ole tiedossa kuin korkeintaan pahaenteisessä muodossa aloituskappaleen starttaillessa varovaisesti riffimyllyä käyntiin.

Löydä letkeä hippeily on Bison B.C.:n tekemisistä ainakin kaukana, jos sitä haluaa stoneriksi kutsua. Sen verran vimmaisesti ja aidolle hielle haisevalla rock-asenteella sen biisit etenevät. Konstailematon, joskaan ei aivan peruskaavoja noudattava levy on ilahduttavaa kuunneltavaa ja menopalojen lisäksi siltä löytyy myös kaivattua vaihtelua hitaamman möyrinnän muodossa. Levy on jälleen yksi hyvä osoitus siitä, kuinka hyvin tehdyt perusasiat toimivat vuodesta toiseen, vaikka yllätys- tai omaperäisyystekijät jäisivätkin vähäisiksi.
 
Bloodshot
Murder the World
Scarlet

2,5 Belgialaisen HC-pumpun Bloodshotin ajatus käyttää levyillään sarjamurhaaja-teemoja ei ole kaikista innovatiivisimmasta päästä ja samaa pätee myös yhtyeen musiikilliseen ulosantiin. 80-luvun puolivälissä hurmejuhlia pitäneestä Richard “Night Stalker” Ramirezista kertova Murder the World on niin perusasioiden parissa kuin vain ylipäätään voi olla. Painopiste kiekolla on enemmän metallin kuin varsinaisen hardcoren suunnalla, vaikka esimerkiksi Biohazardilta tuttua nykimistä ja huutokööriä levyllä runsaasti esiintyykin. Muutamat leffasamplet ja mielenkiintoinen elektro-outro eivät kuitenkaan riitä yksinään nostamaan kokonaisuutta keskinkertaista paremmaksi.

Candlemass
Lucifer Rising
Nuclear Blast

3,5 Tarkasteltaessa perinteisen doomin kuninkaan Candlemassin uusinta julkaisua ulkoisesti, tulee välittömästi mieleen välityö, joskin äärimmäisen mielenkiintoinen sellainen. Sisältäähän reiluun albumimittaan venytetty EP-julkaisu pari uutta veisua, yhden uudelleenäänityksen sekä 9 livevetäisyä vuodelta 2007.

Nimikappale on varmasti heavy metallisinta ja nopeinta Candlemassia koskaan, mutta jättää silti hieman vaisun kuvan itsestään ja sama pätee myös tutumpaan laahaavaan ilmaisuun nojaava White God. Debyytiltä klassikoksi noussut Demons Gate ei Robert Lowen vokalisoimana saa läheskään samanlaisia väristyksiä aikaan kuin alkuperäinen, vaikka herra erinomainen laulaja ja tulkitsija onkin. Keikkataltioinnit ovat Lowen tulkitsemina niin ikään hyviä, mutta kokonaisuutena tunnelmasta jää silti puuttumaan se vaikeasti määriteltävissä oleva jokin, vaikka paikalla ollut yleisö antaumuksellisesti mukana hoilaakin.

Lucifer Rising on, jos ei helvetillisen, niin varsin hyvä joskin erittäin vaativalla Candlemass-asteikolla hivenen hengetön ja keskitasoa huonompi julkaisu. Korvat vakuuttavat silmien toteaman välityön leiman. Kahta edellistä täyspitkää palvoneen kannattaa se silti hommata, Messiahin nimeen vannovat suhtautukoon varauksellisemmin.
 
Dimmu Borgir
The Invaluable Darkness DVD
Nuclear Blast

3 Vallan komiasti käynnistyvät Dimmu Borgirin uuden videojulkaisun molemmat levyt ja vielä tässä vaiheessa massiivisella 4.5 tunnin kestolla kerskailevan julkaisun sisältö vaikuttaakin kovalta ja mielenkiintoiselta. Onhan tarjolla kaksi eri täysmittaista keikkaa vuodelta 2007 niin sisä- kuin ulkotiloistakin ja perusbonukset päälle.

Ykköslevylle tällätty sisäkeikka ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan oikein millään tasolla. Toisin kuin levyllä, bändi ei näytä eikä kuulosta lavalla lainkaan massiiviselta ja mahtipontiselta. Esiintyminen on vaisua, valoshow onneton ja 5.1 äänet todella latteat. Kuvaustakaan ei pääse kehumaan, sillä silloin kun ei ole kättä tai päätä edessä, valitut kuvakulmat saavat toiminnan näyttämään entistä vaisummalta. Siirtymissä käytetty valvontakameraefektikin on mielenkiintoinen ainoastaan vähän aikaa, samoin keikan sekaan ripoteltu mahdollisuus nauttia pienistä mutta turhista kiertue-elämäspedeilystäpätkistä.

Wackenissa kuvattu kakkoskiekon keikka pelastaakin sitten paljon, koska kaikki on lavaa, valoja, yleisöä ja meininkiä myöten sillä tasolla ja suurusluokassa, mitä orkesterilta voi odottaa ja vaatia. Ainoastaan setin kesto ja biisilista häviävät hieman päälevyn vedolle, vaikka yhteneväisyyksiä paljon onkin. Perästä löytyvä kuuden promovideon setti on mallikas ja viihdyttävä levyjen muiden ekstrojen ollessa varsin tyhjänpäiväistä täytettä.

