Hamara #1/2005

Hellbox
Hornahead
Omakustanne
4/5
 
Jos Hellbox olisi alkoholijuoma, se ei taatusti olisi kevyt päärynäsiideri, vaan huurteinen ja ravitseva keskiolut. Ainakin jälkimmäistä alkaa kovasti kaivata Hornheadin pyöriessä soittimessa uudestaan ja uudestaan eikä maltaan suussa maistumisen syynä ole sietokyvyn turruttaminen.

Edelliseen hieman paikallaan junnaavaan Sadisticlaw-täyspitkään verrattuna materiaali rokkaa mustan räkäisessä hengessä kuin se usein mainittu vesikauhuinen kolmijalkainen hirvi ja biiseissä on jotain vaikeasti vastustettavaa perverssiä svengiä. Rivakka tempo kiidättää MCD:n viittä kappaletta eteenpäin aikamoista laukkaa jota Hellvis Perversleyn miehevän likainen ääni käskyttää osuvasti. Jos Venomia kuvailtiin aikanaan Motörheadin äpärälapseksi, on Hellbox Venomin lakanoille tarkoittama vahingonlaukaus.

Jos uroolta ja metallilta tuoksuva metakka kiinnostaa ja kartat suihkua, niin hellbox.4-all.org on sinun osoitteesi.

Impious
The Killer/Born to Suffer
Karmageddon Media
3/25 ja 2/5

Karmageddon Median uusintajulkaisujen sarja osa X: ruotsalaisen nyttemmin Metal Bladella majailevan Impiouksen pari vuotta sitten alun perin julkaistu täyspitkä The Killer ja toisena erillisenä osana sarjassa vanhoista demoista, promoista ja liudasta covereita kasattu Born to Suffer nimeä kantava sillisalaatti.

Impiouksen laskettelema death-thrash mellakka on helposti rinnastettavissa edesmenneen maanmiestensä The Crownin vastaavaan eli hienoisella rokkisvengillä väritettyjä kipakoita ralleja. Rallit rullaa rennosti eteenpäin, mutta siinä missä The Crownin räkäiset menopalat sisälsivät Mike Tysoninkin leukaan lävähtäviä koukkuja, jää Impiouksen biisit huomattavasti valjummiksi ja tuntuvat parhaimmillaankin vain pieninä korvatillikoina. Onneksi niin bändistä kuin saundeista löytyy jämäkkyyttä, sille lepsumpana hommasta katoaisi pohja kuin entisen miehen lapikkaista.

Born to Sufferin polkaisee käyntiin -01 äänitetyltä neljän biisin promolta, jonka kaikkia raidat ovat päätyneet myös em. The Killer ­–täyspitkälle. Äänenlaatu on yllättävän kovaa luokkaa eikä suuria eroja albumiversioihin löydy.Kolmen biisin vuoden -96 demo onkin sitten huomattavasti rupisempaa niin musiikiltaan kuin tallenukseltaan. Biisit ovat aiempaa huomattavasti death metallisempia, suorempia ja samalla myös tylsempiä. Levyn päättävät kuusi tunnettua lainavetoa, ovat orkesterin itsensä mukaan olleet mukavia soittaa mikä on helppo uskoa. Mikäpä metallibändi ei olisi coveroinut mm. Metallicaa tai Sepulturaa? Harmi vain, että Impiouksen alkuperäisen kanssa 1:1 tulkinnat kuulostavat ylitempoon hieman sinnepäin sutaistuilta roiskaisuilta. Levyn päättävä One on onnistuttu raiskaamaan täydellisesti järjettömällä rumpupapatuksella, joka ei istu sitten mitenkään kappaleeseen. Kokonaisuutena sisällyksetön julkaisu.

Nightrage
Descent Into Chaos
Century Media
2/5

Tekijämiesten Tomas Lindbergin ja Gus G:n luomus Nightrage pukkaa jatkoa reilu puolitoista vuotta sitten julkaistulle debyytille. Homman nimi on edelleen yhdistää melodiota Göteborg henkiseen death metalliin ja tekniseltä kannalta katsottuna kaikki osaset ovatkin oikeilla paikoillaan.

Jos Sweet Vengeance lätyllä melodiat olivat makoisia ja sahausosiot professionaalisia, ei Descent into Chaosilla ole jäljellä kuin jälkimmäisiä. Käytetyt ideat tuntuvat moneen käytetyiltä eikä Tomasin maailmankuulu ärinäkään onnistu puhkumaan kummoista puhtia latteaan materiaaliin. Tarttuvuutta ei biiseissä ole kuin nimeksi ja muutenkin kokonaisuus vaikuttaa väkisinkin edellisen levyn ylijäämämateriaalista kasatulta.

Totaalisen umpisurkea ei levy toki ole ja löytyyhän levyltä useita ihan kivoja raitoja, joista monet keskisuuretkin bändit olisivat valmiita antamaan vaikka tarpeettoman vapaavalintaisen sisäelimen. Nightragen kokeneiden muusikoiden tapauksessa vain on lupa odottaa huomattavasti parempaa ja suhtautua astetta/pistettä kriittisemmin luotuun lopputulokseen.

Soilwork
Stabbing The Drama
Nuclear Blast
3/5

Kuulijakuntaa runsaasti laajentaneen Figure Number Fiven jälkeen Soilworkin tehtävä ei taatusti ole ollut helppo. Jokaisella levyllään jotain hieman uutta keksineen ja melodeath genren rajoja kauemmaksi työntäneen orkesterilta oli jälleen lupa odottaa paljon, mutta valitettavasti Stabbing the Drama ei lunasta kuin puoliksi ehkä kohtuuttoman koviksikin paisuneet odotukset.

Laadullisesti Soilworkin uutukainen ei missään nimessä ole huono, sillä soundit on miellyttävän ärhäkät ja samaa voi sanoa myös itse musiikista. Vaikka bändille tunnusomaisia tutun tarttuvia melodioita onkin karsittu osittain, on niitä vielä yllin kyllin jäljellä melokoukkuja kaipaaville. Uutena piirteenä on astetta aggressiivisempi ote niin riffittelyssä, kappalerakenteissa kuin Björn ”Speed” Stridin laulussa. Tämä tuokin osittain kaivattua uutta potkua musiikkiin, vaikka samalla hittikimaraan osallistuvien kappaleiden määrä on aiempiin levyihin verrattuna huomattavasti vähäisempi.

Levyn keskivartalon muodostavat Nerve ja Distance edustavat levyn vahvinta ja samalla myös vanhinta Soilworkia. Loput kappaleista muodostavat vahvoja ulokkeita, jotka kuitenkin voisivat ulottua hieman kauemmaksi tasaisen vankan kappalemateriaalin muodostamasta vartalosta.

Original Motion Picture Soundtrack
Saw
Roadrunner Records
2/5 ja 4/5

Elokuvamusiikki on asia, johon harvemmin kiinnittää huomiota leffoja tuijottaessa, mutta parhaimmillaan niillä on yhtä tärkeä merkitys kuin loistavilla näyttelijäsuorituksilla. Nykypäivien trendi on kuitenkin ollut tunkea soundtrack-levyille kappaleita bändeiltä, joita levy-yhtiöt haluavat buffata keinolla millä hyvänsä ja useimmiten levylle päätyneitä biisejä ei kuule korkeintaan kuin lopputekstien aikana. Saw-leffan soundtrack ei onneksi ole täysin edellä mainitun kaltainen julkaisu.

Soundtrackin kuunteleminen kohua ja kehuja herättänyttä Saw-elokuvaa näkemättä oli sen verran hankala tehtävä, että leffan katselua piti simuloida kuvittelemalla olevansa näkörajoitteinen istuen samanaikaisesti pimeässä ja kuumassa saunassa. Kuvitellun leffan alkuteksteinä toimii Chimaira, mutta tunnelma ei kohoa lähellekään kattoa. Jännitys alkaa välittömästi tiivistyä Charlie Clouserin leffaa varten säveltämän kakkosraidan kohdalla, jonka synkkä ja jyhkeä tunnelma luo osuvia kauhuleffamaisia mielikuvia. Tällä samaisella konseptilla kuljetaankin koko levy läpi, Clouserin hienon tummat ambient-henkiset kilinää, kolinaa ja konebiittiä sisältävien sävellysten nostattaessa tunnelmaa ja ihokarvoja pystyyn ja nosteessa olevien aggrometallistien kappaleiden töksähdellessä väliin. Ainoa onnistunut valinta levyllä on hieno ja rauhallinen Fear Factoryn Bite That Hand That Bleeds eikä pelkästään vain nimeltään. Mutta missä on Sodomin The Saw Is the Law?