perjantai 1. helmikuuta 2008

Ihan kivaa

Artistin kuin artistin hengentuotteen kuvaaminen ihan kivaa –sanaparilla lienee pahin mahdollinen loukkaus, johon kriitikko voi alentua. Vaikka tämä luonnehdinta pitääkin täysin paikkansa suurimman osan kanssa minkä tahansa genren julkaisuista, tekee se myös itse sisällöstä ihan kivaa –kritiikkiä, joka ei varsinaisesti palvele ketään. Ei edes tarpeillaan istuvia ja arvioita satunnaisesti selailevia lukijoita.

Makuasioista puhuttaessa objektiivisen kritiikin esittäminen on sula mahdottomuus ja täydellinen utopia, jota on turha edes yrittää lähteä kenenkään tavoittelemaan. Vaikka hyvän kriitikon tuleekin olla perillä faktoista ja sanan säilänsä kohteena olevasta musiikista pystyäkseen suhteuttamaan minkä tahansa julkaisun tähän joukkoon, ovat arviot aina kuitenkin vain yhden hengen perusteltuja subjektiivisia mielipiteitä, jotka perustuvat tämän omaan henkilökohtaiseen kokemusmaailmaan. Kriitikon tulisi olla aina asiantuntija alallaan, muttei koskaan jumala edes puoliksi.

Onneksi tämä vanhanaikainen käsitys on ollut historiaa jo vuosia kiitos ihmeellisen Internetin, joka virtuaalisena musiikkipankkina eri palveluineen tarjoaa jokaiselle periaatteellisen mahdollisuuden koekuunnella musiikkijulkaisuja etukäteen laillisesti tai laittomasti. Nykyaikana kriitikon tehtävä onkin lähinnä herättää lukijoiden kiinnostus arvioimaansa orkesteria ja tämän levyä kohtaan joko positiivisesti tai negatiivisesti. Lopullisen hankintapäätöksen voi kukin aktiivinen musiikinystävä tahollaan tehdä omien korviensa perusteella, kun arvioija on ensin kovan kuuntelu- ja verbaalisen työn tuloksena tehnyt suodatusta ihan kivaa –levyille.

Levyjen tekeminen on nykypäivänä huomattavasti halvempaa kuin vaikkapa 15-20 vuotta sitten, jolloin kalliiden äänitysstudioiden käyttäminen oli välttämätön paha. Tulevat muusikonalut aloittavat soittamisen yhä nuorempana ja tarjolla on lukuisia erilaisia esikuvia ja oppia jakavia lähteitä, joita seuraamalla kehittyminen voi olla parhaimmillaan huikaisevan nopeaa. Tästä johtuen soittoniekat ovat taidollisesti huomattavasti korkeammalla tasolla kuin juuri em. ammattilaisstudioiden kultakautena, mutta säveltämisessä esille tuleva lahjakkuus ei ole vuosien saatossa kuitenkaan kasvanut mihinkään, vaan on pysynyt suurin piirtein vakiona.

Paskasta ei saa konvehtia –sanonta ei varsinaisesti siis pidä paikkaansa puhuttaessa levyistä, jotka voivat soittoteknisesti ja soundillisesti olla huippuluokkaa. Soittotaito tai sen puute yhdessä täydelliseksi viilattujen tai rupiseksi suhinaksi jätettyjen soundien kanssa ei kuitenkaan ole tae onnistuneeseen lopputulokseen, vaan kyse on aina lahjakkuudesta ja siitä minkälainen lähestymistapa on oikea musiikin sisältämien tunnetiloille välittämiseksi kuulijalle.

Levyjä, joita ei pysty edes kehaisemaan vaikka ne olisivat kaverin bändin tai haukkumaan mistään ovat juuri näitä ihan kivaa –julkaisuja. Tällaiset julkaisut ovat täydellisiä tapauksia esimerkiksi kotiaskareiden taustamusiikiksi, käyttötarkoitus, joka ei millään tavalla halvenna itse musiikkia. Onhan naudan tai härän sisäfileekin mitä parhainta evästä, mutta silti maksalaatikkoa on kiva syödä toisinaan pelkästään jo vaihtelun vuoksi. Juustolla ja tabascolla tuunattuna toki.

Välttääkseen ihan kivaa –tekstin suoltamisen joskus vuoden aikana kymmeniä ja taas kymmeniä ihan kiva –levyjä tuomitseva skribentti sortuu sanoilla kikkailuun peittääkseen omaa kyynisyyttään ja turtumistaan työhönsä, jota monet musiikinkuuntelijat pitävät niin hienona ja hyvänä keinona saada ilmaisia levyjä. Sisällöllinen olemattomuus ja idean puute on helppo hukuttaa ylenpalttisesti käytettyihin kliseisiin ja toisiinsa millään tavoin liittymättömiin vertauskuviin aivan kuten musiikissakin.

Arvosteluasteikon ääripäihin sijoittuvat levyt ovat äärimmäisen harvinaisia, joskin samalla myös erittäin palkitsevia ja inspiroivia musiikkiteoksia. Harva äänite on todellista kurapaskaa, josta suurinkaan elämää syleilevä optimisti ei löydä mitään hyvää, mutta sama pätee myös aitoihin timantteihin, joita ei voi kuin ihastella jopa ilman ruusunpunaisia fanilaseja. Kuluneena herran vuonna 2007 ei käsiä ole ainakaan toistaiseksi tullut vielä lyötyä kertaakaan varsinaiseen paskaan, vaikka muutaman kerran vieno aromi on alkanut sieraimiin tunkeutua. Lähimmäksi maailman kovinta alkuainetta on päässyt todellinen yllättäjä suoraan suuresta tuntemattomasta: Stolen Babiesin debyytti There Be Squabbles Ahead, joka vastikään julkaistiin Euroopassa. Siinä on levy, joka on kaikkea muuta kuin ihan kivaa.

Julkaistu Tuhma 01/08

Inferno #53/2008

Crest Of Darkness
Give Us The Power To Do Your Evil
My Kingdom


2,5 Saatanasta, pahuudesta, mustuudesta ja kylmyydestä on black metal tehty, mutta ei näiden norjalaisten viidennellä täyspitkällä em. elementeistä tahdo millään löytyä kuin korkeintaan puolet. Kyllähän näiden pikkusatanistien kappaleet rullaavat mallikkaasti eikä teknistä osaamistakaan voi miltään kantilta haukkua, mutta kovin hengetöntä levyn anti kuitenkin on. Ei ihme, että Vanhalta Kehnolta apua anellaan.

Ei Crest Of Darkness aivan tylsimmästä tai edes arvattavimmasta päästä ole, sillä musiikissa on pientä pesäeroa edustamaansa genreen tekeviä vaikutteita niin melodisemmasta death- kuin thrash metalistakin ilman minkäänlaista juustoisuuteen sotkeutumista. Lopputuloksena on levy, jota voi helposti pyöräytellä toistuvasti soittimessa ilman tympiintymistä, mutta joka ei positiivisella tavalla pysty ärsytyskynnystä ylittämään kuin hetkittäin.

Freevil
Freevil Burning
Nastified


3,5 Vanhan kansan sanonnan ei aina niin mairittelevissa yhteyksissä käytetyn sanonnan mukaan lopputuloksen kun näkee, niin tekijän tietää. Tämä pätee positiivisessa mielessä Freevilin debyyttiin, sillä ex-Denata ja ex-Witcheryn miesten muodostaman triossa kuuluu selkeästi niin herrojen bändi- kuin musiikillinen menneisyyskin.

Orkesterin musiikki on varsin miellyttävä yhdistelmä vanhan liiton heavy ja thrash –metalia, johon on taitavasti ja mielenkiintoisesti luotu koskettimilla klassisista elokuvakauhutunnelmaa. Rumpali Mique Fleshin äreän kirskuvat vokalisoinnit erottuvat nekin massasta edukseen ja yhdessä em. tuttujen elementtien kanssa luovat kokonaisuudesta nasevan paketin, joka onnistuu ihme kyllä kuulostamaan tuoreelta.

Freevil Burningin avauskaksikko lupaa kuitenkin enemmän kuin mitä loppu lunastaa. Vaikka veisujen A- ja B-osat ovatkin hyvällä mallilla, tukkaan tarttuvista kertosäkeistä on silti selkeä pula. Ja kyllä, niin bändin kuin levyn nimi on huonolla tavalla korni kannesta puhumattakaan, mutta kuuluuhan se kait tavallaan asiaan.