Kysyntää julkaisulle epäilemättä on, mutta hieman tässä taalojen nyhtäminen pois tuoksahtaa.

The Georgian Skull
Mother Armageddon, Healing Apocalypse
Scarlet

2 Asia kuin asia on helppo ryssiä, vaikka lähtökohdat olisivatkin hyvät. Näin on päässyt ainakin käymään The Georgian Skullin kohdalla, jonka soundit ovat kokonaisuutena jo sellaista muhjua, että selvää ei tahdo saada. Asiaa ei tosin auta sekään, että jo itse sävellykset junnaavat pahasti paikallaan muutamaa harvaa ja hitaampaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Muutoin bändin muriseva 70’s henkinen southern stoner rock a’la Down olisi paikallaan, mutta tällä kertaa luu ja vetävän käteen hienoa kantta ja nimeä lukuun ottamatta. Sen verran suuren ärsykkeen perusasioiden toimimattomuus tarjoaa.

Outlaw Order
Dragging Down the Enforcer
Season of Mist

2,5 Harvemmin metallipuolellakaan harrastetaan oikeasti sitä mistä saarnataan, mutta Outlaw Order on poikkeus. Koplahan koostuu täysin Eyehategod-miehistöstä poislukien basisti, jonka toistaiseksi kestävä velanmaksu yhteiskunnalle estää tehokkaasti bänditoiminnan.

Vähänkään pääbändiä tuntevalle ei varmasti tule yllätyksenä, että tälläkin poppoolla vedetään täysveristä rouheaa ja möyrivää sludgea. Svengiä ja meininkiä on mukavasti mukana ja pitkäaikaisen kokemuksen mukana tuoma näkemys genrestä saa oppikirjamaisen mallikasta jälkeä aikaiseksi, vaikka orkesterin nimi vaihtuisikin. Tyylitajusta kertoo myös jotain sekin, että alle Reign in Bloodin mittainen debyytti yksilöineen muodostaa nasevan kokonaisuuden.

Hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta Dragging Down the Enforcer on kuitenkin varsin peruskauraa. Albumin tahdissa on helppo menettää neitsyytensä tyylilajille ja kokeneimmillekin musiikki varmasti maistuu, mutta satunnaiselle sludgeilijalle käteen jää paljon vähemmän.
 
Sylosis
Conclusion of an Age
Nuclear Blast

3 Keskeneräistähän ei saisi näyttää hulluille eikä herroille ja ottamatta millään tavoin kantaa omaan statukseen ihmetyttää, miksi levy-yhtiö kuitenkin tekee näin julkaisemalla promosta lopullista masterointia vailla olevan version. Vanha kansa on myös sanonut matkimisen olevan imartelun korkein muoto, joten Triviumin jannujen olisi syytä olla ylpeitä Sylosiksen debyytistä. Etenkin, kun se peittoaa umpitylsän The Crusaden vaikka toinen käsi selän takana yhdellä jalalla pomppien.

Conclusion of an Age on lähes viimeistä piirtoa myöten puleerattu mallikirjamainen levy modernista etäisesti thrashiin pohjautuvasta metallista, josta löytyy rutkasti vaihtelua, melodiaa, kitarointia ja näennäistä rankkuutta. Räväkkäämpää riffittelyä seuraa vuoren varmasti melodisempia ja rauhallisempia osuuksia ja sama pätee myös laulajan äänenkäyttöön. Perustavaa laatua olevia vikoja biiseistä voi etsiä vaikka kissojen ja koirien avulla niitä kuitenkaan löytämättä ellei todellisten tappokertosäkeiden puuttumista laske sellaiseksi. Hyvä levy siis periaatteessa, mutta…

Käytännössä kappaleet ovat kuitenkin turhan samasta muotista liian sliipatuiksi ja osittain hengettömäksi valettuja. Asia tulee kiusallisen hyvin ilmi 30 minuutin kohdalla, kun kokonaisuudesta on kulunut vasta puolet. Tähän asti levyn kuuntelu käy sujuvasti, mutta seinä tulee vastaan kerta heitolla ja musiikin palkitsevuus romahtaa hetkessä. On varmaa, että Amerikan ihmeet joutuvat kamppailemaan kovasti näiden brittien kanssa jo nyt, vaikka petrattavaa paljon jääkin.

SKEPTICISM - EETTERIPYÖRTEITÄ JA METALLISEOKSIA

Arvostus aivan kuten luottamuskin on asia, joka ansaitaan omien tekemisien kautta. Funeral doom metalin pioneeriksi luonnehdittu riihimäkeläinen Skepticism nauttii alati kasvavan, joskin yhä pienen mutta sitäkin uskollisemman piirin arvostusta. Eikä sillä edelleenkään ole kiire mihinkään.

Vuonna 1991 perustettu yhtye on alusta lähtien tehnyt kaiken omaehtoisesti. Levyjen julkaisujen välissä on vierähtänyt vuosikausia, kansitaiteet ovat olleen hämäriä ja utuisia ja niistä on saattanut puuttua bändin tai levyn nimi. Jonkinlainen salaperäisyyden varjo on yhtyeen yllä myös leijunut sen takia, että alkuaikoina se vältteli keikkoja eikä jäsenistön henkilöllisyyskään ollut yleisessä tiedossa. Urkuri Eero Pöyryn mukaan imago on aina ollut samaan aikaan tarkkaan mietittyä ja toisaalta ei yhtään.

– Emme koskaan ole tietoisesti päättäneet tehdä mitään visuaalisesti, vaan kaikki aika ja energia on laitettu musiikin tekemiseen ja sen ympärille on kasattu asioita visuaaliselta puolelta sen verran kuin on tarvittu. Levyjen kannet ovat meidän näkemyksiä siitä, miltä niiden pitää näyttää ja niihin on jätetty laittamatta kaikki mikä ei ole välttämätöntä. Jälkikäteen olemme näitä asioita aina miettineet ja todenneet, että ei joku bändikuva vihkosessa itse levyä mitenkään parantaisi, vaikka toki niitäkin on jokunen ollut.

– Eikä kuuntelijalle ole mitään väliä, ketä yhtyeessä soittaa, aivan hyvin ne nimet voisi napata vaikka satunnaisesti puhelinluettelosta, Eero jatkaa. Kuuntelijallehan soittajat ovat olemassa vain musiikin kautta ja on ehkä jopa parempi, että saa itse sitä kautta kuvitella ketä musiikin takana on.
Vuonna 2003 julkaistun Farmakonin seuraajaa Alloyta on saatu odottaa viisi pitkää vuotta. Skepticismin tapauksessa näinkin pitkä tauko on kuitenkin täysin normaalia, musiikin tekeminen kun ottaa aina oman aikansa.

– Meidän sävellystapa vain on sellainen, että kappaleita tehdään vähitellen eikä päivätöinä ja siksi kuuden kappaleen julkaisemiseen voi mennä vaikkapa viisi vuotta kuten meni Farmakonin kanssakin. Ei meillä ole kiire mihinkään ja toisaalta jokainen biisi jonka olemme tehneet, on myös julkaistu. Jos jokin kohta kappaleessa ei toimi, se tehdään uusiksi niin monta kertaa, että se rupeaa toimimaan ennen kuin mennään eteenpäin. Vanhoista kappaleista The March And the Streamia tehtiin pari vuotta niin, että se oli koko ajan levällään, otettiin jotain pois ja laitettiin uutta tilalle. Aether taas syntyi parissa viikossa eikä uuden levyn Antimony –kappaleeseenkaan mennyt juuri kuukautta enempää.

– Jotkut bändithän saattaisivat kyllästyä itsekin odottamaan uutta levyä viiden vuoden jälkeen, mutta me emme ole kyllästyneet. Ei tämä silti mitään alleviivaamista meidän kohdalla ole. Ehkä se vain on niin, että ajatus ehtii ajan kuluessa jalostua paremmin.

URKUMETALLIA

Orkesterin teksteissä ovat useasti vilahtaneet klassiseen fysiikkaan ja kemiaan liittyvät aineet kuten lyijy ja eetteri sekä uusimalla tuotoksella alkuaine antimoni itse levyn nimestä nyt puhumattakaan. Joka kodin pikku kemistien ei kuitenkaan ole syytä innostua, kyseessä on vain vertauskuvalliset merkitykset.

– Lyijy ja rautahan ovat hyvinkin tyypillisiä sivumerkityksiltään. Lisäksi joitain klassisen luonnontieteen kuvioita on mielenkiintoista ymmärtää väärin, esimerkkinä vaikkapa eetterihypoteesi, kun sen merkityksen fysiikassa jättää sikseen. En tiedä miksi. Mutta useammassakin yhteydessä erilaisten yhdistelmien laatiminen tuntuu tulevan mukaan – The Organium, Farmakon Process, March October vain muutamia mainitakseni. Sanoituksia kasatessa tulee vain etsittyä sanoja miltä musiikki kuulostaa ja sitä kautta nämä ovat mukaan tulleet.

Mikä sitten Alloy –albumin kappaleista kiteyttää parhaiten kokonaisuuden?

– Itse olen viime aikoina kallistunut Oars in the Duskin puoleen, vaikka muilta jäseniltä saisi varmaan ihan eri vastaukset. Em. kappaleessa kitarasoundi ja soitto ovat läpitunkevampia kuin aikaisemmin ja tämä juuri on hyvin keskeinen juttu levyllä. Samoin myös itselle tärkeä asia eli miten urku- ja kitarasoundit toimivat yhdessä. Tällä levyllä tuli entistäkin selvemmäksi, että hyvän urkusoundin pohjalla on hyvä kitarasoundi, mutta seuraavalle levylle pitää tietty saada vieläkin parempi urkusoundi.

Julkaistu Inferno #61/2008