maanantai 1. toukokuuta 2006

SODOM -KAIVOS- JA THRASHMIES TOM

Sodomin Tom Angelripper lopetti hiilen louhimisen 17 vuotta sitten, mutta thrashin parissa louhiminen on jatkunut lähes 25 vuotta. Infernolle tarjottu mahdollisuus päästä tutustumaan molempiin aihepiireihin Sodomin syntysijoille otettiin ilolla vastaan.

Reissu kohti Saksaa ja Gelsenkirchenin kaupunkia starttaa mukavassa kahdeksan asteen pakkasessa maaliskuun 17. päivä. Manaan kukonlaulun aikaan tapahtuvaa ylösnousua, sillä bussiin on astuttava jo aamuviideltä, mikäli haluaa olla reilun 1400 kilometrin päässä Saksassa alkuiltapäivästä. Paluumatkallekin olisi ehdittävä vain vähän reilua vuorokautta myöhemmin, mutta kuten matkan myöhemmistä vaiheista selviää, olen lauantaiaamupäivästä huomattavasti paremmassa asemassa kuin pari pohjoismaista kollegaani.

Pirkkalan lentoaseman turvatarkastuksessa saan sentään pitää housut jalassa, vaikka takki onkin riisuttava ja portti piippaa armottomasti. Mieleeni palautuu äkkiä, että päästäkseen portin läpi vaivatta olisi syytä vaihtaa turvakengät ja steelcapit toisenlaisiin ennen matkaa. Normaali vyönsolkikin tuntuu olevan myrkkyä portille, mutta seisoessani käsivempeleellä suoritetussa tarkastuksessa en kuitenkaan saa kuin muutaman paheksuvan katseen paikalla olevilta liikematkaajilta. Tosin karpaasin kokoinen turvamies kertoo minulle, että kassistani löytyy mitä ilmeisimmin kaksi tupakansytytintä, joista toinen on kuulemma sääntöjen mukaan liikaa.

Pitkällisen kahden sekunnin pohdinnan jälkeen totean asian todeksi ja suostun luopumaan Nightfall-stendaristani, onhan lahjaksi saamani U.D.O.-sytkäri sentään tuliterä. Kiroan terroristit mielessäni alimpaan helvettiin, sillä vaikka en edes polta, on herrasmiehellä aina tulentekovälineet mukana mahdollista vastakkaisen sukupuolen tulenpyyntöä varten.

Itse lennot sujuvat kommelluksitta, eivätkä minimivarustuksella reissaavan maailmanmatkaajan matkatavaratkaan häviä. Tällä kertaa aamupalana ei tarjoilla mystiseltä soittimelta kuulostavaa munatimbaalia, vaan lähes perinteistä mannermaista aamupalaa. Punaviinin kera totta kai.

Düsseldorfiin kone laskeutuu ajoissa, ja päätän testata onko olut raikkaampaa Saksassa kuin Suomessa Espanjasta ja Englannista saapuvia kollegojani odotellessani. Perustelen virkistyshetkeä itselleni sillä, että säästän levy-yhtiön rahoja, mikäli jaan taksin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Gelsenkircheniin muiden toimittajien kanssa. Huomaan jalon tarkoitukseni kuitenkin vesittyvän, sillä sopivannäköistä espanjalaista ei näy missään, ja Lontoosta lähtenyt konekin katoaa mystisesti saapuvien lentojen listasta.

Odottelen lentokentän taksijonon liepeillä niin kauan, että saan vaalean Mercedes-Benz-merkkisen taksin alleni. Onhan se nyt Mersulla matkustettava, kun kerta Saksaan asti on maalaispoika päässyt. Ilmeisesti jonkin sortin etnistä alkuperää oleva, vanhemmanpuoleinen kuljettaja ei puhu englantia edes auttavasti, mutta kansainvälisellä elekielellä ja osoitetta näyttämällä mies nyökyttelee innokkaan vakuuttavasti vievänsä minut perille.

Heti matkaan päästyämme alkaa armoton autoradion räpläys. Radio osoittautuukin jonkin sortin navigaattorivermeeksi. Kuskilla ei siis ole hajuakaan minne olemme menossa, mutta onneksi laitteella tuntuu olevan. Autobahnilla kuljettaja kiihdyttää nopeuden 160 kilometriin tunnissa, ja olo on etupenkillä istuessani kuin isommallakin herralla. Määränpään lähestyessä vehje alkaa puhua saksaksi vienolla naisäänellä ja antaa ohjeita kuinka pitkää ajella, mihin suuntaan ja mille kadulle kääntyä. Suhtauduin pienoisella skeptisyydellä ohjeisiin, mutta niin vai käy, että ilman suurempia mutkia päädymme suoraan hotellin pihaan.

Danke schön vaan, ja taas kerran on todettava, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri.

MAAN ALLE

Pikaisen lepotuokion jälkeen on aika suunnata Bochumissa sijaitsevaan Deutsches Bergbau-Museumiin (www.bergbaumuseum.de) eli Saksan ainoaan kaivosmuseoon, jossa oppaana toimii itse herra Thomas ”Tom Angelripper” Such.


Parikymmentä metriä maan alla sijaitsevat käytävät näyttävät aidoilta ja niihin sijoitetut mitä ihmeellisimmät ja massiivisimmat laitteistot ovat vakuuttavia, mutta paikka on täysin feikki. Maan alta kun ei koskaan ole louhittu yhtikäs mitään ja tilat on varta vasten museota varten rakennettu. Tom poseeraa läpi kierroksen laitteistojen ääressä mutta muistelee vähemmän haikeana omaa kaivomiehen uraansa.

Puolitoistatuntinen vierähtää varsin nopeasti, vaikka alkuinnostuksen jälkeen kierros muuttuukin pienoiseksi läpijuoksuksi. Nouseminen kuusikymmentä metriä korkeaan kaivostorniin päättää kierroksen. Huipulla tuulee kuten aina, mutta näkymät kaupungin ylle ovat komeita, joskin koleita, vaikka lämpömittari näyttääkin reilusti toistakymmentä astetta enemmän kuin koti-Suomesta lähtiessä.


Koska kierros loppuu hieman odotettua aiemmin, siirrymme nauttimaan museon yhteydessä sijaitsevan ravintolan tuotteista. Ja kun ruokailu on järjestetty haastattelun yhteyteen, tilaan varsin maukkaaksi ja kypsäksi valmistetun kahvapihvin. Tunnin tauon jälkeen pakkaudumme jälleen takseihin ja suuntaamme Tomin ykkösolohuoneeseen, Gasthaus Plettenbergiin, joka kuuleman mukaan sijaitsee alle puolen kilometrin päässä herran omasta residenssistä.

Paikan päällä ystävällinen SPV levy-yhtiön edustaja Olly Hahn selventää meille, että ruokailuun on aikaa vielä tunti, mutta saksalainen perinnejuoma saa virrata vapaasti koko illan. Vaikka drinksut kuulemma onkin maksettava omasta pussista, kelpaa tämä järjestely meille paremmin kuin hyvin. Lyöttäydyn pohjoismaalaisten Simon Lundhin (Sweden Rock) ja Håkan Gravin (Scream) kanssa samaa pöytään, joka katsantokannasta riippuen osoittautuu joko loistovalinnaksi tai suureksi virheeksi.

Skandinaavinen yhteistyö alkaa heti toimia ja mallasjuomaa virrata pöytään sitä tahtia, että hyvä kun ehtii entisen kolpakon tyhjentää. Håkanilla piisaa juttua aina vitseistä hauskoihin haastatteluhetkiin, ja mies tuntuu tuntevan lähes jokaisen toimittajan ja bändin jäsenen. Jostain kumman syystä keskustelumme ajautuu ajoittain myös yllättävän älykkäälle tasolle ja puheenaiheina vaihtelevat niin skandinaaviset elokuvat, erilaiset haastattelutekniikat kuin tietokonenörttien ja die-hard-hevareiden samankaltainen kiinnostus nippelitietoon. Koko pöytäseurue päätyy myös poseeraamaan Simonin mukanaan kantamassa Jag hatar Luffe -paidassa, jonka tarkoituksena on ärsyttää jotain miehen kaveria.

Aikaisessa vaiheessa iltaa huomaamme myös jakavamme varsin samankaltaisen käsityksen hyvistä venäläisistä, joita on tasan kaksi kappaletta: valkoinen ja musta. Tästä innostuneena päätämme Håkanin johdolla tutustua näistä ensiksi mainittuun ja vieläpä useaan kertaan. Maku ei yllä läheskään samalla tasolle suomalaisen vastineen kanssa, mutta eipä lasissa oleva maito ehdi happanemaan missään vaiheessa.

Seurueeseen liittynyt, Sodomin dvd:stä vastuussa oleva Roaxfilmsin Ronald vannoo saksalaisen osaamisen nimeen ja tilaa kierroksen toisensa jälkeen Jägermeisteria. Herra tuntuu olevan Sodomista erittäin innoissaan ja kehuu Tomia vuolaasti erittäin leppoisaksi hemmoksi. Ronald vakuuttuu myös Sodom-faniudestamme siihen malliin, että päädymme gasthausin pihalle haastateltavaksi kameran eteen mahdollista Lords Of Depravity Part 2 -dvd:tä varten. Ylistän suu vaahdossa orkesteria ja totean Tomin ja Sodomin jatkavan vähintäänkin yhtä kauan kuin Motörhead.

Pikkuhiljaa leukaöljy alkaa tehdä tehtäväänsä, ja päästessäni vihdoin ja viimein kaikista viimeisenä puolilta öin tekemään haastattelua, olemme Tomin kanssa molemmat hyvässä vedossa, mitä tekstin tuottamiseen tulee.

KESKIYÖN AIKAAN

Siirryn kotoisan mutta täpötäyden pubin takaosaan tekemään haastattelua, jossa kuusi tuntia haastatteluja antanut Sodom-kolmikko on nauttinut hieman muutakin kuin pelkkää kansalaisluottamusta. Hylkään heti kättelyssä perinteisen kaavojen mukaan etenevän haastattelumallin, jossa uusi levy analysoidaan puhki ja päädynkin juttelemaan Tomin kanssa niitä näitä.

Ajatus vierailusta kaivosmuseossa oli Tomin mukaan levy-yhtiön idea, sillä he halusivat näyttää mitä mies teki ennen täyspäiväiseksi muusikoksi ryhtymistä. Kaivosmieheksi herra Angelripper ajautui seuraamalla isoisänsä ja isänsä jalanjälkiä. Hakku ja lapio oli kuitenkin aika pistää naulaan vain kymmenen työskentelyvuoden jälkeen Agent Orangen ilmestyttyä vuonna 1989.

– Kun saavuin kahdeksan viikon jättikiertueelta Sepulturan kanssa maanantaina ja töihin olisi pitänyt mennä heti seuraavana päivänä, aloin miettiä koko homman järkevyyttä. Suurta eroa ei hiilen ja thrashin louhimisen välillä kuitenkaan ole, muusikkona saa sentään nukkua hieman pidempään, Tom naureskelee.

Mies muistelee kuitenkin mainariaikojaan hyvänä ja kasvattavana kokemuksena. Sodomin mahdollisesti joskus lopettaessa kaivosmuseon oppaan hommat saattaisivat kuulemma kiinnostaa, vaikka rahallisen korvauksen suuruus Tomia epäilyttääkin. Thrash-hommien lopettaminen ei kuitenkaan ole lähinäköpiirissä, sillä trio vakuuttaa hyvää kuntoaan ja vannoo pystyvänsä mättämään lavalla samalla tavalla vielä eläkeikäisinä.

Nykyisen työn vastapainona Tomin vapaa-aikaan kuuluvat niin metsästys kuin kaljoittelukin. Metsästys on kuitenkin Tomille paljon enemmän kuin pelkkä harrastus. Remington 700 -metsästyskiväärin lisäksi herra paukuttelee myös haulikolla, ja saaliksi kelpaavat niin peurat, kyyhkyt kuin jäniksetkin.

– Saksalainen asetekniikka on maailman parasta, on kyseessä sitten sotilas- tai harrastuskäyttö. Esimerkiksi maailman parhaat metsästyskiväärit tehdään Saksassa, Tom hehkuttaa.

Saalis kannetaan perheelle ruuaksi, ja kotona odottaakin vaimon lisäksi pari lasta. Jälkikasvu ei kuitenkaan isänsä musiikkia fanita, vaan pahaa murrosikävaihetta elävä 12-vuotias tytär kuuntelee mieluummin Madonnan, Kylie Minoguen ja Shakiran kaltaisia artisteja. Vaikka tyttären ja isän välillä skismaa ja haistattelua esiintyykin, Tom epäilee tyttärensä olevan ylpeä isästään ja tämän asemasta heavy metal -yhtyeen keulakuvana.

Nimensä Sodom on napannut Tomin äidiltä, joka aikoinaan kutsui pikkuvesselin epäsiistiä huonetta Sodomaksi ja Gomorraksi. Siisteyttä Tom ei kolmessakymmenessä vuodessa ole oppinut, sillä herran työhuone näyttää samalta kuin teiniaikoina.

– Vaimoni huolehtii koko talon siivoamisesta, mutta työhuoneeseeni häneltä on pääsy kielletty. Vaikka siellä vallitseekin täysi kaaos ja joka paikassa on kirjoja, papereita ja levyjä, löydän aina kaiken tarvitsemani.

TERRORIN AIKAKAUSI

Huhtikuun lopulla julkaistu albumi on eräänlainen juhlalevy, sillä trion kokoonpano on pysynyt samana viimeiset kymmenen vuotta. Asia tuntuu olevan erittäin tärkeä Tomille, sillä 25 vuoden aikana miehistö on vaihtunut moneen kertaan.

Levyn nimen puuttuminen ei kuitenkaan johtunut mielikuvituksen puutteesta, sillä Sodom ei kuulemma moisia tarvitse ja levy-yhtiö oli asiasta samaa mieltä. Tähän mennessä levyn nimeksi on kuulemma aina tullut levyn paras biisi, mutta tällä kertaa levyn parhaimman kappaleen valitseminen osoittautui bändille mahdottomaksi tehtäväksi. Fanit voivat nyt kutsua levyä minkä tahansa biisin nimellä, joka heidän mielestään on paras, Tom kertoo.

– Jokaisen uuden levyn vertaaminen klassikoihin pidettyihin albumeihin kuten Persecution Mania tai Agent Orange ärsyttää. Noiden levyjen jälkeen kun on julkaistu lähes kymmenkunta muutakin kovaa levyä kuten Code Red tai M-16. Etenkin journalistien pitäisi keskittyä enemmän itse musiikkiin kuin vertailemiseen, Tom pamauttaa ja jatkaa.

– Mielestäni uusin levymme on esimerkiksi parempi kuin Agent Orange, ja on suorastaan surullista, jos joku näkee asian toisin. Seison jokaisen kappaleen ja levyn takana sataprosenttisesti, mutta niin ajat, miehistö, studio ja tuottajat ovat muuttuneet ja uusien albumien vertailu vanhoihin on mielestäni mahdotonta.

Useita Sodomin albumeita leimaa vahvasti eri sotia käsittelevä tematiikka. 11.9.2001 Amerikassa tapahtuneet terrori-iskut käynnistivät Tomin mukaan maailmanhistorian pahimman sodan, ja syvästi tapahtumasta järkyttyneenä mies alkoi vain päivää myöhemmin kirjoittaa tekstejä uudelle levylle.

– En halua saarnata tai ottaa lyriikoillani kantaa politiikkaan, vaan kertoa kaikesta pahasta mitä maailmalla tapahtuu. Edellytän sanoituksieni lukijoilta kykyä osata lukea rivien välistä. Olen hyvin tietoinen siitä, etten voi sanoituksillani muuttaa maailmaa, mutta toivon kuitenkin, että ne saisivat edes ihmiset ajattelemaan hieman asioita.

– Pahinta terrorismissa on, ettei se tunne mitään rajoja tai sääntöjä. Kuka tahansa, kansallisuudesta huolimatta voi joutua sen uhriksi. Kuusikymmentä vuotta sitten meidät saksalaiset nähtiin ehkä jonkinlaisina terroristeina, mutta nykyinen sukupolvi haluaa rauhaa, ja se on myös minun unelmani.

– Olemme mielestäni nykyisin myös paljon lähempänä kolmatta maailmansotaa kuin M-16 julkaisun aikaan, sillä ydinasevaltiot kuten Irak ja Israel ovat aiheuttaneet pahoja ongelmia. Toivottavasti kukaan ei vain päädy painamaan nappia. Minusta Saksan ei välttämättä tarvitsisi olla amerikkalaisten puolella, vaan edetä omaa, diplomaattista linjaa ja yrittää lopettaa kaikenlainen vallitseva hulluus.

Jutusteluhetkemme päättyy vakaviin aiheisiin, mutta tunnelma on silti leppoisa. Jälleen kerran osoittautuu, että legendatkin ovat vain ihmisiä. Hurautamme taksilla hotellille ja päätämme yksissä tuumin purkaa kokemuksiamme majoitusliikkeen yökerhossa. Paikka kumisee tyhjyyttään ja ehdimme nauttia ainoastaan yhdet oluet ennen sen sulkeutumista kahden aikoihin. Jostain merkillisesti syystä aiemmin päivällä erittäin kielitaitoiseksi osoittautunut hotellin vastaanottovirkailija ei tahdo ymmärtää haluavani avaimen huoneeseeni 305. Onneksi herra osaa sentään lukea, kun vilautan hänelle tullessani saamaani infolappua.

Ennen nukkumaanmenoa ehdin vielä tovin sääliä pöytäseuruettani, joiden kone lähtee alle viiden tunnin päästä. Eivät saaneet raukat edes nauttia erittäin maukkaaksi osoittautuvasta aamupalasta bratwursteineen ja papuineen.

Nöyrä tuhlaajapoika palaa seuraavana päivänä kotimaahansa kommelluksitta tuliaisinaan flunssa, litra giniä ja toteaa: Saksa ei ole paska maa.

Julkaistu Inferno #36/2006

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti