lauantai 1. lokakuuta 2005

Inferno #30/2005

Blake
Planetizer
Wolfgang Records


9 Nyt on galaksit vaarassa räjähdellä, sillä astronomiseen bluespohjaan tukeutuvan Blaken kolmas kiekko sisältää kymmenen meteoriitin kovaa hard rock rallia. Jo edeltävä Starbringer-albumi väläytteli mehukkaasti groovaavia tummasävytteisiä rokkipaloja, mutta stratosfääriä pidemmälle ei Blaken alus tuolloin kuitenkaan jaksanut kivuta.

Planetizer tarjoilee monipuolisesti vastustamattomasti rokkaavia rentoja menopaloja Holdin malliin väritettynä rauhallisen fiilistelevällä materiaalilla ala Reborn. Kappaleiden suomalais-ugrilaiseen melankoliaan vetoava vahva tunnelataus on alati vahvasti läsnä, jota solisti Aaro Seppovaara pienin Danzig-laulumaneerein ilmaisee erittäin vakuuttavasti. Kokonaisuuden kruununa on albumin pelkistetty livehenkinen soundimaailma, joka viimeistään kaikessa lämpimyydessään ja raskaudessaan potkii biisit tajuntaan.

Täyteviisujen puuttuessa ja musiikin pakottaessa toistuvasti kuuntelemaan levyn alusta loppuun on helppo todeta, että Blake on Monster Magnetin suomalainen vastine, joka pesee aitoudellaan Black Label Societyn punaniskarockin 6-0. Jos orkesterin aiempana rajana oli taivas, on nyt syytä nostaa rimaa avaruuteen asti. Sieltähän Blaken nokkamies on taatusti kotoisin.


Crematorium
The Process of Endtime
Prosthetic Records


6 Krematorion uuniluukut ovat alkaneet kolissa myös Amerikan mantereella vaikkakin lähes 50 vuotta toisen maailmansodan pahamaineisten tapahtumien jälkeen. Vuodesta -91 saakka lämminnyt polttouuni on parin vuoden käyttökatkoksesta huolimatta niellyt sisäänsä useita bändinjäseniä, mutta onpa liekeiltä silti säästynyt jälkipolville ihmeteltäväksi pari EP:tä ja täyspitkää.

Kolmannella täyspitkällään orkesteri esittelee periamerikkalaista osaamistaan yhdistämällä rankemman puolesta death metallia tarttuvampaan asennejunttaukseen niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin. Aluksi levy kuulostaa siltä kuin bändi ei oikein tietäisi haluaako se olla katu-uskottava brutaalimman metallin edustaja vai myydä kenties levyjään jokusen tuhannen kappaletta enemmän sisällyttämällä aggressiiviseen HC-pohjaiseen trendimetalliin hieman melodiaakin. Palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja usko herrojen vilpittömyyteen musiikkinsa suhteen varmistuu lisäkuuntelukerroilla.

Kymmenen raidan The Process of Endtime on aina kansia myöten mukava pakkaus, joka valitettavasti lupaa enemmän kuin lopulta tarjoaa. Kappaleet ruhjovat kelvollisesti ja soitto kyllä kulkee, mutta värittömän kolkon tuotannon lailla kappaleet jäävät ontoiksi. Edes toistolla tehoa –konsepti ei tunnut parantavan kokonaisuutta. Orkesterin vahvuudeksi on tosin todettava, että keskinkertaisesta arvosanasta huolimatta albumi on tasalaatuisen vahva ja harppaus paria numeroa ylemmäksi saattaa olla hyvinkin pienistä asioista kiinni.

Deathchain
Deathrash Assault
Dynamic Arts Records

9 Lupsakkaiden savorässäreiden kakkoskiekko kiteyttää jo nimessään mistä hommassa on kysymys eli ankarasti päälle vyöryvästä death-thrashista. Albumin pyöriessä soittimessa olo on kuin olisi istutettu Marcus Grönholmin kyytiin Neste-rallin EK:lla: vauhtia on niin, että päätä huimaa ja huonot on tulla housuun etupään kulkiessa osittain ojien yläpuolella. Vaikka metsähallituksen puolelle päätyminen tuntuu enemmän kuin todennäköiseltä, pysyy äärimmilleen kiristetty menopeli ammattimiehen lapasessa, aivan kuten Deathchainin herroillakin.
Kakkoslevyllä orkesteri on kiristänyt turboruuvia entisestään, mutta tuunausta on tapahtunut myös sävellyspuolella. Biisit kulkevat entistäkin vauhdikkaammin kiitos pienentyneen ilmanvastuksen, mutta samalla downforcea löytyy aiempaa enemmän tarttuvampien koukkujen ja monimutkaistuneiden biisirakenteiden muodossa. Rumpali Kassaran käskytyksessä Deathchainin kone kiertää tasaisesti kovillakin kierroksilla, Bobby Undertakerin, Corpsen ja Kuolion kielisoitinlegioonan vääntäessä rattia millimetrin tarkasti Rottenin ankarien ajo-ohjeiden mukaisesti.

Kun ralliohjus kulkee yhtä hyvin niin täysillä kuutosvaihteella ajettavilla pitkillä suorilla kuin kolmosella ajettavissa shikaaneissakin, ei vauhtisokeuteen tylsistymisen vaaraa ole. Deathrash Assault on kaikin puolin debyyttiä hoonatumpi kokonaisuus, vain sanoituspuolella jatketaan perinteitä kunnioittavaa kieli poskessa linjaa. Ihmetyttää vain, kuinka leppoiset umpisavolaiset pystyvätkin vääntämään näin äkäistä materiaalia.

Detonation
Portals of Uphobia
Osmose Productions


7 NWOSDM-genre elää ja voi hyvin myös Hollannissa, sillä Callenish Circlen rinnalle osaamistaan näyttämään nousee myös Detonation toisella täyspitkällään. Vaikka monet ovat jo pidemmän aikaa olleet valmiita leimaamaan kaikki tulokkaat tylsiksi apinoijiksi, löytyy aina uusia orkestereita joilla on näkemystä tai ainakin kovaa yritystä olla seuraava Dark Tranquillity tai In Flames.

Portals of Uphobialla löytyy bändi, jolta löytyy niin ikään yritystä mutta ennen kaikkea keskivertoa enemmän näkemystä melodisen death metallin saralla. Melodiat ovat varsin maukkaita ja karttavat hyvin genren tyypillisimpiä sointukulkuja. Bändi uskaltaa ja mikä parasta osaa olla kompleksinen sekä tarjota myös hienosti dynamiikkaa nopeamman paahdon vastapainoksi. Potentiaalia Detonationilla siis löytyy, mutta ikävä kyllä sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Kappaleet tuntuvat ajoittain karkailevan hieman liiankin rönsyileviksi ja todelliset päin pläsiä täräyttävät iskusävelet jäävät vielä odottamaan kulman taakse.

Soundipuolella levy kärsii hieman voimattoman kolkoista soundeista ja etenkin virveli tuppaa hukkumaan taustalle kitaroiden dominoidessa kokonaisuutta. Pienoisella tuottamisella ja kokemuksen kartuttamisella on hyvinkin mahdollista, että bändin seuraava levy nostaa Detonationin profiilia roppakaupalla.

Fear Factory
Transgression
Roadrunner Records


6 Fear Factory osoitti edellisellä albumillaan Archtypellä, ettei se tarvitse Dino Cazaresia biisintekotiimiinsä. Transgressionin kohdalla epäilykset alkavat kuitenkin herätä, josko raskaan sarjan kitaristin kyvyille löytyisi kuitenkin yhä käyttöä.

Olennaisia muutoksia ei Fear Factory ole lähtenyt täsmämetalliinsa tekemään, vaikka yleinen linja tuntuukin keventyneen selkeästi kymmenillä kiloilla. Tämä näkyy etenkin kasvaneina melodioina ja puhtaina vokalisointeina, mutta myös kliinisellä tuotantopuolella. Rummut jyräävät kyllä totutusti, mutta kitaroista ja bassosta lähtevä peruspotku on tungettu aivan liiaksi taka-alalle. Levyn alku lupaa kyllä hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, jossa niin jyrä kuin hempeily ovat hyvässä balanssissa, mutta jo ennen puoliväliä alkava tasapaksuus jatkuu ja jatkuu loppuun saakka. Joko materiaalipulasta tai ennakkoluulottomuudesta kertovat myös loppuun sujautetut kaksi lainakappaletta U2:lta ja Killing Jokelta, jotka kuitenkin uppoavat samaan hetteikköön oman innovatiivisuuspulasta kärsivän materiaalin kanssa.

Transgressionia ei voi varsinaisesti pitää kehnona levynä, sillä kaikesta huolimatta se kuulostaa tympeän sijasta mukavalta. Ongelma vain on, että Fear Factoryn kaltaiselta bändiltä on lupa odottaa aggressiivisempaa ja omaperäisempää musiikkia, jolla orkesteri on erottautunut muista jenkkiläisistä virkaveljistään. ”Ihan kiva” ei Fear Factoryn kohdalla minulle riitä.

Gamma Ray
Majestic
Mayan Records


Sanctuaryn alalafka Mayan Records on kaikessa viisaudessaan päättänyt sabotoida promonsa kuuntelukelvottomiksi kylvämällä sekunnin mittaisia kohinaa sisältäviä pätkiä tasaisesti pitkin levyä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kun sitä staattista kohinaa kuulee 29 kertaa 55 minuutissa, niin ohan se varma, että alkaa v-tuttamaan kuin pientä oravaa jolla on hammas poikki ja käpy jäässä.
Koska näkemykseni mukaan levyarviot ovat omaan kokemusmaailmaan sidottuja subjektiivisia ja perusteltuja mielipiteitä, tunnustan tämän promon edessä oman vajavaisuuteni kriitikkona. Kahta kertaa enempää ei levyä yksinkertaisesti voi kuunnella läpi, joten päädyn noudattamaan vanhaa suomalaista sananlaskua: sitä saa mitä tilaa.

Gamma Ray on niitä harvoja power metal …, jotka ovat ymmärtäneet että sanan power viittaavan hyviin ja tarttuviin ei välttämättä duurissa kulkeviin melodioihin metal-sanan tarkoittaessa raskasta heavy-kitarointia. Useat genren orkestereista kun rakentavat kappaleensa … laulu- ja kosketinmelodioiden varaan kitaroiden kompatessa heiveröisesti jossain taustalla.

No World Orderiin verrattuna Majestic on astetta … ja rankempi levy, jonka tavaramerkkeinä on edelleen Kai Hansenin mieleenpainuvat melodiat ja hyvin sovitetut kappaleet. Uutta ja mullistavaa on turha odottaa …., mutta orkesterin saksalainen voimametalli on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain vastustamattoman toimivaa muuta pientä hairahdusta lukuun ottamatta. Majestic onkin kuin hajuton mutta hyvä antiperspirantti, joka ei petä … tilanteissa.


Municipal Waste
Hazardous Mutation
Earache


8 Vaikka vanhojen pierujen haikailemat vanhat hyvät ajat eivät koskaan palaakaan, löytyy onneksi aina silloin tällöin nuorta sukupolvea osoittamaan kunnioitustaan vanhoille esikuville. Municipal Waste ei varmasti voi kiistää saaneensa esikuvansa 80-luvulta ja erityisesti tuon ajan punkista ja thrashista. Jo albumin Edward Repkan taiteilema kansikuva sekä nimi tuoksahtavat nenään miellyttävällä tavalla vanhalta liitolta ja musiikki osoittautuukin kaikeksi muuksi kuin bändin nimen mukaiseksi #2:ksi.

Municipal Wasten vahvasti D.R.I.:ltä aina laulajaa myöten lainattu punkin ja thrashin crossover mekkalointi on intensiivisistä ja löyhkää niin nuoruuden innolta kuin soittamisen ilolta. 26 minuutissa ehditään paiskoa 15 iloista Gang Greenin mieleen tuovaa iloista ja mallashuuruista veisua nykypäivän selkeiden ja tiukkojen soundien tukiessa jämäkkää soittoa osuvasti.

Ensikuuntelulla päättömältä kohkaamiselta kuulostavat rallit avautuvat nopeasti nasevan tarttuvaa riffittelyä ja tuhtia bassottelua sisältäviksi menopaloiksi. Hyvä että hämäläinen ehtii mukaan kun levy on jo lopussa ja tunne on joka kerta kuin joku olisi läpsäissyt suurella taimenella kulman päin näköä: yllättänyt, mutta harmittoman huvittunut. Toimii siis kuin märkä sukka lavuaarissa.


Yngwie Malmsteen’s Rising Force
Unleash the Fury
Steamhammer


6 Kitarasankari Yngwie Malmsteen jakaa soitto- ja musiikkityylillään mielipiteet tasan kahteen kategoriaan: niihin, jotka pitävät vahvasti klassisesta musiikista ammentavan ankaran tiluttajan hard rockista ja niihin, jotka eivät voi sietää miljoona nuottia sekunnissa soittoonsa änkevää maestroa. Yhtä kaikki herran tyyliä jäljitteleviä kitaristeja on kuitenkin ilmaantunut, mutta on vain yksi Yngwie, jonka mies itseksi varsin hyvin tietää.

Unleash the Fury on 72 minuutin mitassaan yhtä massiivinen kuin kitarataitelijan ego. 18 kappaleen joukkoon mahtuu musiikkia laidasta laitaan aina Bach-variaatioista rennon 80-luvun henkisiin kokeneen Dougie Whiten tulkitsemiin hard rock paloihin. Kokonaisuus huokuukin erittäin vahvaa Yngwien uran alkuaikojen henkeä, mikä tuntuu sopivan miehelle paremmin kuin parilla aiemmalla levyllä kokeiltu hieman modernimpi ote.

Vaikka Yngwie Malmsteenin sujuvaa ja yltiöpäistä kitarailoittelua kuunteleekin mielellään, on Unleash the Fury kuin rusinapullataikinaa. Pieninä erinä maukasta, mutta suurina määrinä ahmittuna öklöttävää. Kuivatun rypäleen kaltaiset makeat sattumat ovat myös harvassa, parhaana esimerkkinä kitaristin itsensä tulkitsema balladi Cherokee Warrior ja vauhdikkaasti kulkeva Magic And Mayhem instrumentaali. Sanonta ”kaikki asiat eivät aina ole siltä miltä ne näyttävät” on levyn kohdalla hyvä pitää mielessä, sillä sen verran kammottavan tökerö levyn kansitaide on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti