maanantai 1. syyskuuta 2008

Musiikkihygenian neuvosto

Kuten jokainen vähänkään eri formaateissa olevien musiikkitallenteiden parissa säännöllisesti hääräävä on huomannut, julkaistaan maailmassa aivan liikaa musiikkia ja etenkin kelvotonta sellaista. Tällaiset julkaisut eivät vain saturoi markkinoita ja aiheuta turhaa ylikuumenemista koko musiikkibisneksessä, mutta myös tuhlaavat kallisarvoisia ja vähiin käyviä luonnonvaroja. Kaikkien hyvien asioiden ja oman musiikillisen uransa puolesta kampanjoiva 69-Jyrkikin olisi tehnyt Äiti Maalle luultavasti suuremman palveluksen jättäessään julkaisematta Pirates of the Baltic Sea –kappaleensa.

Vaikka kaikkien taiteenmuotojen, musiikki mukaan lukien, luokittelu hyvään ja huonoon perustuu täysin tarkkailijan omiin subjektiivisiin näkemyksiin, mikään ei poista sitä tosiseikkaa, että toiset taidepläjäykset ovat turhempia kuin toiset. Taiteella jos millä pitäisi olla edes jonkinlaisia kestäviä arvoja eikä sen soisi ottavan oppia millään tapaa kerskakulutukseen perustuvasta kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -maailmanmenosta. Äänitepuolelle kestäviin arvoihin ei kuulu useita kertoja vuodessa julkaistavat kuumimmat klubihittikokoelmat, korkeintaan kerran tai kaksi naurattavat huumorilevyt tai muuten vaan trendikkääksi kuvailtu musiikki, jonka elinkaari on tasan yhtä lyhyt mitä kestää etsiä sille seuraaja.

Ratkaisuna turhan musiikin ongelmaan olisi perustaa Suomeen ja koko maailmaan musiikkihygieniaa vaaliva neuvosto. Organisaatio koostuisi omien genrejensä rautaisista asiantuntijoista ja heidän niin teoriassa kuin käytännössäkin varsin yksinkertainen tehtävä olisi määritellä, mikä musiikki on hyvää ja mikä huonoa. Allekirjoittanut toimisi luonnollisesti neuvoston päämiehenä, jolla olisi veto-oikeus kaikkiin sen jäsenten tekemiin päätöksiin.

Päätöksissä olennaisin seikka olisi kiinnittää huomiota huonouden asteeseen ja mätkäistä sen mukaan äänitteelle haittavero, jonka suuruus vaihtelisi esimerkiksi 10-100 prosentin välillä. Tämä luonnollisesti nostaisi joidenkin turhien levyjen hintoja rutkasti, mutta koska neuvosto ei haluaisi toimia sensuroivana elimenä tai rajoittaa millään tavalla valinnanvapautta musiikin suhteen, kuluttajilla säilyisi kuitenkin mahdollisuus valita itse ostamansa musiikki. Haittaverosta kertyvät rahat voitaisiin hallintokulujen jälkeen kanavoida vaikka kaikenlaisen kestävän kulttuurin tukemiseen sekä ympäristönsuojeluun, joita se jo epäsuorasti pelkällä olemassaolollaan tukisi julkaistujen levyjen määrän vähetessä levy-yhtiöiden julkaisupolitiikan itsesäätelyn kautta.

Jokaisella musiikkihygieniatarkastajalla on luonnollisesti kova vastuu tekemistään päätöksistä, mutta uskoisin että innokkaita ja asiantuntevia henkilöitä kohtuullisella korvauksella tehtäviin löytyisi. Musiikkihygienian neuvosto voi nimenä kalskahtaa pahaenteiseltä ainakin niiden korvissa, jotka näkevät jokaisessa asiassa ja parvekkeella natseja, mutta asiaa ei kuitenkaan tule ottaa liian vakavasti. Loppujen lopuksihan kyse on kuitenkin vain musiikista, jonka parasta tässä kokonaisvaltaisesti ajatellaan.

Kolumnin innoittajina ovat toimineet kirjoittajan omat kokemukset useiden vuosien ajalta musiikkiteollisuuden eri osa-alueilta sekä eräs Scatterbrainin teksteiltään yhä ajankohtainen kappale, josta alla pieni pätkä:
“In my car I drive along, the radio it plays a song.
To the song I sing along, I sing along to the song.
Why do I sing, sing along?
Do I sing cause it's a good song?
Or because I'm brainwashed
'Cause I hear it every five minutes!
I sing along to dog food commercials too,
I don't see the difference, do you?
A dog can lip-sync too
The mainstream, can you say bore?
Respectable, acceptable, I've heard that song before.”
”Tastes Just Like Chicken” (1991)

Julkaistu Tuhma 03/08

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti