torstai 1. joulukuuta 2005

Inferno #32/2005

Naildown
World Domination
Spinefarm Records

7 Tie projektibändistä debyyttinsä Suomen tunnetuimman metallilafkan kautta julkaisevaksi oikeaksi kokoonpanoksi voi olla joko kivinen tai sileä. Naildownin tapauksessa asiat tuntuvat luistaneet kuin se kuuluisa suksi, sillä vajaassa kahdessa vuodessa perustamisestaan nimenvaihdoksenkin läpikokenut Mikkeliläiskopla esittelee jo taitojaan Pinky And The Brainin suunnitelmien mukaan nimetyllä ykköslevyllään.

Vaikka kukaan Naildown-nelikosta ei mainitse vaikutteikseen Amorphista tai Children Of Bodomia, niin kyllä tämä oudoltakin kuulostavan parin tutuksi tekemiä ideoita ja melodioita on mahdollisuus World Dominationilta löytää. Erityisesti solisti Daniel Freyberg kuulostaa pääsääntöisesti Pasi Koskiselta, joka usein saman kappaleen sisällä vaihdetaan sujuvasti lennossa hieman Alexi Laihoa muistuttavaan tulkintaan musiikin äityessä nopeammaksi.

Teknisesti orkesteri on kuitenkin sen verran taitava ja tarkka sekä runsailla Bodom-kosketinjuoksutuksilla varustetut kappaleet mielekkään monipuolisia, että varsinaista pahaa sanaa musiikista on vaikea sanoa. Sävellyksissä on kuuntelua vaativaa kunnianhimoisuutta ja kevyemmän sekä rankemman ilmaisun vuorottelu on hyvin tasapainossa. Vaikka omaperäisyyttä ei debyytissä olekaan liikaa, toimii se silti vankkana kivijalkana tulevaisuuden musiikilliselle kasvamiselle.

S.O.D.
20 Years Of Dysfunction DVD
Megaforce Records

4 Ei taida maailmasta montaa orkesteria löytyä, joka olisi julkaissut enemmän virallisia DVD:tä kuin studiolevyjä. S.O.D. ei kuitenkaan ole mikä tahansa bändi ja orkesterin legendaksi nostaneen debyytin Speak English Or Die:n 20-vuotispäiviähän tämä audiovisuaalinen kiekko juhlistaa. Juhlakalu olisi kyllä ansainnut paremmankin lahjan, sillä sen verran köppästä huttua hopeakiekko sisältää. Kovasti kannessa kehutaan yli kolmen tunnin sisällöllä ja bonus CD:llä, mutta kun se määrä ei todellakaan korvaa laatua.

Sisältö on jaettu kolmeen osaan: 45 minuuttisen dokumenttiin, joka kokonaisten biisien lisäksi sisältää myös normaalia spedeilyä ja ”hauskoja” sutkauksia. Kappaleet ovat vielä hieman hassusti koostettu usealta eri keikoilta vuosilta -97 ja -99, joten asusteiden vaihtuminen ja Milanon hiusmallin muutokset tarjoavat ekstra-bongattavaa. Kiekon varsinaista pituutta venyttää viisi minikeikkaa eri maanosista, joiden sisältö menee osittain päällekkäin niin toistensa kanssa kuin itse rockumentinkin kanssa. Näistäkin Hollannin keikka on lähes kuuntelukelvoton kuten myös Japanin, joskin nousevan auringon maan poikien lähes urheilukilpailua muistuttava stagediving jaksaa hieman viihdyttää. 

Bonuksista mielenkiintoisimmaksi nousee tuottajalegenda Alex Perialaksen vanhoja hyviä aikoja muistuttava lyhyt haastattelu sekä osuva joskin roiskaisemalla kyhätty Fuck The Middle East -video.
Tekniseltä toteutukseltaan kokonaisuus on todellista lo-fiä. Edistyneistä kuvasuhteista tai ääniraidoista on turha puhua mitään, sillä kaikki materiaali on kuvattu tavallisilla videokameralla joko bändin jäsenten tai fanien toimesta ja tämän myös näkee ja kuulee. Kyllähän niin kuvasta kuin äänestä selvän saa, mutta turha tällaista on lähteä videotykillä seinälle heijastamaan saati hifi-laitteilla luukuttamaan. Rujo taltiointitapa sopii kyllä osittain bändin vastaavaan ulosantiin, mutta rajansa kaikella ja parempaa niin bändi kuin fanit olisivat taatusti ansainneet.

Testament
Live In London DVD
Eagle Vision

8 Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia totesi Testament ja haali yhteen alkuaikojensa legendaarisen kokoonpanon tämän vuoden rundiaan varten. Vaikka kolme viimeisintä albumia ovatkin täynnä kivenkovaa materiaalia jotka eivät kalpene yhtään vanhojen tuotosten rinnalla, tunnetaan Testament parhaiten kuitenkin viiden ensimmäisen levynsä ralleista. Ja näitähän livenä on nyt sitten pelkästään kuultu ja nyt männä suven Tuskassa huuruissa olleet voivat verestää muistojaan live CD tai DVD formaattien muodossa.

Äärimmäisen pelkistetty punertavasävyinen pahvipakkaus ei lupaile paljoakaan sisällöltä, mutta tiukassa livekunnossa oleva Testament tuuttaa sellaista settiä, että lyhytkin tukka alkaa taatusti täräjämään. Siinä missä perinteinen stereoääniraita kuulostaa hieman tukkoiselta parantaa Dolby Digital onneksi hieman tilannetta. Mutta pojat kuinka DTS-äänet sitten hyökkäävätkin kirkkaina ja raskaina suoraan kaiuttimista päälle! Koko ruudun täyttävä laajakuva on laadultaan selkeä, mutta jälleen kerran ilmeisesti MTV:ltä oppinsa ammentanut ohjaajan kuvaustyyli ei puolihämäläistä oikein miellytä. Leikkaus poukkoilee turhankin hätäisesti ja kuvakulmat ovat ajoittain hieman oudohkoja puhumattakaan merkillisistä lähizoomauksista.

Jos toteutus ei täysin tyydytäkään, niin biisivalinnoista tai esityksestä on kenenkään turha alkaa napisemaan. Intiimi klubitunnelma on vahvasti läsnä, yleisö pitteineen mukana ja bändi veivaa 70 minuutissa 14 tanakkaa klassikkoaan läpi intensiivisellä otteella ja kovalla ammattitaidolla. Musiikillista sisältöä voi estottomasti ylistää, mutta kokonaisvaltaista toteutusta ei. Lyhyehkö haastattelukaan ei kummoista ekstraa faneille tarjoile.

Trendkill
No Longer Buried
Regain Records

6 Trendkillin kaksi kolmebiisistä demoa esittelivät lupaavan levytysuralle valmiihkon orkesterin, jonka lähes death metal henkinen aggressiivinen mutta groovaavaa ote asenteli maukkaasti riffejä biiseiksi. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta vanhempi materiaali on saanut seurakseen neljä uudempaa samassa hengessä kulkevaa rallia joista täyspitkä debyytti on koostettu.

Mutta voi itku ja hammasten kiristys. Demojen murakan orgaaniset soundit on onnistuttu latistamaan ikävällä tavalla albumin nauhoitusten yhteydessä ja lopputulos taannuttaakin hyvät itsenäiset biisit turhan tasapäiseksi massaksi. Musiikillisia muutoksia ei vanhojen ja uusien kappaleiden välillä ole juurikaan havaittavissa, vaikka asenne- ja death metalin ristisiitos korostuu entisestään albumia kuunnellessa perushuutovokaalien kompatessa hyvin molempia tyylilajeja. Välillä varsin kimurantiksikin menevät kitarakoukut eivät aluksi hyökkää korville, mutta kasvattavat paneutumisen myötä levyn elinkaarta hitusen pidemmäksi.

Vaikka No Longer Buried ei odotuksia lunastakaan, ei se myöskään hautaa niitä kuuden jalan syvyyteen. Aggression jalostamisen ja soundimaailman terävöittämisen kautta Trendkill voi helposti nousta arvosteluasteikossa pari pykälää ylemmäksi.

DIABLO - KITKERÄLLÄ HIELLÄ, PUHTAALLA VERELLÄ

Diablon neljäs pitkäsoitto Mimic47 ei viittaa Herra 47:ään, Roswell 47:ään ja Suomen Hiihtoliittoonkin vain osittain. Vaikka D-näyte onkin osoittautumassa positiiviseksi, laulaja-kitaristi Rainer Nygård ja säveltäjä-kitaristi Marko Utriainen korostavat olevansa vasta epäiltyjä.

Diablo on orkesteri, jonka luomis- ja synnytysprosessit eroavat totutusta bänditoiminnasta. Bändi ei viihdy treenikämpällä sorvaamassa materiaalia kuosiin, vaan musiikin äitinä toimiva Marko ”Kuula” Utriainen esittelee ideansa isänä toimivalle Nygårdille lähinnä tietoverkkojen välityksellä. Vasta kappaleiden tuottamisvaiheessa, noin puoli vuotta ennen levytyksiä tehotiimi kokoontuu yhteen muokkaamaan ideoista kokonaisia kappaleita.

Rainer: – Mikä onkaan tuskallisempaa kuin olla joku sunnuntai-ilta bändin kanssa reenikämpällä, kun mitään ei synny, hyi helvetti!

Marko: – Yleensä sitä kaipaa sen oman rauhan ennen kuin mitään saa syntymään. Kaiken materiaalin pitäisi kuitenkin olla niin valmista, ennen kuin sitä lähtisi edes yhdessä kokeilemaan…

R: – …lauluja myöten.

M: – Ehkä kämpällä saattaisi jotain sovituksellisia ideoita syntyäkin…

R: – … mutta veikkaanpa, että meidän bändin kohdalla vaikutus kokonaiskuvaan olisi tyyliin 5 prosentin luokkaa.

Kuinka paljon sitten ”Hetfield-Ulrich-kaksikoksikin” tituleerattu pari kiistelee materiaalin työstövaiheessa?

– Terapeutteja ei sentään ole vielä tarvittu, hörähtää Marko.

R: – Siihen hommaan ovat vielä nämä oheisaineet riittäneet.

M: – Aika vähän meidän tarvitsee enää kiistellä. Tällä kertaa kävinkin huomattavasti aiempaa harvemmin Tampereella. Kun istuttiin alas tekemään hommia, niin kuolleita hetkiä ei tullut. Joskus tietty Rainer ei saa samaa kicksiä jostain jutusta mitä itse. Sen verran kauan olemme kumminkin yhdessä hommia tehneet, ettei ole enää mitään tarvetta alkaa vaalia mustasukkaisesti omia ideoita. Meillä on varaa antaa toisen objektiiviselle näkemykselle se arvo mikä sille kuuluukin.

R: – Kyllähän Marko tulee väliin sorvaamaan miettimiäni sanoja ja sitä miten olen meinannut ne esittää. Onneksi Marko tuntee minut sen verran hyvin, että vaikka aluksi saatan moisesta tulistuakin, niin seuraavana päivänä olen usein hiljaista poikaa ja totean, että oikeassa olit.

FANTOMIN SUOJELUKSESSA

Orkesteri on löytänyt omat latunsa heti uransa alusta alkaen, eikä niiltä ole juurikaan poikettu. Levyt äänitetään tamperelaisessa Studio Fantomissa Samu Oittisen johdolla ja julkaistaan kahden vuoden välein Miikka Tikan luomien kansien välissä. Muutoksia kuvioihin ei ainakaan toistaiseksi ole tulossa.

M: – Olihan meillä tällä kertaa miksaajanakin Samu.

– Sitten kun biisit rupeaa olemaan paskempia, on aika alkaa hakea uusia äänittäjiä, miksaajia ja kannentekijöitä, Rainer höröttää ja jatkaa:

– Me ollaan kumminkin tehty vasta neljä levyä tällä samalla tavalla, että siinä suhteessahan me olemme vasta alkutekijöissään.

M: – Ei tässä ainakaan vielä ole ollut mitään tarvetta muuttaa meidän soundia. Ollaan Oittisen Samun kanssa kumminkin molemmat kehitytty.

– Tai ainakin bändi luulee kehittyneensä, huikkaa Rainer virnistäen väliin. – Päinvastoin, me ollaan oikeastaan vasta nyt saavutettu se, mitä itse hiljaisesti olemme toivoneet. Mimic47:lla on vaan jollain tapaa lämpimämmät ja – kauhea sana – humaanimmat soundit kuin Eterniumilla. Humaania murhaamista!

Pitkien studiosessioiden sijasta Diablon albumit synnytetään pääasiassa muiden töiden ohella iltaisin ja viikonloppuisin. Eikö studiossa olisi mielekkäänpää ja tuottavampaa viettää aikaa enemmän putkeen lyhyiden ilta- ja viikonloppusessioiden sijaan?

– Hermothan siellä vaan menisi, Marko naurahtaa. – Tällä kertaa meillä oli onneksi enemmän aikaa kuin viimeksi, kerkesi opettelemaan biisit kunnolla ja pääsin hakemaan enemmän sellaisia fiilisottoja. Siltikin tuli tehtyä helvetin pitkää päivää putkeen.

R: – Kyllähän se niin on, että ne biisit on studioon mennessä funtsittu jo niin valmiiksi, että kunhan ne vaan saa oikein tallennettua, niin se on siinä.

M: – Mutta eihän tälläkään kertaa laulumelodioita mietitty loppuun asti kuin vasta studiossa. Siellä pääsi sitten kokeilemaan ja syntyikin sellaisia pieniä komeita juttuja. Jos olisi vieläkin enemmän aikaa viilata pohjia, niin laulut olisivat todennäköisesti entistä paremmin sopusoinnussa pohjien kanssa.

R: – Mutta eihän tuollaisia muutoksia tavallinen kuulija varmaan edes huomaisi, ellei tekisi kahta eri versiota joita soittaisi rinta rinnan.

– Josko sittenkään, Marko täydentää pohdiskelua.

Tutuiksi tulleista maneereistaan huolimatta bändi ei ole jäänyt polkemaan paikallaan, vaikka muutokset saattavatkin tuntua kuulijoista varsin marginaalisilta.

– Soolopuolella kuulee varmaan jotain muutoksia, vaikka ne saattaakin kuulostaa ihan samanlaisilta kuin ennenkin, Marko naurahtaa. – Mutkia on vähän oiottu ja yritetty tehdä musiikista vähän kuulijaystävällisempää hakemalla kappaleisiin ja lauluihin enemmän dynamiikkaa.

R: – Laulussa on puolestaan menty sellaisille vesille, joille vielä kaksi vuotta sitten ei kantti olisi kestänyt lähteä uistelemaan.

M: – Olihan niitä puhtaita lauluja jo Eterniumilla, mutta nyt niitä on vedetty entistäkin rohkeammin.

R: – Murinaosastohan luonnistuu kerta kerran jälkeen helpommin, ja mikrofonin edessä jännittäminen on jäänyt jo ihan tyystin.

M: – Ei me ainakaan tietoisesti olla lähdetty mitään muuttamaan, kyllä se kaikki on ihan luonnollista kehitystä.

R: – Onhan tällä Mimic47:lla kumminkin pari reilusti rivakampaa rallia kuin mitä ollaan vähään aikaan tehty. Pari rallia on taas huomattavasti iisimpää kuin koskaan ennen.

Jo edellisen levyn kohdalla Diablon ulosanti oli jalostunut huomattavasti, ja Mimic47:llä hienosäädön kautta on pyritty kohti täydellistä albumia. Mistä sitten näkee, että täydellisyys on saavutettu?

– Pankkitilistä, Rainer laukaisee.

– Levymyynnistä, Marko lisää.

Kuinka paljon uutta levyä pitäisi sitten myydä, jos Eternium jo triplasi levymyynnin vuonna 2002 julkaistuun Renaissanceen verrattuna?

R: – Aika paljon, ei siinä riittäisi HIMi:n ja Nightwishin myynnit yhdessäkään. Sitten vasta voisi sanoa, että nyt on hommat oikeasti isoillaan.

M: – Enää ei ainakaan triploja odoteta, tuplatkin olisi jo tosi kova juttu. Levymyynnistä ei toisaalta kannata edes alkaa puhumaan, kunhan nyt keikoilla kävisi vähintään yhtä paljon ihmisiä kuin ennen.

R: – Onhan näitä nähty, että ”listasuosikitkin” joutuvat soittamaan tyhjille saleille. Tarkoitan niitä surullisia esimerkkejä, joita populaarimedia on hehkuttanut. Kultalevyt on saatu, kun Nokia ne levyt on varmaan ostanut, mutta keikoilla ei käy kukaan. Käy melkein sääliksi sellaisia artisteja.

MIEHET TUMMISSAAN

Jos ei Eternium ollut täynnä hilpeitä rallatteluja, tuntuu uutukaisella viisari vääntyneen entistäkin synkempään suuntaan perusaggressiota unohtamatta. Singleksikin valittu albumin nimikappale on tästä vain yksi esimerkki, joka sekään ei päästä kuulijaansa aivan helpolla.

– Minusta Mimic47 oli kaikkein selkein rakenteeltaan, biisi johon olisi helppo päästä sisälle, mutta ilmeisesti valinta meni sitten vituiksi, Marko höröttää. – Siinähän on varmaan vähiten tiluakin eikä mitään ekstraa.

R: – Ja se kestääkin vain 3:02! Meillä oli kyllä parikin vaihtoehtoa, mutta lopulta asia oli aika selvä. Artistinhan näissä pitää luottaa omaan näkemykseensä. Eikä meillä edes olisi mitään mahdollisuutta soittaa biisejä Bon Jovin malliin jollekin valikoidulle kohderyhmälle ja katsoa mikä putoaa parhaiten. Jos ei lähde, niin sehän ei ole meidän vaan kuulijan ongelma.

Siinä missä Read My Scars oli selkeä sinkkuvalinta Eterniumilta, on keikkailun kautta hieman yllättäenkin yleisön suosikiksi noussut The Preacher. Tällä kertaa D-kaksikkoa ei aivan housut kintuissa tulla keikoilla yllättämään.

R: – Siellä on puolenkymmentä sellaista biisiä, joiden jo melkein arvaa uppoavan yleisöön kuin kusi lumeen. Kathryn, Blackheart, Damien, In Sorrow We Trust, Shadow World. Tekisi melkein heti mieli lähteä treenikämpille kokeilemaan, miten nämä saadaan lähtemään.

M: – Jos esimerkiksi joku Blackheartin pre-chorus ei lähde, niin sitten ei lähde mikään.

R: – Keikoilla alkaa taatusti yleisön pää nykiä ja Virtasen potkuri pyöriä peruslaulun startatessa.

Keikoilla orkesteri on onnistunut ottamaan yleisönsä, mutta muuten sen mielipide tuntuu jakautuneen hieman kahtia: bändin nimeen vannoviin sekä niihin, joita bändi lähes ärsyttää.

M: – Minä olenkin siitä Rainerille joskus sanonut, että on hienoa olla ihmisille joko tosi kova juttu tai sitten sellainen, ettei pidetä yhtään. Mutta ei sitä, että oltaisiin kellekään mitäänsanomattomia.

R: – Se ”ihan ok” on näissä piireissä aika paha. Luulenpa vaan, että meidän musiikki on jalostettu niin äärimmilleen, että niiden juttujen löytäminen vaatii äärimmäistä keskittymistä. Esimerkiksi kun itse kuuntelin noita miksattuja versioita kotona, oli pakko laittaa televisio ja tietokone kiinni. Ei sitä vaan voinut sivukorvalla kuunnella ja todeta, että kait tuo ihan ok on.

M: – Ehkä sen takia keikoilla onkin aina tosi hyvä meininki, koska sinne tulee ne jotka tosissaan diggaa eikä niin, että tultiin vaan vähän menoa kattelemaan.

R: – Ne äijät jotka tulee keikoille, ovat niitä joiden tyttökaverit todennäköisesti jäävät kotiin! Ei listasijoitukset tai levymyynnit ole sinällään meille tärkeitä, vaan suurinta nautintoa aiheuttaa, kun keikoilla kattelee jengin menevän ihan pähkinöiksi. Se on se tämän homman suola, ja keikoilla se levyn hyvyys vasta punnitaan.

Diablossa näkyy ja varsinkin kuuluu vahvasti pohjanmaalaisuus, jota varsinkaan sen nokkamies ei koskaan ole edes yrittänyt peitellä. Kaikkia tämä suorapuheisuus ei kuitenkaan ole aina miellyttänyt.

R: – Minun mielestä ei ole ollenkaan huono asia, että bändillä on jonkinlainen luonne, vaikka se olisi pahakin. Vaikka minua kuinka haukuttaisiin kusipääksi änkyräksi, niin parempi sekin kuin jokin sympaattinen veijari. En minä ole luonnettani koskaan yrittänyt peitellä, päinvastoin sitä on tullut vaan entistä röyhkeämmäksi sanomaan mitä sylki suuhun tuo.

– Kyllähän minä tykkään provosoida, vaikka ainahan siellä taustalla huumoria onkin. Tekeehän jo ikäkin sen, ettei sitä enää koeta esittää mitään roolia. Enhän minä esimerkiksi örise mitään välispiikkejä, vaan normaalilla äänellä esitän vaikka juttuja, joita olen maailman turuilta kuullut ja kuittailen siiten niillä.

M: – Asiathan voisivat olla aivan tosin, jos esimerkiksi parikymppisenä olisivat hommat napsahtaneet edes tälle tasolle missä nyt ollaan. Silloin olisi varmaan moni asia jäänyt tekemättä, opiskelut sun muut, ja varmasti olisi kusi kihahtanut hattuun. Riittävästi kun tallailee kivisiä polkuja, niin saa jotain perspektiiviä asioihin ja jää ne turhat kouhotukset pois.

Pohjalaisuuteen on aina liitetty vahva uhoaminen, jota ei kuitenkaan tule ottaa aina aivan kuolemanvakavasti.

R: – Kyllä tässä vanhemmalla iällä on tuota kotiseuturakkautta tullut enemmän mukaan kuvioihin. Ei se mitään totista uhoa ole, mutta sellaisia pikku juttuja, kuten jotain Juha Miedon hehkuttamista. Musiikin suhteen ei koskaan olla kumminkaan katteettomasti uhottu.

– Eihän nämä mitään tietoisesti kelattuja juttuja ole. Kyllähän tietty kun lavalle astelee, niin toki siellä pääkopassa joku kytkin menee toiseen asentoon ja sitä vaahtoa lentää suusta vähän tavanomaista enemmän. Ei se lavaminä kuitenkaan merkittävästi siviiliminästäni poikkea. Meidän bändin ulosanti on kuitenkin sitä saatananmoista möykkää, jossa meikäläinen huutaa pää punaisena. Vaikea siinä on alkaa runojakaan lausua kukkahattu päässä.

SANASTA MIESTÄ, SARVESTA HÄRKÄÄ

Edellisellä albumilla pyörät pistettiin pyörimään Henry Theelin Rattaanpyörän tahdissa, Mimic47:lla ratsu pistetään liikkeelle ravimaailmasta tutulla ärhäkällä ”Aja!”-huudolla.

R: – Alun perinhän introksi piti tulla Dallasista tutun J.R. Ewingin legendaarinen lause, mutta kun ei saatu lupia siihenkään, niin jollakinhan levy piti käynnistää. Lueskelin tässä juuri muuten Kalajoki-lehdestä, että kotopuolessa on kuulemma nämä ravihommat nykyisin niin isoillaan, että paikallisella Essolla pyörii jengiä totoamassa enemmän kuin missään muualla Pohjanmaalla.

Eikä lähtölaukkoja todellakaan oteta, vaan raviin kirmataan heti. Villien huhujen mukaan levyn työnimenä on kulkenut niin IV (The Sacrifice) kuin Dallas Metalkin. Miten ihmeessä Dallas ja J.R. saadaan heviin sotkettua?

R: – Vaikka kyseessä onkin pelkkä roolihahmo, niin kyllä sitä on tullut mietittyä, kuinka joku voi olla niin ilkeä ihminen ja sutki suustaan. Shadow World -kappaleessakin on sekoitettu yhtä ja toista asiaa, johon J.R.:n sutkautukset sopivat vaan niin hyvin.

M: – Mietin jo helkutin kauan sitten, että jos Shadow World on avauskappale, niin toimisiko Damien kakkosena. Molemmat ovat niin synkkiä joskin erilaisia biisejä, mutta hyvinhän tuo järjestys toimii.

