Crest Of Darkness
Give Us The Power To Do Your Evil
My Kingdom
2,5 Saatanasta,
pahuudesta, mustuudesta ja kylmyydestä on black metal tehty, mutta ei
näiden norjalaisten viidennellä täyspitkällä em. elementeistä tahdo
millään löytyä kuin korkeintaan puolet. Kyllähän näiden
pikkusatanistien kappaleet rullaavat mallikkaasti eikä teknistä
osaamistakaan voi miltään kantilta haukkua, mutta kovin hengetöntä
levyn anti kuitenkin on. Ei ihme, että Vanhalta Kehnolta apua anellaan.
Ei Crest Of Darkness aivan tylsimmästä tai edes arvattavimmasta
päästä ole, sillä musiikissa on pientä pesäeroa edustamaansa genreen
tekeviä vaikutteita niin melodisemmasta death- kuin thrash metalistakin
ilman minkäänlaista juustoisuuteen sotkeutumista. Lopputuloksena on
levy, jota voi helposti pyöräytellä toistuvasti soittimessa ilman
tympiintymistä, mutta joka ei positiivisella tavalla pysty
ärsytyskynnystä ylittämään kuin hetkittäin.
Freevil
Freevil Burning
Nastified
3,5 Vanhan kansan
sanonnan ei aina niin mairittelevissa yhteyksissä käytetyn sanonnan
mukaan lopputuloksen kun näkee, niin tekijän tietää. Tämä pätee
positiivisessa mielessä Freevilin debyyttiin, sillä ex-Denata ja
ex-Witcheryn miesten muodostaman triossa kuuluu selkeästi niin herrojen
bändi- kuin musiikillinen menneisyyskin.
Orkesterin musiikki on varsin miellyttävä yhdistelmä vanhan liiton
heavy ja thrash –metalia, johon on taitavasti ja mielenkiintoisesti
luotu koskettimilla klassisista elokuvakauhutunnelmaa. Rumpali Mique
Fleshin äreän kirskuvat vokalisoinnit erottuvat nekin massasta edukseen
ja yhdessä em. tuttujen elementtien kanssa luovat kokonaisuudesta
nasevan paketin, joka onnistuu ihme kyllä kuulostamaan tuoreelta.
Freevil Burningin avauskaksikko lupaa kuitenkin enemmän kuin mitä
loppu lunastaa. Vaikka veisujen A- ja B-osat ovatkin hyvällä mallilla,
tukkaan tarttuvista kertosäkeistä on silti selkeä pula. Ja kyllä, niin
bändin kuin levyn nimi on huonolla tavalla korni kannesta
puhumattakaan, mutta kuuluuhan se kait tavallaan asiaan.
Helstar
Sins Of The Past
AFM
4 Ennen oli kaikki
paremmin, leipä maistui leivältä ja pulutkin olivat lihavampia. Termi
power metalkin tarkoitti aivan jotain muuta kuin nykyistä
pääasiallisesti pelkkää munatonta ylärekisterikiljuntaa ja nättejä
kosketinmelodioita sisältävää humppaa. Amerikkalainen Helstar oli yksi
näistä eturivin 80-luvun orkestereista, joihin em. termi vahvasti
liitettiin. Julkaisulistaan mahtuukin neljä vahvaa levyä välille
1984-89, joiden kappaleista Sins Of The Past on tasapuolisesti kasattu.
Toki kappaleet on nauhoitettu kokonaan uusiksi ja julkaisun
perimmäisenä tarkoituksena onkin palauttaa lähes alkuperäiseen
kokoonpanoon palannutta kokoonpanoa metalliväen tietoisuuteen 12 vuoden
levytystauon jälkeen. Uutta levyä kun on luvassa tälle vuodelle ja
varsin mallikkailta levyn lopusta löytyvät kaksi kokonaan tuoretta ja
ennen julkaisematonta raitaa kuulostavatkin. Vokalisti James Riveran
ääni on yhä voimakkaassa kunnossa ja ajan hengen mukaiset satunnaiset
kiekaisutkin irtoavat vaivattomasti.
Parinkymmenen vuoden ikäiset rallit kuulostavat yhä edelleen
ajattomilta ja vahvoilta, varsinkin kun soundit on saatu
uudelleenäänitysten myötä päivitettyä nykyaikaisiksi. Paikka paikoin
hyvinkin aggressiivinen ja nopeahko riffittely yhdistettynä hyviin
melodioihin on juuri sitä, mitä 80-luvulta haluaa ja kaipaa ilman
rankempiin speed- tai thrash metal genreihin lipeämistä. Tätä nuoret on
se oikea power metal!
Jay Lewis
Manhattan Files
Recovery
1,5 Jukka “Jay” Lewisin ura on ollut
varsin hämmentävä, miehen historiasta kun löytyy jäsenyydet niin Ozista
kuin Sarcofagusista ja nykyisellään Yöstä. Omalla tavallaan hämmentävä
on myös miehen ensimmäinen pitkähköksi venyneellä Amerikan reissulla
90-luvulla sävelletty soololevy, joka oikeastaan on vain täyspitkän
muotoon siivottu kokoelma demoja.
Lewisin musiikki kuvastaa vahvasti miehen habitusta sekä sävellysten
syntypaikkaa New Yorkissa Manhattanilla. Kappaleet ovat vahvasti
80-lukuun sidoksissa olevia enemmän popilta kuin rockilta kuulostavia
harmittomia rallatuksia, jotka sinällään on tehty kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan ammattitaidolla. Pisteitä laskee kuitenkin rankasti
äärimmäisen naiivi ja tyypillisellä jenkkiläisellä tavalla muovinen
lyyrinen ja musiikillinen kokonaisuus, joka ajoittain onnistuu jopa
oikeasti ärsyttämään.
Loppupuolen kipaleet You Ate My Soul, Get A Life ja Skyfire nousevat
jo pelkällä rokkaavuudellaan selkeästi muiden yläpuolelle, mutta tämä
on varsin laiha lohtu. Tekijälleen Manhattan Files on varmasti tärkeä
levytys, mutta suurimmalle osalle kuuntelijoista varsin yhdintekevä.
Leverage
Blind Fire
Frontiers
4 Tulta päin käydään Leveragen
kakkoskiekollaankin, mutta vaikka sen edustamaa genreä voisi kutsua
vähintäänkin näkörajoitteisten valtakunnaksi, on bändi yhä edelleen
kaikkea muuta kuin yksisilmäinen. Itse asiassa kuninkaalla on joitain
uusia vaatteita, vaikka perusasu onkin yhä edelleen sama: rullaavaa
80-lukuun päin vahvasti kallellaan olevaa melodista metallia hienolla
laulajalla ja kettosäkeillä.
Blind Fire on debyyttiin verrattuna astetta synkempi,
vakavamielisempi sekä moniulotteisempi. Kertosäkeetkään eivät enää ole
aivan yhtä idioottivarmoja kerrasta tai kahdesta taatusti päähän
kaikumaan jääviä, mutta työnteko levyn suhteen kannattaa vaikka
tosielämässä ei: alun pienoisesta pettymyksestä levy kasvaa kuitenkin
tutustumisen myötä hitaasti mutta varmasti kohti täyttä kukoistustaan.
Onko albumista todelliseksi luokkansa muotovalioksi on kysymys,
johon vastausta on järkevämpää pohtia Leveragen kolmannen kiekon
julkaisun yhteydessä. Tuotoksen maailmalla julkaisun yhteydessä on
helppo todeta olevansa ylpeä bändistä sekä suomalaisuudestaan siitäkin
huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, että sitä ei Blind Firelta
kuule.
Misery Speaks
Catalogue Of Carnage
Drakkar
3 Olkoonkin ehkä pelkästään levy-yhtiön
eikä itse bändin keksintöä, mutta mainostaminen kuulostaa enemmän
skandinaaviselta kuin saksalaiselta orkesterilta –sloganilla on hieman
outo, joskin täyttä totta toisin kuin lähes kaikki ylisanoja tihkuvat
mainoslauseet. En tiedä häpeääkö Misery Speaks kotimaansa mielipiteitä
jakavaa mainetta metallin tuottajana, mutta mitään tukua-tukua tai
viiksiheviä se ei kuitenkaan tarjoile.
Sakujen kakkoskiekolla toiminta kokonaisuudessaan on mallikasta,
sillä esittämänsä melodinen death metal on sopivan möreää ja räyhäkästä
eikä sitä ole kuorrutettu puhtailla lauluilla tai liian itsestään
selvillä näteillä melodioilla. Koukkuja kuitenkin on ujutettu runsaasti
pieksennän vastapainoksi eikä sujuvat sovitukset tai kliinit joskaan
ei liian steriilit sounditkaan töki. Mutta kun ei vaan oikein tahdo
lähteä.
Catalogue Of Carnagen vika on se, ettei siinä ole mitään vikaa.
Siitä ei kuitenkaan tahdo löytyä säröä tai kulmikkuutta, jonka avulla
se erottuisi oikeasti edukseen jo moneen kertaan usealla eri tavalla
aiemmin tehdyistä levyistä. Nykyisellään kun hyvät biisit eivät tahdo
enää riittää kuin pelkäksi välipalaksi, herkutteluun kun kaivataan
kappaleilta loistavuutta.
Sjodogg
Landscapes Of Disease And Decadence
Osmose
3 Norjan merikoirien debyytti on sitä
ihteään eli pakkasenpuolella operoivaa turskanhajuista black metalia
kuten olettaa saattaakin jo pelkän nimen perusteella. Projektin takaa
kun paljastuu herroja useista muista bändiyhteyksistä, joskaan ei aivan
niistä kaikkien huulilla olevista. Jälki on varsin minimalistista,
suoraan etenevää ja perinteitä kunnioittavaa, mutta mistään
primitiivisestä muutaman riffin hypnotisoinnista ei silti kuitenkaan
ole kysymys.
Sjodoggin ote ja lähestymistapa musiikkiin ovat hyviä ja uskottavia.
Silti se onnistuu ensitutustumisen parin raidan jälkeen vaikuttamaan
tylsältä ja itsensä toistolta. Tavallaan tämä pitääkin paikkansa, sillä
orkesterin käyttämät tehokeinot ja ideat ovat samasta muotista
valettuja kappaleesta toiseen. Nopea ja suoraviivainen sahaus
katkaistaan hitaalla tunnelmaa nostattavalla osiolla ja sitten taas
mennään.
Levyn tummahenkinen ja osittain skitsofreenisen riitaisa ilmapiiri
on riittävän omalaatuinen miellyttääkseen, kunhan sen vain antaa
turruttaa kuuloelimiä riittävän paljon. Vaikka bändi ei saa läheskään
maksimaalista tehoa irti sävellyksistään, operoi se ainakin oikeilla
työkaluilla oikeanlaisen viitekehyksen sisällä.
Saxon
To Hell And Back Again DVD
SPV
3 Jo aloitellessaan uraansa 80-luvun
alkupuolella Saxon kuulosti vanhojen hevijarrujen musiikilta ja siltä
se kuulostaa edelleenkin, mikä kertoo ainoastaan ja vain
ajattomuudesta. Vaikka bändi ei koskaan olekaan noussut 1-divaritasoa
korkeammalle, on bändillä lukuisia klassikoita sekä vielä isompi joukko
hienoja biisejä. Live-julkaisujakin on aikasen monta ja nyt vielä
lisää samaa tavaraa dokumentin kera audiovisuaalisdigitaalisessa
formaatissa.
Tuplakiekon ensimmäinen puolikas on selkeää kertakäyttömateriaalia.
100 minuutin dokumentti kertoo vuodesta 2004, jolloin bändi väsäsi
studiossa Lionheart-levyä, rundasi siinä välissä, promotoi levyä mm.
tekemällä videon, julkaisi levyn ja lähti taas tien päälle. Todellisia
faneja tämä kiinnostaa varmasti, mutta mitään uutta ja ihmeellistä ei
herra Byfordin ja kumppaneiden suusta kuulla. Dokkarille löytyy myös
rapian tunnin mittainen soundtrack Lionheart-kiertueelta, mutta kun
kappaleet on koottu useilta eri keikoilta, on meno äärimmäisen sekavaa
ja innotonta. Kerta tätäkin herkkua riittää.
Julkaisun todellinen anti löytyykin vasta kakkoslevyltä, jossa
Sveitsissä 2006 kuvattu tunnin sisäfestarikeikka on erinomaisen hyvä
osoitus bändin elinvoimaisuudesta ja niistä hyvistä biiseistä eri
aikakausilta. Harmi vain, että tallenne on mitä todennäköisimmin alun
perin TV:tä eikä DVD:tä varten tarkoitettu. Viisi promovideota, parin
biisin keikkatallenne Aasiasta sekä Doron kanssa vedetty Judas Priest
-coveri ovat myös oivaa viihdettä ja bonusta levyllä. Juuri tämän
jälkimmäisen puolikkaan ansiosta ja Saxonin legendaarisuuden vuoksi
DVD:n voi arvottaa niukin naukin keskinkertaiseksi.
Spancer
Slowly We Rock
The Church Within
3 En tiedä ovatko Spancerin heebot
kuunnelleet kuinka paljon Obituarya ja saaneet siitä innoitusta albumin
nimenvalinnassa, mutta Electric Wizard on ainakin viihtynyt näiden
sakujen levysoittimissa. Sen verran rupista, raskasta, laahaavaa ja
tuttua pörinää kolmen kappaleen ja –vartin debyytti tarjoaa.
Orkesterin tehokeinot ja ideat ovat sen verran genren perusasioiden
ytimessä, että niistä ei löydy yhtikäs mitään mitä ei olisi jo tehty jo
sanottu. Vaan jos vanha pyörä pyörii hyvin, niin mitäpä sitä uuttakaan
keksimään. Pitkistä kestoista huolimatta biisejä jaksaa kuunnella
eivätkä ne jää jauhamaan paikallaan tylsästi, vaikka etenemismuoto
onkin hidasta ja identtistä.
Kukahan seuraavaksi vielä keksii uuden rock/rot –sanaleikin klassikkobiisien/albumien nimistä?
Thrice
The Alchemy Index: Vols. I & II
Vagrant
2 Luonnon neljä peruselementtiä tuli,
vesi, maa ja ilma ovat innoittaneet kalifornialaisen Thricen
säveltämään jokaiselle elementille omankuuloisensa EP:n, jotka
kuitenkin julkaistaan pareina muodostaen näin yhdessä täyspitkän
julkaisun. Ensin tuli ja vesi ja myöhemmin keväällä maa ja ilma.
Musiikillisen ratkaisun lisäksi kokonaisuutta tukee myös tyylikkään
yksinkertainen ja tematiikka osittain valaiseva paketointi.
Odotetunlaista tulta ja tappuraa ei löydy Volume I:ltä, sillä
periamerikkalaiselta kuulostava alternative rock pienoisine
HC-mausteineen on suurimmalta osin tylsistyttävää ja myös ärsyttävää.
Volume II läträä puolestaan vetisissä tunnelmissa huomattavasti
miellyttävämmin ja eteerisemmin. Tunnelmallinen virtaus ei kuitenkaan
ylly missään vaiheessa vuolaasti virtaavaksi koskeksi toisin kuin
vaikkapa Anathemalla, jonka soundia Thrice selkeästi yrittääkin
tavoitella.
Albumin fyysinen puolittaminen kahteen varsin erikuuloiseen osaan on
hyvä ratkaisu, mutta kovin latteaa ja valjua 22- ja 27 minuuttiset
kaksikon anti on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti