keskiviikko 1. kesäkuuta 2005

Inferno #28/2005

ELEPHANT BELL
Electric Shoes
Omakustanne


7 Elephant Bell ei varmasti monen kohdalla kelloja soita, vaikka syytä moiseen olisi. Herrojen kolmen biisin Electric Shoes EP potkaistaan komeasti käyntiin nimikappaleella ja osumakohta on lähellä sukukalleuksia. Kappale rokkaa reteän vapautuneesti eteenpäin ja saa menomonon vipattamaan siihen malliin, että jos istuisin liikennevaloissa Siperian Mersussani kappaletta kuunnellen, olisin taatusti valmis haastamaan viereen pysähtyvän kulmakunnan kovimman tuunaajaan koslassaan. Tuntemusta vahvistaa entisestään kiekolta löytyvä video, josta löytyy asiaankuuluvasti niin kauniita naisia, autoja kuin rokkaava bändikin.

Aivan samanlaisella draivilla ei EP:n kaksi muuta kappaletta kulje, vaikka Elephant Bellin soittama stonerista hatsit vetänyt street rock cruisailee näissäkin pää pystyssä ja luu ulkona vakuuttavanoloisesti. Kyllähän näidenkin kappaleiden tahdissa kumia polttelisi, mutta vain ykkösvaihteella, siinä missä tämän kaltaisessa musiikissa vanaa pitäisi jättää vielä kolmosellakin.

ICED EARTH
Gettysburg (1863) DVD
Steamhammer

Moni on varmasti nukkunut historian tunneilla Amerikan sisällissodasta puhuttaessa, mutta Iced Earth biisinikkarin Jon Schafferin luoma ja viime vuonna julkaistu raskasmetallipitoinen musiikillinen visio The Glorious Burden on varmasti saanut monet eurooppalaisetkin kiinnostumaan aiheesta. Antoisampi ja syvällisempi oppitunti aiheesta on nyt puettu DVD-kiekon muotoon, joka paneutuu tarkemmin sisällissodan verisimpään taisteluun mielenkiintoisen kattavasti.

Julkaisun pohjana on lähes 32-minuutin lukeman kellottava albumiltakin tuttu Gettysburg (1863) –kappale, joka saa tyylikkään minimaalisesti toimivaa taustatukea animaation, kuvien ja videopätkien muodostamasta taustasta. Vaikka mammuttimainen kappale ei itsessään ole aivan napakymppiin osuva eepos, muodostavat visuaalinen puoli sekä tarjolla olevat kaksi erilaista 5.1 miksausta kokonaisuudesta nautittavan tyylikkään. Tarjotaanpa kotikaraokelaulajille vielä mahdollisuus laulaa mukana laittamalla sanoitukset rullaamaan ruudulle.

Tiukempi faktapaketti taistosta tarjotaan reilun tunnin mittaisessa dokumentissa, jossa Jon oppaineen kiertelee Gettysburgin taistelupaikoilla jaellen samalla julmetusti faktatietoa. DVD-setin toinen kiekko täydentää When the Eagle Cries ja The Reckoning videoillaan sekä tunnin haastattelullaan kokonaispaketin erikoislaatuiseksi mutta hyvin toteutetuksi kokonaisuudeksi.


PENANCE
The Road Revisited
Psychedoomelic 


5 UG-doomlafka Psychedoomelic jatkaa tutuksi käynyttä tinkimätöntä linjaansa julkaisemalla uusiksi Penancen debyytin viime vuosikymmenen alkupuolelta. Dream Deathista Penanceksi muuntautunutta jenkkiorkesteria on pidetty jonkun sortin doomin kulttiaktina alan miesten keskuudessa. Itseäni alkuperäisellä The Road Less Travelled -nimellä tunnettu ensituotos ei kuitenkaan koskettanut kovinkaan kummoisesti kuultuani sen kymmenisen vuotta sitten eikä levy pysty tänäkään päivänä tarjoamaan väristyksiä suuntaan tai toiseen.

Arkistojen kätköistä kaivettu ennen julkaisematon versio levystä on varustettu lyhyehköllä introlla sekä suhteellisen kammottavalla ja halvanomaisella vihkosella, joka sentään on varustettu kappaleiden lyriikoilla. Musiikki jauhaa pitkähköissä kappaleissa varsin tasapaksuna ja yksinkertaisena napaten vahvasti vaikutteita sludgen puolelta. Tuskaisena tajuntaan tunkeutumista yrittävä audiotulva tukehtuu osaltaan tylsyyteensä ja päämäärättömyyteensä, vaikka se onnistuukin aiheuttamaan hetkittäistä tummentumista aivolohkoissa pyörivissä ajatuksissa.