Helstar
Sins Of The Past
AFM


4 Ennen oli kaikki paremmin, leipä maistui leivältä ja pulutkin olivat lihavampia. Termi power metalkin tarkoitti aivan jotain muuta kuin nykyistä pääasiallisesti pelkkää munatonta ylärekisterikiljuntaa ja nättejä kosketinmelodioita sisältävää humppaa. Amerikkalainen Helstar oli yksi näistä eturivin 80-luvun orkestereista, joihin em. termi vahvasti liitettiin. Julkaisulistaan mahtuukin neljä vahvaa levyä välille 1984-89, joiden kappaleista Sins Of The Past on tasapuolisesti kasattu.

Toki kappaleet on nauhoitettu kokonaan uusiksi ja julkaisun perimmäisenä tarkoituksena onkin palauttaa lähes alkuperäiseen kokoonpanoon palannutta kokoonpanoa metalliväen tietoisuuteen 12 vuoden levytystauon jälkeen. Uutta levyä kun on luvassa tälle vuodelle ja varsin mallikkailta levyn lopusta löytyvät kaksi kokonaan tuoretta ja ennen julkaisematonta raitaa kuulostavatkin. Vokalisti James Riveran ääni on yhä voimakkaassa kunnossa ja ajan hengen mukaiset satunnaiset kiekaisutkin irtoavat vaivattomasti.

Parinkymmenen vuoden ikäiset rallit kuulostavat yhä edelleen ajattomilta ja vahvoilta, varsinkin kun soundit on saatu uudelleenäänitysten myötä päivitettyä nykyaikaisiksi. Paikka paikoin hyvinkin aggressiivinen ja nopeahko riffittely yhdistettynä hyviin melodioihin on juuri sitä, mitä 80-luvulta haluaa ja kaipaa ilman rankempiin speed- tai thrash metal genreihin lipeämistä. Tätä nuoret on se oikea power metal!

Jay Lewis
Manhattan Files
Recovery


1,5 Jukka “Jay” Lewisin ura on ollut varsin hämmentävä, miehen historiasta kun löytyy jäsenyydet niin Ozista kuin Sarcofagusista ja nykyisellään Yöstä. Omalla tavallaan hämmentävä on myös miehen ensimmäinen pitkähköksi venyneellä Amerikan reissulla 90-luvulla sävelletty soololevy, joka oikeastaan on vain täyspitkän muotoon siivottu kokoelma demoja.

Lewisin musiikki kuvastaa vahvasti miehen habitusta sekä sävellysten syntypaikkaa New Yorkissa Manhattanilla. Kappaleet ovat vahvasti 80-lukuun sidoksissa olevia enemmän popilta kuin rockilta kuulostavia harmittomia rallatuksia, jotka sinällään on tehty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ammattitaidolla. Pisteitä laskee kuitenkin rankasti äärimmäisen naiivi ja tyypillisellä jenkkiläisellä tavalla muovinen lyyrinen ja musiikillinen kokonaisuus, joka ajoittain onnistuu jopa oikeasti ärsyttämään.

Loppupuolen kipaleet You Ate My Soul, Get A Life ja Skyfire nousevat jo pelkällä rokkaavuudellaan selkeästi muiden yläpuolelle, mutta tämä on varsin laiha lohtu. Tekijälleen Manhattan Files on varmasti tärkeä levytys, mutta suurimmalle osalle kuuntelijoista varsin yhdintekevä.

Leverage
Blind Fire
Frontiers


4 Tulta päin käydään Leveragen kakkoskiekollaankin, mutta vaikka sen edustamaa genreä voisi kutsua vähintäänkin näkörajoitteisten valtakunnaksi, on bändi yhä edelleen kaikkea muuta kuin yksisilmäinen. Itse asiassa kuninkaalla on joitain uusia vaatteita, vaikka perusasu onkin yhä edelleen sama: rullaavaa 80-lukuun päin vahvasti kallellaan olevaa melodista metallia hienolla laulajalla ja kettosäkeillä.

Blind Fire on debyyttiin verrattuna astetta synkempi, vakavamielisempi sekä moniulotteisempi. Kertosäkeetkään eivät enää ole aivan yhtä idioottivarmoja kerrasta tai kahdesta taatusti päähän kaikumaan jääviä, mutta työnteko levyn suhteen kannattaa vaikka tosielämässä ei: alun pienoisesta pettymyksestä levy kasvaa kuitenkin tutustumisen myötä hitaasti mutta varmasti kohti täyttä kukoistustaan.

Onko albumista todelliseksi luokkansa muotovalioksi on kysymys, johon vastausta on järkevämpää pohtia Leveragen kolmannen kiekon julkaisun yhteydessä. Tuotoksen maailmalla julkaisun yhteydessä on helppo todeta olevansa ylpeä bändistä sekä suomalaisuudestaan siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, että sitä ei Blind Firelta kuule.

Misery Speaks
Catalogue Of Carnage
Drakkar


3 Olkoonkin ehkä pelkästään levy-yhtiön eikä itse bändin keksintöä, mutta mainostaminen kuulostaa enemmän skandinaaviselta kuin saksalaiselta orkesterilta –sloganilla on hieman outo, joskin täyttä totta toisin kuin lähes kaikki ylisanoja tihkuvat mainoslauseet. En tiedä häpeääkö Misery Speaks kotimaansa mielipiteitä jakavaa mainetta metallin tuottajana, mutta mitään tukua-tukua tai viiksiheviä se ei kuitenkaan tarjoile.

Sakujen kakkoskiekolla toiminta kokonaisuudessaan on mallikasta, sillä esittämänsä melodinen death metal on sopivan möreää ja räyhäkästä eikä sitä ole kuorrutettu puhtailla lauluilla tai liian itsestään selvillä näteillä melodioilla. Koukkuja kuitenkin on ujutettu runsaasti pieksennän vastapainoksi eikä sujuvat sovitukset tai kliinit joskaan ei liian steriilit sounditkaan töki. Mutta kun ei vaan oikein tahdo lähteä.

Catalogue Of Carnagen vika on se, ettei siinä ole mitään vikaa. Siitä ei kuitenkaan tahdo löytyä säröä tai kulmikkuutta, jonka avulla se erottuisi oikeasti edukseen jo moneen kertaan usealla eri tavalla aiemmin tehdyistä levyistä. Nykyisellään kun hyvät biisit eivät tahdo enää riittää kuin pelkäksi välipalaksi, herkutteluun kun kaivataan kappaleilta loistavuutta.

Sjodogg
Landscapes Of Disease And Decadence
Osmose


3 Norjan merikoirien debyytti on sitä ihteään eli pakkasenpuolella operoivaa turskanhajuista black metalia kuten olettaa saattaakin jo pelkän nimen perusteella. Projektin takaa kun paljastuu herroja useista muista bändiyhteyksistä, joskaan ei aivan niistä kaikkien huulilla olevista. Jälki on varsin minimalistista, suoraan etenevää ja perinteitä kunnioittavaa, mutta mistään primitiivisestä muutaman riffin hypnotisoinnista ei silti kuitenkaan ole kysymys.

Sjodoggin ote ja lähestymistapa musiikkiin ovat hyviä ja uskottavia. Silti se onnistuu ensitutustumisen parin raidan jälkeen vaikuttamaan tylsältä ja itsensä toistolta. Tavallaan tämä pitääkin paikkansa, sillä orkesterin käyttämät tehokeinot ja ideat ovat samasta muotista valettuja kappaleesta toiseen. Nopea ja suoraviivainen sahaus katkaistaan hitaalla tunnelmaa nostattavalla osiolla ja sitten taas mennään.

Levyn tummahenkinen ja osittain skitsofreenisen riitaisa ilmapiiri on riittävän omalaatuinen miellyttääkseen, kunhan sen vain antaa turruttaa kuuloelimiä riittävän paljon. Vaikka bändi ei saa läheskään maksimaalista tehoa irti sävellyksistään, operoi se ainakin oikeilla työkaluilla oikeanlaisen viitekehyksen sisällä.

Saxon
To Hell And Back Again DVD
SPV


3 Jo aloitellessaan uraansa 80-luvun alkupuolella Saxon kuulosti vanhojen hevijarrujen musiikilta ja siltä se kuulostaa edelleenkin, mikä kertoo ainoastaan ja vain ajattomuudesta. Vaikka bändi ei koskaan olekaan noussut 1-divaritasoa korkeammalle, on bändillä lukuisia klassikoita sekä vielä isompi joukko hienoja biisejä.  Live-julkaisujakin on aikasen monta ja nyt vielä lisää samaa tavaraa dokumentin kera audiovisuaalisdigitaalisessa formaatissa.

Tuplakiekon ensimmäinen puolikas on selkeää kertakäyttömateriaalia. 100 minuutin dokumentti kertoo vuodesta 2004, jolloin bändi väsäsi studiossa Lionheart-levyä, rundasi siinä välissä, promotoi levyä mm. tekemällä videon, julkaisi levyn ja lähti taas tien päälle. Todellisia faneja tämä kiinnostaa varmasti, mutta mitään uutta ja ihmeellistä ei herra Byfordin ja kumppaneiden suusta kuulla. Dokkarille löytyy myös rapian tunnin mittainen soundtrack Lionheart-kiertueelta, mutta kun kappaleet on koottu useilta eri keikoilta, on meno äärimmäisen sekavaa ja innotonta. Kerta tätäkin herkkua riittää.

Julkaisun todellinen anti löytyykin vasta kakkoslevyltä, jossa Sveitsissä 2006 kuvattu tunnin sisäfestarikeikka on erinomaisen hyvä osoitus bändin elinvoimaisuudesta ja niistä hyvistä biiseistä eri aikakausilta. Harmi vain, että tallenne on mitä todennäköisimmin alun perin TV:tä eikä DVD:tä varten tarkoitettu. Viisi promovideota, parin biisin keikkatallenne Aasiasta sekä Doron kanssa vedetty Judas Priest -coveri ovat myös oivaa viihdettä ja bonusta levyllä. Juuri tämän jälkimmäisen puolikkaan ansiosta ja Saxonin legendaarisuuden vuoksi DVD:n voi arvottaa niukin naukin keskinkertaiseksi.

Spancer
Slowly We Rock
The Church Within


3 En tiedä ovatko Spancerin heebot kuunnelleet kuinka paljon Obituarya ja saaneet siitä innoitusta albumin nimenvalinnassa, mutta Electric Wizard on ainakin viihtynyt näiden sakujen levysoittimissa. Sen verran rupista, raskasta, laahaavaa ja tuttua pörinää kolmen kappaleen ja –vartin debyytti tarjoaa.
Orkesterin tehokeinot ja ideat ovat sen verran genren perusasioiden ytimessä, että niistä ei löydy yhtikäs mitään mitä ei olisi jo tehty jo sanottu. Vaan jos vanha pyörä pyörii hyvin, niin mitäpä sitä uuttakaan keksimään. Pitkistä kestoista huolimatta biisejä jaksaa kuunnella eivätkä ne jää jauhamaan paikallaan tylsästi, vaikka etenemismuoto onkin hidasta ja identtistä.

Kukahan seuraavaksi vielä keksii uuden rock/rot –sanaleikin klassikkobiisien/albumien nimistä?

Thrice
The Alchemy Index: Vols. I & II
Vagrant


2 Luonnon neljä peruselementtiä tuli, vesi, maa ja ilma ovat innoittaneet kalifornialaisen Thricen säveltämään jokaiselle elementille omankuuloisensa EP:n, jotka kuitenkin julkaistaan pareina muodostaen näin yhdessä täyspitkän julkaisun. Ensin tuli ja vesi ja myöhemmin keväällä maa ja ilma. Musiikillisen ratkaisun lisäksi kokonaisuutta tukee myös tyylikkään yksinkertainen ja tematiikka osittain valaiseva paketointi.

Odotetunlaista tulta ja tappuraa ei löydy Volume I:ltä, sillä periamerikkalaiselta kuulostava alternative rock pienoisine HC-mausteineen on suurimmalta osin tylsistyttävää ja myös ärsyttävää. Volume II läträä puolestaan vetisissä tunnelmissa huomattavasti miellyttävämmin ja eteerisemmin. Tunnelmallinen virtaus ei kuitenkaan ylly missään vaiheessa vuolaasti virtaavaksi koskeksi toisin kuin vaikkapa Anathemalla, jonka soundia Thrice selkeästi yrittääkin tavoitella.

Albumin fyysinen puolittaminen kahteen varsin erikuuloiseen osaan on hyvä ratkaisu, mutta kovin latteaa ja valjua 22- ja 27 minuuttiset kaksikon anti on.

HAVOC UNIT - RADIKAALIT TABUJEN MURSKAAJAT

Sanotaan, että kolikolla on kaksi puolta ja tarinoilla kolme. Harva kuitenkaan uskaltaa kääntää esille sen toisen puolen, jota kuullakin kutsutaan pimeäksi. Havoc Unit tekee kuitenkin juuri näin ja haastaa kuulijansa musiikillisella ja tekstillisellä tasolla.

Havoc Unit vaikuttaa olevan enemmän samalla tavalla ajattelevien yksilöiden muodostama musiikkia tuottava kollektiivi kuin orkesteri sen perinteisimmässä mielessä. Ehkä juuri tästä lähtökohdasta johtuen niin kokoonpanon ensisijaiseksi ilmaisukeinoksi valittu musiikki kuin sen sisältämä sanomakin ovat vaikeasti määriteltävissä. Herrojen jos.f (laulu, propaganda) sekä heinr.ich (koskettimet, propaganda, ohjelmointi) kanssa käyty sananvaihto vahvistaa vain tätä käsitystä jopa siinä määrin, että on järkevämpää antaa heidän yhdessä ja erikseen määritellä itse mistä kollektiivissa ja sen julkaisemassa h.IV+ -debyytissä onkaan oikein kysymys.

andOceans?

– Lineaarisessa aikakäsityksessä menneisyys on se osa aikalinjasta, joka on jo maahan kaadettu ja lapiolla päälle taputettu. "Ossilla" ei ole mitään tekemistä totalitaarisen Havoc Unitin kaltaisen korruptio–organisaation kanssa, koska kyseessä ei ole muodonmuutoksesta tai kasvojen kohotusleikkauksesta, eli rykmentti ei koostu samoista jäsenistä taikka samojen henkilöiden tuottamasta tyylisuuntauksesta. Menneisyys ei meidän kohdalla ole syy-seuraus -suhteessa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Havoc Unit voi yhtä hyvin olla metafysiikan oma osa-alue, joka roikkuu olemisen ja olemassa olevien käsitteiden välissä.

– Havocismi on vaikuttava lähestymistapa, joka korostaa rakenteen merkitystä kokonaisuuden ymmärtämisessä ja valtavirran ulkopuolella oleva suuntaus, joka on lähestymistavaltaan valtavirtaa selvästi vähemmän matemaattinen ja poliittisesti radikaalimpi sekä enemmän yhteiskunnan rakenteisiin keskittyvä.

Päämäärä?

– Tarkoituksena on suorittaa määrämuotoisesti askel askeleelta edistyvä toimintoketju, jossa saavutetaan tavoiteltu tehtävä tai päämäärä – tavalla tai toisella. Olemme keskittyneet ylipäänsä asioihin, joita yhteiskunnassa laiminlyödään ja syrjäytetään, olkoon se normatiivista tai deskriptiivistä etiikkaa.

– Musiikillisesti tavoitteena on rikkoa perusteellisia rakenteita, jossa intensiivisyys on mekaanisesti rujompaa konemetallia ja siinä oikeassa merkityksessään. Jos meinaa rikkoa rajoja tai ylipäänsä koskettaa rajamailla kulkevia aiheita, on valmistauduttava ottamaan kuonaa vastaan. Soluttaudumme sairauden muodossa yhteiskuntaan, jossa elimistön immuunijärjestelmä hyökkää elimistön omia soluja vastaan pyrkien tuhoamaan niitä. Emme syytä yhteiskuntaa olemalla tunkeutuvia vieraita tai taudinaiheuttajia. Emme eroa teistä mitenkään! Olemme kaikki samaa bakteerikantaa.

Äärimusiikki?

– Koskaan emme ole törmänneet käsitteeseen "äärimusiikki-genre". Black metal -syndrooma esittäytyi vahvaksi "äärimusiikiksi", mutta olikin omaan idiotismiinsa kietoutunut sifonkihuivi. Olemmeko black metalin neljäs aalto vai se viimeinen aalto, joka pyyhkäisi Intian valtameressä jokunen vuosi takaperin?

– Samaa oravanpyörää koko globalisaation verkko. Havoc Unit -diagnoosi edellyttää tietyt kriteerit, jotka on selvitetty ICD-10- ja DSM-IV -tautiluokituksissa ja on siinä oireyhtymässä samanlainen kuin muutkin. Olemme osa samaa isoa sosiaalisen kurjuuden keskellä vallitsevaa demokraattista korruptioperhettä, joka käyttää häikäilemättömiä keinoja oman taloudellisen ja sosiaalisen aseman turvaamiseksi.

Teemat?

– Jokaisen biisin takana on voimakas sanoma ja aihepiiri. Käsitellyt aiheet ovat kaikkea pedofiliasta fasismiin, huumausaineista perheväkivaltaan, uskonnoista moraalioppeihin. h.IV+ sisältää kaikki nyky-yhteiskunnan äärimmäisyydet ja hyökkää jokaista ajankohtaista tabua vastaan. Äärimmäinen musiikki tarvitsee äärimmäisen sanoman. Teoksena h.IV+ sisältää useita eri teemoja, mutta jokainen tulkitkoon tekstuuria itse.

INTENSIIVISTÄ IDEOLOGIAA

Tabut?

– Ei ole olemassa mitään tabuja, joihin emme koskisi! Sehän olisi täysin naurettavaa. Ei ole olemassa mitään rajoja ja kaikki mahdollinen on pilkan alaisena. Aina. Olisi tekopyhää kunnioittaa poliittisen järjestelmän kieltämiä sanoja, puheenaiheita tai poliittisesti epäkorrekteja sanoja ja ilmauksia. Koskea saa, mutta ei katsoa.

-ismit?

– Havoc Unit on poliittisidealistinen liike, joka edustaa radikalismia. Emme edusta mitään muuta -ismiä kuin Havocismia. Se on monisyinen ja epäyhtenäinen ilmiö, johon kuuluu sekä poliittista idealismia että vaikuttamista, ja joka yhdistää erilaisia poliittisia radikaaleja. Yhtenäisenä piirteenä voidaan pitää sitä, että Havoc Unit pyrkii yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja yksilönvapauteen, tavoittelee yhteiskunnallisia uudistuksia ja vastustaa perinteisiä instituutioita.

Provokaatio?

– Provosointi ei ole päämääränä, ehkä kyseessä on enemmän uudenlaisesta uusherätyssuuntauksesta, jonka toiminnan päämääränä on hävittää kaikki potentiaali erilaisiin mielipiteisiin ja tuhota poliittista, uskonnollista ja kulttuurillista arvomaailmaa. Joidenkin lakien ja oppien sisäiset säännöt määrittävät, mitä jostakin aiheesta on mahdollista sanoa ja miten siitä voidaan puhua. Tämänkaltaiset hatarat säännöt ovat ajattelussa tieto-opillisia järjestelmiä, jotka sisältävät tietyt uskomukset. Kaltaiset opit vangitsevat ja täten opin omaksuneen on vaikea ajatella toisin. Tähän liittyy vahvasti vallan aspekti, koska erilaiset yhteiskunnalliset opit määrittelevät mikä on totta, mistä asioista voi puhua ja miten asioista puhutaan. Ajattelutapojen, käsitysten - arvot, normit ja asenteet - ja olettamusten kokonaisuutta pidetään yllä erilaisten sosiaalisten instituutioiden avulla, ja siihen olemme puuttumassa.

Muutos?

– Voimasanoma muuttaa maailmaa ja ihmisten käytöstä kunhan sen kanavoi oikein tarpeenomaisella aivopesulla ja manipuloinnilla. Se, että ostaa reilun kaupan tuotteita tai lahjoittaa Pelastusarmeijan pottiin euron joulun alla ei riitä muuttamaan asioita. Muutenkin harva hyväntekeväisyyskampanja johtaa muuhun kuin hetkelliseen omantunnon vapauttamiseen. Ulkokultainen toiminta tuntuu nykypäivän ihmiselle olevan muuttumaton nimittäjä. Valittaminen ja pelkät puheet eivät auta vaan muutosten eteen on oltava valmis uhrautumaan.

Poliittisuus?

– Havoc Unit voi olla audio–oppikirja, julkilausuma, tuhoyksikkö tai vaikka hevosen pää siskon sängyssä, joka antaa perustiedot ja työkalut poliittisen järjestelmän instituutioista, ideologioista ja toiminnasta. Tekeekö se bändistä poliittisen siksi, että edustajilla on poikkeavat mielipiteet ja operoi jonkin asian puolesta jotain toista asiaa vastaan? Eiköhän kaikkien ihmisten toiminta muutu poliittiseksi, kun ratkaisuja tehdään useamman päätöksentekijän ja vaihtoehdon välillä.

Tulevaisuus?

– Suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden tilanne riippuu tietty näkökulmasta. Kaltaisillamme välinpitämättömillä immuuneilla olemuksilla ei ole mitään ongelmia sopeutua tulevaisuuden haasteisiin. Meidän kannalta tulevaisuus näyttää oikein hyvältä tapahtuipa sitten ihan mitä tahansa. Luokkaerot kasvavat, ihmiset eivät ole tasavertaisia, taivas on harmaa kuin kansan talous, joten tervetuloa musta tulevaisuus.

Julkaistu Inferno #53/2008