torstai 1. syyskuuta 2005

Hamara #2/2005

The Monolith Deathcult
The White Crematorium
Karmegeddon Media
4/5


Nuorehkosta iästään huolimatta The Monolith Deathcult myllyttää kaoottisen brutaalia death metalliaan ammattilaisten ottein murjoen arempien kuuntelijoiden korvat ja pään sisällön veriseksi mössöksi. Vaikutteita on haettu rapakon toiselta puolelta ilmeisimpänä esikuvana Nile, sillä sen verran samoissa vauhdikkaissa sfääreissä molemmat orkesterit liikkuvat. Siinä missä Nile hämmentää ja maustaa soppaa egyptiläisillä vaikutteilla, fiilistelee hollantilaisorkesteri huomattavasti kylmemmissä tunnelmissa.

Musiikin sekavaa vaikutelmaa korostaa em. vauhdin ja kaaoksen lisäksi myös Slayer-henkiset järjettömiltä kuulostavat soolot, joita viljelläänkin varsin tiuhaan. Orkesteri onnistuu kuitenkin pitämään ohjakset käsissään ja synnyttämään aggressiivisen ja raskaan synkän tunnelman, jota niin raamatusta kuin ihmiskunnan historian hirmuteoista inspiraatiota ammentavat sanoitukset korostavat. Kaahauksesta aiheutuva puutuminen ei aivan ehdi iskeä täysillä päälle ja onneksi biiseihin on osattu ajoittain laittaa yllättäviä minimalistisen vaihtelevia osioita.

Isä aurinkoisen suosikki talvilomakohteesta kertova massiivinen 11-minuuttinen päätöskappale maalailee doom metallin temmoissa ja tunnelmissa rauhoittaen leposykkeen normaalille tasolle. Kohta on turha mennä merta edemmäs kalaan, kun Euroopan puoleltakin alkaa löytyä varteenotettavia vaihtoehtoja Amerikan mantereen isoille nimille.

Running Wild
Rogues En Vogue
Gun
3/5



Running Wild on jaksanut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan seilata maailman meriä merirosvolipun alla. Piraattijoukkion selkeästi merkittävimmät saaliit haudattiin jo 80-luvulla autiolle saarelle, jonka löytämiseksi alan miehet eivät edes nykypäivänä tarvitse X:llä merkittyä karttaa. Vaikka saaliit ovatkin selkeästi pienentyneet bändin kulta-ajoista, eivät entraushaat ole myöhemminkään aivan kokonaan menneet saalislaivoista ohi.

Rock’n’Rolfin johtama bukkaneeri luottaa yhä tuttuihin perusarvoihin, kepeästi eteneviin ralleihin, joiden yksinkertaiset laulu- ja kitarakoukut saavat helposti kaivamaan silmälappua ja puujalkaa kaapista sekä hoilamaan huh hah hei ja rommia pullo. Vaikka orkesterin aiemmin toimivaksi osoittautunut musiikillinen konsepti ei vuosien varrella ole muuttunut tippaakaan, alkaa Running Wildin kipparoima sluuppi olla turhan kevyt ja vanhanaikainen kun samoilla vesillä seilaa huomattavasti raskaampia ja uudenaikaisempia kaljuunoita.

Rogues En Vogue purjehtii varsin huolettomasti ja ketterästi kappaleesta toiseen eikä suurimpia vikoja löydy kuin turhan ohuista ja taustalle tungetuista kitarasaundeista, joiden ansiosta bändi menettää muutaman solmun vauhdistaan. Märssykorissa istuvan tähystäjän takaraivossa vaan vaanii koko ajan pieni pelko siitä suuresta viimeisestä taistelusta, jossa laivan kapteeni vaihtaa punaisen paitansa ruskeisiin housuihin.

Sapattivuosi
Vol. 2
EMI
4/5

Monet saattoivat pitää pari vuotta sitten julkaistua bändin nimeä kantavaa debyyttiä vitsinä ja kyllähän Black Sabbathin coveroiminen suomeksi ideatasolla kuulostaakin siltä. Vaan kun kiekon laittoi soittimeen, niin johan mieli muuttui. Lopputulos oli heavy metallin pioneeria hienosti kunnioittava aina soundimaailmaa myöten eikä Vol. 2 tarjoa tässä suhteessa mitään mullistavaa, mutta kun toimii yhä niin toimii.

Vaikka Sapattivuosi tulkitseekin lähes kaikki suuret Sabbath-klassikot orjallisesti lähes 1:1 aina laulaja Hannu Paloniemen Ozzymaista ääntä myöten onnistuu bändi siinä missä lukuisat muut ovat epäonnistuneet. Nimittäin saamaan sitä määrittelemätöntä svengiä mukaan, jota Black Sabbathilla on aina ollut rutkasti viisuissaan ja jonka puutteen vuoksi niin moni BS-laina olisi saanut jäädä soittamatta. Käsittämätöntä myös on, että levyn soundimaailma on saatu myös hyvin lähelle alkuperäistä lämpimän analogista äänimaailmaan, johon on sekoitettu hyppysellinen modernia selkeyttä. Niiden suurten klassikojen kuten Sotasiat ja Ikuisuuden Jälkeen lisäksi orkesteri on ilahduttavasti ottanut repertuaariinsa myös muutaman hieman vähemmän arvostusta saaneen kappaleen kuten Ei Saa Luovuttaa (Never Say Die) sekä Tarvin Pimuu (Dirty Women). Jos em. kaltaiset suomennetut kappaleidennimet saattavatkin ensisilmäyksellä tökätä silmään, ei lyriikka sitä enää tee vaan onnistuu sekin yllättävän hyvin säilyttämään alkuperäisten riimien hengen.

Vaikka Black Sabbathia tuleekin nykyisin kuunneltua kotioloissa varsin harvoin, niin Sapattivuoden ansiosta Electric Funeralin tai Symptom Of The Universen klassiset riffit tulevat taatusti kaikumaan tiheämmin asumuksessani. Mielenkiintoista on seurata, tuleeko sitä vaikeaa kolmatta levyä koskaan ja onko bändillä kiinnostusta lähteä kokeilemaan kuinka Ronnie James Dion tai miksei jopa Ian Gillanin aikainen Black Sabbath taipuisi suomeksi.
Centinex
World Declension
Regain


6 Svea mamman helmoista ponnistava Centinex on takonut pitkää uraan tinkimättömällä asenteella ja linjastaan tinkimättä muttei ole koskaan onnistunut nousemaan pistesijoja korkeammalle kilpailtaessa svedu-deathin parhaimmuudesta. Kahdeksas täyspitkä jyrää samoilla eväillä kuin vuosi sitten julkaistu Decadence - Prophecies Of Cosmic Chaos, mutta aromisuolan lisäksi kalmanherkkujen makua täydentävät hieman uudenlaiset mausteet.

Ainoan alkuperäisjäsenen Martin Schulmanin kipparoiman orkesterin miehistössä on soittokokemusta ja sovitusnäkemystä, näiden puutteiden vuoksi Centinex ei karille karahda. Kappaleet luovivat eksymättä merimerkiltä toiselle, vaikka reitti ei aina noudatakaan suorinta tai nopeinta mahdollista. Aiempiin seilailuihin verrattuna merikortit on vaihdettu astetta uudempiin ja tämä kuuluu erityisesti kasvaneena melodisuutena, joista osaa nojaa hieman jopa nuoremman polven NWOSDM:n suuntaan. Harmi vain, että World Declension –nimen alla seilaava alus kärsii ponnettomista ja tasapaksuista soundeista. Kapteenin ääni kantaa kyllä hyvin kovemmassakin myrskyssä, mutta ohuen vaisut kitarasoundit tuppaavat hukkumaan kylkeen piiskaavien aaltojen lailla tykittäviin rumpuihin.

Järvi-Suomessa albumin tahtiin risteilee mielellään muutamaan otteeseen, mutta viikkojen mittaisen Karibian risteilyn soundtrackiksi levystä ei ole. Vaikka nähtävää ja kuultavaa piisaa tälläkin reissulla kotitarpeiksi, todelliset suuret elämykset jäävät kokematta ja tallentamatta aivolohkojen digikennoihin.


Circulus
The Lick On The Tip Of An Envelope Yet To Be Sent
Rise Above


7 Hevimiehethän ei kirjeitä kirjoittele eikä varsinkaan sinetöi niitä suudelmin, mutta eipä olekaan Circulus heviä saati edes metallia. Jonkinlaista logiikkaa löytyy silti bändin kiinnittämisestä doomisra ja stonerista tunnetulle Rise Above –lafkalle, sillä onhan Lee Dorrian, mies levy-yhtiön takana, varsinainen hippi itsekin.