Vaikka Damien nimenä viittaakin vahvasti klassiseen The Omen -leffatrilogiaan, on kappaleessa itsessään kyse aivan muusta kuin Antikristuksen pojan saapumisesta maan päälle. Hyvä esimerkki siitä, miten Rainerin sanoituksissa on lopulta usein kyse aivan muusta kuin mistä inspiraatio on alun perin syntynyt.

R: – Periaatteessa kappaleessahan on kyse siitä, miten joku ottaa kaiken hyödyn irti toisen tappiosta, nimiä millään tavoin mainitsematta. Tekstejä tehdessä rönsyilen usein alkuperäisestä ideasta niin kauas, että vasta määränpäässä huomaan peittäneeni jälkeni helvetin hyvin. Sävellysten ja sanoitusten teko on siitä mukavaa, että saa tehdä niin kuin itse huvittaa. Ei siinä hommassa ole pomoa tahi konsultteja sanomassa, kuinka hommat hoidetaan.

– En tykkää varsinaisesti alleviivata mitään tai tehdä sanoituksia ihan tavanomaisimmista hevikliseistä. Ehkä ikä on tässäkin tehnyt sen, että sitä on vähän seestynyt ja muiden tekemiset ärsyttää enemmän kuin omat. Ja onhan se vissi, että jos mies on kiinnostunut enemmän elokuvista, omaelämäkerroista ja aikakausilehdistä kuin runoudesta ja filosofiasta, niin tämmöisiä teksteistä sitten tulee.

Markoa sanoitukset eivät ole koskaan kiinnostaneet, ainoastaan musiikilla on miehelle merkitystä.

M: – Minä olen sellainen musiikinkuuntelija, että en koskaan kuuntele tekstejä. Toki päähän joskus tarttuvat tietynlaiset kertosäkeet, mutta en minä niitä koskaan jaksa alkaa filosofoimaan. Minulle riittää se, että biisi toimii biisinä ja laulut on hyvin sovitettu.

– Kyllähän minä toki meidän sanat luen ja korjailen mahdollisia virheitä parhaimpani mukaan kieliopillisesti oikeiksi. Ja saatan joskus ehdottaa, että voisiko jonkin asian sanoa toisin, jos se on jotenkin hassusti sanottu. Tuota kautta yritän samalla myös itse hahmottaa, mistä niissä oikein kerrotaan. Osanhan olen oikein arvannutkin, mutta on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään hajua.

R: – Sanoitukset ovatkin niitä harvoja tabuja tässä bändissä, joista en mielelläni keskustele. Kyllähän muiden sanoittajien kanssa on kiva keskustella sanoittamisesta noin yleensä, koska on mukava kuulla samasta aihepiiristä mutta ihan eri kantilta katsottuja näkemyksiä. Ainoastaan ihan lähimmän ystäväpiirin kanssa tulee joskus naureskeltua, että mistä kaikesta sitä on taas mennyt tekstejä tekemään. Minä olen kumminkin aina pitänyt eniten sanottajista, jotka pistää asiat paperille niin, että jokainen voi tulkita ne omalla tavallaan.

HIIHTOLIITON ASIALLA

Julkisuudessa koko levyä on jo ehditty kuvata termillä ”hiihtoliittometalli”, joka juontaa juurensa Mimic47:n inspiraationlähteenä toimineeseen Lahden MM-kilpailujen doping-skandaaliin 2001. Aivan näin yksiselitteinen asia ei kuitenkaan ole, ja mukana on paljon virnuiluakin.

R: – Minua viehättää koko tragediassa se, että se oli muka joku kansallinen häpeä, vaikka itseäni se silloinkin lähinnä vaan nauratti. Ihmetytti vain, että kuinka joku lehdistö jaksoi päivä- ja viikkotolkulla painaa lehteen kuvia hikisistä kasvoista ja taivastella kuinka nyt hävettää ja mitä ne ulkomaalaisetkin meistä oikein ajattelee. Oikeastaan vielä enemmän minua inspiroi pohdinta, miltä niistä myllytyksen keskellä olevista äijistä tuntui toimittajien kytätessä jatkuvasti selän takana kuin haaskalinnut.

– Kyllähän joku Mika Myllylän Tervanevan testamenttikin on sellaista luettavaa, että sitä rupeaa oikein ihmettelemään koko asian järkevyyttä. Miehet ottivat kumminkin tietoisen riskin, ja kun hommat sitten kusivat, niin ryhdyttiin huutelemaan Jumalaa apuun. Että kyllähän Jumala varmaan tänne maan päälle tulee pesemään syntini puhtaiksi, jos vain tunnustan julkisesti uskoni. Harri Kirvesniemi oli minusta ainut, joka teki miehen työn. Hän löi oven perässään kiinni eikä tullut julkisuuteen selittelemään.

– Hiihtoliiton toiminta oli vain yksi asia, josta satuin inspiraatiota saamaan, eikä se minua haittaa vaikka musiikkiamme ruvettaisiinkin kutsumaan hiihtoliittoheviksi. Saahan tuosta vedettyä sisäpiirin huumoria vaikka kuinka paljon, vaikka loppujen lopuksi tässähän ei todellakaan ole kyse mistään hiihtoliitosta.

– Ja kuten basisti Virtanen jo sanoikin, niin taas varmaan ärsytetään ihmisiä ja elitistimetallistit ovat ihmeissään. Enhän minä tätä asiaa ole provokaationa miettinyt. Tuollaisen asian kun on mennyt julkisuudessa lataamaan ja huomataan, että se ärsyttää ihmisiä, niin sittenhän meilläpäin ruvetaan heittämään vaan lisää vettä kiukaalle.

M: – Kyllähän koko ajatus hiihtoliitosta ja hevistä on hyvinkin absurdi. Mutta kyllä se minua huvittaa ja on sikälikin hyvä, koska hevi on tämmöistä yrmyilyä. Se vaan on niin loppuun kaluttu juttu. Sama se on sitten, jos heitetään herjaa vaikka hiihtoliitosta. En minä kumminkaan musiikille koskaan naura.

R: – Luojan kiitos, että meillä on tämä musiikillinen konsepti kunnossa. Jos ei olisi, niin sittenhän tämä touhu olisi ihan spedeilyä, kun ei olisi muuta tarjottavaa kuin tuo läpänheitto. Ei minulle musiikki tai tekstittäminen sinällään mitään leikkiä ole, vaikka saatankin joskus vähän niillä irvailla.
Me olemme kuitenkin pystyneet tähän mennessä välttämään kuulijan aliarvioimisen. Kaikki tähän mennessä levylle päätyneet jutut ovat loppuun asti hierottuja.

MAAILMA JALKOJEN JUURESSA

Esimerkiksi Saksassa kiinnostus Diabloa kohtaan tuntuu pikkuhiljaa heränneen Eterniumin julkaisun myötä. Ulkomaan toimittajille mahtaa olla selittelemistä ainakin levyn teemoissa.

R: – Mehän ollaan varmaan se seuraava vientitoivo suomalaisessa metallissa, Rainer heittää virnistellen. – Sellainen vieno toive meillä kyllä on, että jos tulevan levyn jälkimainingeissa pääsisi ulkomailla edes piipahtamaan.

M: – Ulkomaan kiertueita ei ole vielä ainakaan buukattu.

R: – Kotimaa on nyt aika hyvin hallussa ja mennyt edellisen levyn ajoista selkeästi eteenpäin. Ei silloinkaan keikkapulaa tarvinnut kokea, mutta nyt keikat ovat vaan tulleet aikaisemmassa vaiheessa.

M: – Enemmän sitä nälkää olisi kumminkin käydä näyttämässä omaa naamaa muuallakin kuin Suomen keikkapaikoilla.

Toiveet maailmanvalloitukset suhteen ovat siis lähes inhorealistisilla pohjilla.

R: – Ei tämä bändi koskaan isoiksi mene ennen kuin laulaja vaihtuu, koska sitä puhdasta laulua pitäisi vaan olla enemmän. Särölaulu on vieläkin monelle aikamoinen kynnys, vaikka olisi kuinka tarkkaan mietityt laululinjat ja kauniit melodiat. Mutta jos oikein kärkevästi sanotaan, niin eihän joku Kirka tai Paula Koivuniemi nykyisessä laulukunnossaan kamalan kaukana örinästä ole. Suurta yleisöä varten pitäisi olla jollain tavalla pliisumpaa, mutta arvaa kiinnostaako semmoinen.

M: – Ei sellainen ole edes koskaan ollut meidän tavoite, vaan se, että tekee sellaista musiikkia kuin tekee ja katsoo kuinka pitkälle sillä pääsee. Ei meidän ole tarkoitus muuttaa musiikkia siksi, että saataisiin lisää kuulijoita.

R: – Eikä lähteä hyväntahdonlähettiläiksi. Paskoilla levyillä kova promootiokaan ei kanna kuin sen yhden levyn verran. Jos teet yhdenkin paskan levyn, niin siitä on kahta hirveämpi työ päästä enää samalle hyvälle tasolle. Siksihän tämä onkin tavallaan koko ajan sellaista veitsi kurkulla olemista, koska pitäisi jatkuvasti pystyä tekemään laadukkaita levyjä. Tämän takia meillä onkin levyjen julkaisuväli kaksi vuotta eikä vuosi.

JOSKUS LIPSUU, JOSKUS LUISTAA

Mimic47:n hiihtoteema näkyy myös Juha Miedon saavutuksista ja elämänasenteesta inspiraationsa saaneessa In Sorrow We Trust -biisissä. Mietaan filosofiassa musiikissa ja urheilussa on kyse pitkälti samankaltaisista asioista.

– Mitä mä nyt oon kuunnellu muusikoita, niin niillähän on erittäin pitkäjänteistä toimintaa se ja pitää keikoille lähteä niinku urheilija lähtöö valmennusleirille. Ja sitten tullahan aamuyöstä kotia. Kyllä siinä tarvitahan erittäin kurinalaista ja pitkäjänteistä ajattelua, jos sitä vuodesta toiseen ja vuosikymmeniä tehrähän. Kyllä mä laskisin urheilijatkin tietyiksi herkiksi ihmisiksi, melkoisia taiteilijoita nekin on, luonne on vähän samanmoinen, vaikka eri sektoria tehrähänkin.

Persoonallisuuksien katoaminen on yleinen ilmiö niin nykypäivän musiikissa kuin urheilussakin. Pitkä-Jussilla on tähänkin oma selkeä näkemyksensä.

– Se johtuu osittain siitä, että yrittämällä yritetähän sinne huipulle niin musiikissa ku urheilus, ja heti eikä hetken päästä. Siinä persoonat katoaa, ja joutuu pikkasen ajattelemahan mitä sanoo ja varomahan sellaasia äärisanomisia tai olemisia. Kyllä mä väitän, että varsinkin urheilussa tuollaaset tietyt persoonallisuudet on aika lailla poljettu lyttyyn. Kun jopa koulutetaan, kuinka pitää sanoa ja esiintyä, niin silloonhan se tukehruttaa sen sisimmän eli persoonallisuuden. Taitaa musiikissa olla sama asia. Noustahan helposti aivan tuosta noin ja kuule isot markkinamiehet ja managerit on takana ja kaiken aikaa sanomas, että ei noin saa tehrä, vaan sun pitää pukia noin, puhua noin ja hymyillä silloin ja silloin.

Kurikan jätti luonnehtii itseään musiikin suhteen kaikkiruokaiseksi ja itse In Sorrow We Trust -kappaletta ammattimiesten teokseksi. Osakseen saama kunnianosoitus kuulostaa ja tuntuu Miedosta hyvältä.

Alun perin orkesterin ideana oli tehdä kappaleeseen tunnelmaa nostattava intro ja outro suoraan Ylen arkistoista napatusta Paavo Noposen ja Veikko Rantasen hiihtoselostuksesta. Legendaarisessa pätkässä hehkutetaan estottomasti Mietaan mahdollisuuksia kultamitaliin miesten 15 kilometrin hiihdossa Lake Placidin olympialaisissa vuonna 1980. Lopputuloksena on historian niukin tappio yhdellä sadasosalla naapurimaan Thomas Wassbergille. Lupaa ei Yleltä kuitenkaan herunut. Vedottiin materiaalin legendaarisuuteen ja sinivalkoisuuteen.

– Ei yhtään mitään olisi ollu vastahan, ei toki tänä päivänä sitä enää niin ahtaasta reiästä näitä maailmoja kattella. Mutta mä oon ymmärtäny, että Ylen linja on tiukka kaikissa tämmösissä.
Itse hiihtoa Mieto on luonnehtinut sonnin hiihdoksi. Mies muistelee kyseessä olleen ”oikian työmiehen kelin”, jossa voimavarat oli käytettävä äärimmilleen. Tappiota hiihtäjälegenda muistelee enää pelkästään positiivisessa mielessä.

– Mä kuule luulen, että se opetti hirviästi. Se nöyryytti, se kasvatti ja sitä tuli itse paljon suvaitsevammaksi. Oppi hyväksymähän, että joku toinen voi olla paree ja elämä tästä kuitenkin jatkuu. Ja kun sen osas sillon heti ottaa oikialla lailla, ettei lähtenyt selittelijän linjoille. Saa olla jopa tyytyväinen, että näin tuli toimittua. Siitä tuloo helmikuussa 26 vuotta aikaa ja voidaan sanoa edelleenkin, että se on pitkässä juoksussa kantanu hedelmää. Kun ihmisten muistikuvat on jääny positiivisiksi eikä negatiivisiksi, niin kyllä mä kattoisin, että se on melkein ollu voitto siinä mielessä.

– Urheiluunhan kuulu dramatiikka, ja kun on kiperiä voittoja ja häviöitä, niin sehän on urheilun suola. Näin se pitää ollakkin. Jos on isoja voittoja ja tappioita, niin ne ei maistu miltään, mutta jos kitkerästi häviää, niin ne koskettaa. Mä luulen, että tässä elämässä tarvitahan juuri tällaisia ja ne kasvattaa ja kovettaa samalla myös ihmistä.

Miedon neuvot muusikoille ja lukijoille ovat selkeitä.

– Kannattaa olla erittäin pitkäjänteinen ja kärsivällinen. Ehkä sitä ennen oli enemmän sellasta itsehillintää ja kärsivällisyyttä odottaa, että kaikki ei tapahdu heti tai edes hetken päästä. Tehrään uutterasti töitä ja matkan varrelle kuuluu nämä vastoinkäymiset, joista sitten aina noustaan. Ne antaa toisaalta voimaa. Pitää aina muistaa, että huomenna on päivä uusi, ja kun jaksetaan ponnistella, niin aurinko taas nousoo mukavasti ja taas tulee niitä valosia hetkiä. Jos ihmisellä on aina vaan puolittainen hyvä olo, niin sillä ei koskaan oikeen hyvää oloa ole käsilläkään.

Julkaistu Inferno #32/2005