Tältä levyltä ei kuitenkaan löydy ensimmäistäkään raskasta säveltä, sillä Circulus leijuu vahvasti 60- ja 70-lukujen folk-henkisissä hippitunnelmissa aina soundeja, sanoituksia ja jopa asusteita myöten. Kokonaisvaltainen toteutus on erittäin lämminhenkinen, monipuolinen ja ennen kaikkea uskottava, vaikka useimmiten tällainen jalat tukevasti ilmassa haihattelu ja vapaan rakkauden sekä rauhan perään haaveilu tuokin mieleen Cartmanin lanseeraaman lausahduksen: screw you hippies, I’m going home. Musiikki koettelee ärsytyskynnystä useissakin kappaleissa, mutta vilkaisu ulkona paahtavaan kesäisen keliin ja rehottavaan luontoon saa mielen aina kummasti rauhoittumaan.

Orkesterin debyytti tarjoaa todennäköisesti enemmän usein kuuntelijoiden vanhemmille kuin itse jälkikasvulle, mutta kyllä tämän tahdissa kelpaa nuorempienkin varttua kunhan vain unohdetaan ne tajuntaa laajentavat huimausaineet neljänkymmenen vuoden taa.


Neuraxis
Truth Imagery Passage
Earache 


6 Vastikään solmitun diilin ja syksyllä julkaistavan uuden täyspitkän kunniaksi Earache niputtaa Voivodilaisten kotimaasta ponnistavan Neuraxiksen uran kolme täyspitkää kahdelle kiekolle. Viiden vuoden aikana synnytetyt 34 biisiä on tanakka setti, jonka parissa rapian 100 minuutin viettäminen on taatusti raskas kokemus.

Paketin avaava vuonna 2002 julkaistu toistaiseksi tuorein levytys Truth Beyond… on ehdottomasti levyn parasta antia. Enemmän teknisenä ja fiilistelevänä kuin yltiöbrutaalina vyöryvä death metal on kiinnostavaa ja omaa omaperäisiä ja jopa yllättäviä ratkaisuja musiikkivirran kuitenkaan katkeamatta missään vaiheessa. Kokemus kuuluu selkeästi ja ero korostuu entisestään, jos soittimeen työnnetään referenssipisteeksi välittömästi levyn loppumisen jälkeen A Passage Into Forlorn ja Imagery-levyt sisältävä kakkoskiekko.

Vaikka orkesteri ei tyylillisesti olekaan kokenut suuria mullistuksia uransa aikana, on kappalemateriaali ja sovitusratkaisut huomattavasti tylsempiä ja väkinäisemmän oloisia vanhemmilla tuotoksilla. Materiaalia kuunnellessa ei voikkaan välttyä tunteelta, että uransa alkuaikoina Neuraxis ei uskaltanut aivan täysin rinnoin heittäytyä omaan musiikilliseen maailmaansa ja näin erottautua liiaksi death metal veljistään.

Witchcraft
Firewood
Rise Above


8 Maagisin sävelin kuuntelijaa vahvoihin ja usvaisiin 60- ja 70-lukujen tunnelmiin johdattava Witchcraft on selkeästi syntynyt liian myöhään. Vahvasti Pentagramin ja miksei osittain Roky Ericksoninkin nimiin vannova kombo kuulostaa autenttiselta ja ajan hengen mukaiselta kaikin puolin, mutta osaa myös fiilistellä sopivasti tummatunnelmaisten kappaleiden varassa.

Orkesterin retroilua synkän ja raskaan rockin genreissä tukee erittäin hyvin analoginen ja primitiivisellä tavalla osuvan lämminhenkinen tuotanto, joka vahvistaa tunnetiloja entisestään. Laulut vedetään suurella tunteella teknisen taituruuden jäädessä taka-alalle ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Witchcraftin vahvuutena onkin juuri tyylitajuinen kokonaisuuksien hallitseminen sekä näiden raamien sisälle rakennetut kiehtovat kappaleet, on kyseessä sitten rokkaavan rullaavat rallit tai hitaudessa haahuilevat hymnit.

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen pää nyökkii tahdissa hyväksyvästi, mutta todellisen valaistumisen pääkoppa kokee pidempikestoisen nauttimisen jälkeen. Firewood iskee varoittamatta tajuntaan kuin pahainen LSD:n jälkitrippi avaten kokonaan uuden värikkään maailman. Antaa kaikkien kukkien ensiksi kukkia ja sitten lakastua.


Wytchcraft
I Taste Your Fucking Tears Of Sorrow 

Omakustanne
 
3 Huonoistakin bändeistä löytää yleensä jotain hyvää, mutta Wytchraftin kohdalla paletin osaset alkavat olla kohtuullisen luokattomia aina bändin ja levyn nimestä albumin kansikuvaan, sanoituksiin ja musiikkiin. Kansikuvan tappaja/tapettava –hommissa olevat kaksi gootahtavaa neitoa eivät vakuuta edes pärstävärkeillään eikä kliseisistä aiheista väkerretyt yksinkertaiset sanoitukset maalaile kovinkaan kummoisia melankolian maisemia: ”In solitude you will die, none will hear that you cry, you’re afraid, fighting with fear, but in the end you just will sear”

Wytchcraftin musiikki rakentuu hidastempoiselle doom-perustukselle, jonka päälle ladotaan ärsyttävän puuduttavia ja yksinkertaisia pilipali-melodioita eri genreistä. Mukana on niin goottisävyjä, folkkia kuin black metalliakin ja sama pätee tilanteen mukaan myös yksiulotteisen solistin karheahkoon ulosantiin. Näin lohduttomista lähtökohdista rakennetut 6-7 minuutin mittaiset kappaleet jaksavat kantaa korkeintaan ensimmäisen minuutin ajan, jonka jälkeen kuuntelija vajoaa väkisinkin tylsyyden syövereihin toivoen pikaista vapautusta.

Jos kyseessä olisi debyyttituotos, voisi bändille antaa puutteita enemmänkin anteeksi. Nyt kahden demon ja yhden MCD:n jälkeen ei kuitenkaan ole mikään ihme, että bändi julkaisee itse omilla rahoilla tuotoksiaan.

DESTRUCTION - RÄKSYTTÄVÄT RÄSSIKOIRAT

Teutoni-thrash voi yhä vahvasti, kiitos Kreatorin ja Destructionin kaltaisten vanhojen pierujen. Jälkimmäinen ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan missään vaiheessa uraansa; tuoreella Inventor Of Evil -kiekollaankin Destruction käsittelee pahuuden olemusta.

Tuska-festivaaleilta tavoitettu nelikielisen nypyttäjä ja mikinmurskaaja Marcel "Schmier" Schirmerin kielenkannat avaa haastattelun aluksi tarjottu alkoholipitoinen hauki-drinkki.

– Onko tämä salmiakkia? utelee Schmier kummissaan ruskeanväristä litkua, jota tarjoan hänelle pienestä lasisesta laulukirjasta.

– Haisee ainakin kamalalle, vähän kuin jollekin itämaiselle käärmesalvalle, jatkaa herra arvuuttelua kummissaan. Hän uskaltautuu viimein maistamaan tarjotusta pullosta, kun vakuutan siinä olevan puhdasta vodkaa. Varovaisen huikan jälkeen miehen ilme kirkastuu, ja Schmier kertoo pitävänsä Fisherman’s Friendistä, jota paljastan liuotetun alkoholiin. Schmier huikkaa jotain saksaksi pukukopin suuntaan, ja paikalle ilmaantuukin rumpali Marc videokamaran kanssa ikuistamaan suomalaistoimittajan tarjoamaa kummallista juomaa.

Haastattelun aikana Schmier kysyy muutamaan kertaan kohteliaasti, saisiko hän kenties vielä pienet huikat ja vakuuttelee tekevänsä lappeenrantalaisissa urheilupiireissä kehitettyä haukea kotonaan Saksassakin. Näin on taas suomalaista juomakulttuuria levitetty onnistuneesti ulkomaille.

RUSH-THRASH

Elokuun lopussa ilmestynyt Inventor Of Evil on 21 vuotta sitten ensimmäisen tuotoksensa julkaisseen Destruction kahdeksas täyspitkä studiolevy. Samaa riffisampoa trio ei kuitenkaan ole suostunut levy levyltä hyödyntämään, ja tuore platta kuulostaakin edeltäjäänsä verrattuna monipuolisemmalta ja teknisemmältä.

– Uusin levymme on ehkä hieman outo siinä mielessä, että osa kappaleista ja riffeistä on saanut vaikutteita itämaisesta musiikista ja jopa Rushilta, eivätkä ne alun perin oikein edes kuulostaneet thrashilta. Demovaiheessa palaset kuitenkin loksahtivat kohdalleen ja biiseistä tuli mahtavia. Juuri tuo vaihtelevuus tekee musiikista jännittävää ja mielenkiintoista.

– Metal Dischargen (2003) kappaleet olivat todellakin suorempia kuin uuden levymme materiaali, mutta jostain kumman syystä ne eivät mielestämme potkineet sittenkään niin hyvin kuin olisi pitänyt. Yhtenä syyllisenä on rumpusoundi, joka ei todellakaan ole täydellinen. Uuden levyn biiseissä on enemmän vaihtelua ja niissä tapahtuu enemmän. Kaipa levyä voisikin kutsua dynaamiseksi ja jopa progressiiviseksi.

Tällä kertaa thrash-trio ei halunnut tehdä samaa virhettä soundien kanssa, vaan palkkasi levyn tuottajaksi ja miksaajaksi moneen kertaan kannuksensa ansainneen, Hypocrisystä ja Painista tutun Peter Tägtgrenin.

– Peter toimi enemmänkin miksaajana kuin varsinaisena tuottajana. Rummut nauhoitettiin Saksassa erään studion isossa huoneessa ilman triggereitä, koska halusimme luonnollisen kuuloisen rumpusoundin. Loput instrumenteista nauhoitettiin Sveitsissä, ja Peter hoiti miksauksen Ruotsissa. Peter on todella hyvä ja rehellinen tyyppi, joka osaa sanoa asiat suoraan päin naamaa, jos hän ei pidä jostain. Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja Peter itsekin ihmetteli oikein ääneen kuinka hyvää jälkeä saimme yhdessä aikaiseksi.

Yhtenä levyn erikoisuuksista voidaan pitää The Alliance Of Hellhoundz -kipaletta, jossa vierailee tuhti vierasjoukko hyvinkin erilaisia laulajia. Mutta miksi kappaleen nimen pitää päätyä Z-kirjaimeen?

– Nimi näyttää paremmalta noin kirjoitettuna, Schmier hekottaa ja jatkaa, että laulettunakin sanan loppu kuulostaa hieman Z:lta. Vakuuttaakseen minut herra vetäisee pienen ääninäytteen, ja pakkohan asia on tämän jälkeen uskoa.

– Alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä biisi, joka olisi ehtaa Destructionia, mutta jossa voisi yhdistää erilaisia vokalisointeja. Aikataulujen yhteensovittaminen eri ihmisten kanssa oli aika hankalaa, ja useat vierailijoista suostuivatkin aluksi, mutta peruivat myöhemmin osallistumisensa aikatauluihin vedoten. Pitkään en edes tiennyt, saanko haalittua kasaan 5, 10 vai 15 eri laulajaa, ennen kuin vasta aivan kesäkuussa miksausten alkaessa painaa päälle. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että saisimme mukaan mahdollisimman monta eri laulajaa vaan siitä kuinka heidän erilaiset äänensä sopisivat yhteen.

– Kysyin muuten Udoakin mukaan, mutta hän ei ehtinyt Acceptin reunionin takia. Miehen poisjääminen oli meille suuri pettymys. Rob Halfordia en edes yrittänyt saada messiin, koska tuskinpa hän olisi ehtinyt saati suostunut mukaan projektiin. Tapasin jälkikäteen muuten useita laulajia, jotka kysyivät minulta että hei, miksi et pyytänyt minua mukaan.

Onneksi Saksan toinen kultakurkku Doro on sentään mukana.

– Joo, hän oli todella innoissaan koko touhusta, soitteli minulle moneen kertaan ja kyseli missä mennään. Doro oli itse asiassa ensimmäisiä, joita pyysimme mukaan. Sain häneltä paljon energiaa jatkaa, koska jossain vaiheessa aloin epäillä koko homman järkevyyttä.

PAHUUDEN YTIMESSÄ

Vuonna 2000 paluun All Hell Breaks Loose -levyllä tehnyt Destruction palauttaa "hullun teurastajan" levynsä kanteen ihmisten kauhisteltavaksi. Liha-alan työläisestä on kyllä ehditty laulaa viimeisten vuosien aikana, mutta muuten herra on pysytellyt taka-alalla.

– Edellisen levymme Metal Dischargen kansi oli todella simppeli, ja nyt kun halusimme teurastajan takaisin kanteen, piti siitä tehdä 80-luku-henkinen. Kannen piti olla samaan aikaa sekä iskevä että paluu juurillemme muttei kuitenkaan vanhojen aikojen tai kansien matkimista. Onneksi löysimme erään unkarilaisen taiteilijan, joka pystyi toteuttamaan visiomme aina kannesta kaikkiin cd-vihkosen kuviin.

– Itse albumin nimi juontaa juurensa erääseen Soul Collector -biisin riimiin. Nimi kuvastaa ihmiskuntaa, ja tästä saimme myös idean levyn kansitaiteeseen. Monet ovat kysyneet minulta, kuka keksi pahuuden, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksittäinen ihminen vaan koko ihmiskunta. Ihmiskunta on pahin ja julmin asia koko helvetin planeetalla. Tämän tiedon valossa levyn kansikuvasta saa enemmän irti, kuvassa oleva hullu teurastaja esittää veristä petoa eli ihmiskuntaa itsessään.

Mikä sinusta, Schmier, on sitten pahin asia, jonka ihmiskunta on keksinyt tai tehnyt?

– Ehkä uskonnot, täräyttää herra tovin tuumimisen jälkeen.

Jaksat siis yhä saarnata uskontoja vastaan?

– Kyllä. Mietipä vaikka, mitä tapahtui vähän aikaa sitten Lontoossa. Napoleon on joskus lausunut jotakin sen suuntaista, että jos ihmisille antaa uskonnon, he pysyvät vaitonaisina, ja ehkä asia todellakin on niin. Kasvoin itse hyvin konservatiivisessa ympäristössä, jossa uskonnolla oli hyvin vahva asema ja opin vihaamaan sitä jo nuorena. Kirkolla on todella paljon valtaa tänäkin päivänä ja kaikki perustuu siihen tosiasiaan, että ihmisillä on perustavaa laatua oleva tarve saada ohjeita joltakulta tai uskoa johonkin.

Mihin sinä itse sitten uskot?

– Minusta ihmisten pitäisi tehdä mitä he haluavat ja mikä heistä tuntuu parhaalta, yrittää olla luovia eikä seurata trendejä ja mitä muut ihmiset tekevät. Suurin osa ihmisistä on unohtanut tuollaisen käyttäytymisen ja heistä on tullut osa harmaata kasvotonta massaa. En todellakaan väitä itse olevani maailman luovin ihminen, yritän olla vain minä itse. Ehkä minun uskontoni onkin tuoda ilmi omia mielipiteitäni, vaikka siinä sivussa voikin aina saada uusia vihollisia.

Musiikin lisäksi Schmier on uskonut myös ruokabisnekseen, joka ei koskaan tule katoamaan, sillä jokaisen ihmisenhän pitää syödä että jaksaa. Aivan heinäkuun alkupuolelle saakka herra omisti osuuden Baracuda-nimisestä ravintolasta, joka sijaitsee Infernon kaivamien tietojen mukaan Lounais-Saksassa, pienessä Isteinin kylässä lähellä Sveitsin rajaa.

– Myin osuuteni ravintolasta. Vaikka sen pyörittäminen oli mukavaa hommaa, ei minulla yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi aikaa sille. Ihmiset haukkuivat minua hulluksi luopuessani hyvää ruokaa tarjoavasta paikasta, mutta loppupeleistä pidän kuitenkin enemmän tienpäällä olemisesta.

Vaikka Schmieria ei enää nähdäkään häärimässä paikanpäällä essuun pukeutuneena, miksi Saksaan eksyneen nälkäisen rässärin kannattaisi kuitenkin käydä tutustumassa paikkaan ?

– Menusta löytyy muun muassa loistavia pihvejä, erittäin maukkaita pitsoja sekä pasta-annoksia, eikä taatusti yhtään roskaruokaa. Juomapuolelta suosittelen margaritoja, eivätkä mitkään ruuat tai juomat ole hinnalla pilattuja. Paikanpäältä löytyy myös jukeboxi, jonka sisältö on 90% metallipitoista, mahdollisesti jo marraskuussa bändinsä kanssa Suomeen seuraavan kerran suuntaava Schmier kehuu.

Julkaistu Inferno #29/2005