REVEREND BIZARRE
II : Crush The Insects
Spikefarm

7 Pois alta risut, männynkävyt ja hyönteiset, Reverend Bizarre tulee jälleen ja jyrää uudella kauan suunnitteilla olevalla pitkäsoitollaan, josta gargantuamainen hittisingle Slave of Satan antoi jo hieman esimakua. Aivan näin helpolla Turun tuomiotrio ei kuitenkaan kuuntelijoitaan päästä, sillä hitaan tuomioluvun lisämausteena on keikoilta ja useilta pienjulkaisuilta tuttua rivakamman rokkaavaa materiaalia levyn avauskolmikon verran.

Selkeimmin havaittavana eroavaisuutena edelliseen levytyksiin on aiempaa rujompi ja suoraviivaisempi lähestymistapa niin musiikissa kuin tuotantopuolella. Vaikka rupisen selkeät soundit korostavatkin musiikin alkuvoimaisuutta, aiheuttaa ohuesti suriseva kitarasoundi erityistä ärtymistä juuri alkupään viisuissa ja alleviivaa turhankin tanakasti kappaleiden yksinkertaisuutta. Levyn loppupuoliskon hitaammissa laahauksissa bändi on taas tutulla tavalla omimmillaan, eikä kitapörinäkään pomppaa yhtä häiritsevästi korvaan. Yllättävää vain on havaita aiemmin kokonaan kadoksissa olleiden Black Sabbath vaikutteiden hiipiminen useisiin kappaleosioihin.

Vaikka lämpimän hypnoottisen ja raskaan tunnelman korvaaminen ahdistavammalla ja synkemmällä tuokin uusia tuulia trion ulosantiin, ei lopputulos pääse muutamaa kappaletta lukuun ottamatta aivan aiempien albumien tasolle. Vaikka levyn nopeampi materiaali osoittaa omanlaistaan uudistautumishenkeä ja halua, vaikuttaa ainakin tällä julkaisulla perinteisen doom metallin lihaisa luu hieman loppuun kalutulta.


TYRANNY
Tides Of Awakening
Firedoom


8 Tuomiopäivän tullen taivas repeää ja maahan sataa tulta ja tulikiveä. Täydellisen hävityksen jälkeen maa on muuttunut mustaksi eikä yhtään elävää olentoa näe poltetun maan päällä vaeltelemassa. Tällaisia mielikuvia kotimainen dark ambient henkeä funeral doomiinsa sotkeva Tyranny yritti pari vuotta sitten maalailla ensimmäisellä julkaisullaan, mutta onnistui tuhon kuvailussa vain osittain.

Nyt samaiset elementit on jalostettu entistä äärimmäiseksi ja jauhettu mahtipontisen massiiviseksi kalmankorinaksi. Laulu kumisee jostain tuonpuolisesta musertavana murinana luoden raskaasti kaiutetun matelevan kompin ja matalalta kumpuavien kitaroiden kanssa miellyttävän rauhallista ja jylhää musiikkia ruumiinvalvojaisiin. Tyranny onnistuu Tides of Awakeningillä osoittamaan, että minimalistisuudestakin on mahdollisuus ammentaa musiikkiin paljon.

Neljää 11+ minuuttista kappaletta on turha edes yrittää erotella toisistaan, sillä sen verran samankaltaisilla tummilla värisävyillä kanvaasille synkkyyttä suditaan. Debyytillä sama tehokeino muodosti kokonaisuudesta osittain tylsän kuuloisen, mutta nyt yksittäisten kappaleiden monotonisuus kääntyy yhtenäiseksi hypnoottiseksi kokonaisuudeksi, jonka päätösraidan kaoottisen jyrisevä äänikollaasi niittaa kokoon.

SWALLOW THE SUN - MUSTAN AURINGON VARJOSSA

 Juuri nyt Suomi tuomitsee ankarammin kuin koskaan aikaisemmin etunenässään Swallow the Sun ja Reverend Bizarre. Alkukesän kynnyksellä näkemyksiään tuomioista ja rangaistuksista kertovat doom-death orkesteri Swallow the Sunin solisti Mikko Kotamäki, kitaristi Juha Raivio ja kosketinsoittaja Aleksi Munter valamiehistönään Reverend Bizarren Albert Witchfinder.

Swallow the Sun trio vaikuttaa syystäkin tyytyväiseltä nykyiseen tilanteeseensa. Pari vuotta sitten julkaistu debyytti keräsi runsaasti ylistystä ja elokuun lopussa ilmestyvältä toistaiseksi vielä nimeämättömältä täyspitkältä lohkaistu Forgive Her… ­-single keikkuu neljättä viikkoa Suomen virallisella singlelistalla. Moinen suoritus on yllättänyt orkesterin herratkin housut kintuissa tai ainakin puolitangossa.

Juha: - Täytyy kyllä myöntää, että kun sinkku nousi listalle ja vielä pienen levy-yhtiön toimesta, niin kyllä siinä sai olla ylpeä suomalaisesta metalliporukasta ja Fireboxin uskosta meihin. Nöyräksihän tämä vetää, mutta samalla ylpeäksi siitä, että tässä on menty täysin omilla ehdoilla eteenpäin.

Luulenpa että suomalainen metalli-ihminen on keskimäärin laajakatseisempi kuin ennen ja se antaa myös meidän tyyliselle bändille mahdollisuude
.
Mikko: - Joku kait ostavaa yleisöä vaivaa. En minä doom metallin suosioon osaa oikein mitään sanoa. Kai se on nyt kova homma, koska Imperiumin messulaudalla niin sanotaan.

Aleksi: - Mehän saatiin hyvin huomiota jo debyytin julkaisun aikaan varmaan osittain senkin takia, että se sattui osumaan hyvään saumaan. Tuntuu, että siinä tuli hirveästi thrash- ja death/thrash-bändejä, eikä ollenkaan tällaista hitaampaa, raskaampaa ja synkempää kamaa. Suunnilleen samasta syystä voi johtua myös doomin tämän hetkinen näkyvyys. Doom metal kun ei missään vaiheessa ole ollut varsinaisesti pinnalla ja kun metallityylejä on viime vuosina vähän kierrätetty, niin doom saattaa tuntua tuoreelta.

Vuonna 2000 aloittaneen bändin ura voidaan sanoa olleen yhtä nousukiitoa heti ensimmäisestä demosta alkaen. Ko. julkaisulla orkesteri nappasi heti levytyssopimuksen kotimaisen Fireboxin kanssa ja vielä samana vuonna 2003 julkaistiin kovastikin kehuja kerännyt The Morning Never Came -debyytti. Kuluneet pari vuotta ovat pistäneet trion mietteliääksi jopa siinä määrin, että ne ovat vaikuttaneet hienoiseltaan jopa kakkoslevyn synnyttämiseen.

Mikko: - Näitä musiikkitouhuja on tullut tehtyä aika monta vuotta ilman juuri minkäänlaisia saavutuksia, niin ei tällaista osannut odottaa yhtään millään tapaa. Eka levy kuulosti omaan korvaan hyvältä ja tiedettiin ettei se ole paskaa, mutta ei käynyt edes mielessä, että siitä muutkin pitäisivät näin paljon. Eihän tämä juttu mielestäni vieläkään mitenkään isollaan ole, mutta tässä on tullut tehtyä sellainen pohja mistä on hyvä jatkaa eteenpäin. Ei kai kukaan muu meistä myönnä ottaneensa paineita tulevan levyn suhteen, mutta kyllä muutamaan otteeseen ainakin omassa päässä pyöri että mitenhän tässä käy. Kun levy saatiin sitten valmiiksi, en oikein silloinkaan ollut vielä varma tuliko siitä parempi kuin ekasta. Nyt kun olen kuunnellut levyä rauhassa muutaman kuukauden, olen melko varma ettei sen pitäisi tuottaa pettymyksiä.

Juha: - Kaikki lähti rullaamaan niin nopeaa vauhtia ensimmäisen demon jälkeen, että on itse asiassa vaikea tajuta että kohta julkaistaan jo toinen Swallow the Sun -levy. Mitään paineita ei ollut uusien biisien kanssa, paitsi että piiskasin kyllä kieltämättä itseäni aika ankarasti viimeisen puoli vuotta sen antiikkisen neliraiturini ja akustisen kanssa.

Kuinka näinkin hidasta ja raskasta musiikkia on mahdollista säveltää ns. unpluggedina?

Juha: - Olen tullut siihen tulokseen että jos biisin saa toimimaan akustisella, toimii se myös aika varmasti treeneissä. Tietokoneella saisi tehtyä hienon kuuloisia juttuja, mutta sitten tulisi takuuvarmasti ylilyöntejä ja niitä biisejä ei pystyisi soittamaan kohta kukaan. Neliraiturissanikin takasinkelaus-nappula ja stoppi ovat enää ehjinä, muuten joudun työntämään sormen koneen sisälle, että saan painettua muita nappuloita edes jotenkin. Sähköjohtoonkin tein kunnon patentin ja klikin olen hoitanut seinäkelloa nauhoittamalla ja sitten nauhanopeutta muuttamalla. Tässä kunnon pirkkaniksi kotistudiota varten!

Vastikään orkesterille tarjottiin myös mahdollisuus valloittaa Amerikan manner, sillä yhtyeen debyytti julkaistiin rapakon takana Olympic Recordsin toimesta. Levyn saama hyvä vastaanotto ei johtune amerikkalaisesta peruskohteliaisuudesta.

Juha: - Kiinnostuksen takaamiseksi jenkkiversioon olisi kannattanut ehkä pyytää joku täyteen tatuoitu ja lävistetty kaveri vetämään parit läpät lippis vinossa, mutta aika hienosti tuo on kuulemma lähtenyt myymään ja arvostelut ovat olleet järjestään huikeita. Onhan siellä sitä jengiä niin tajuttomasti, että tällekin musalle löytyy varmasti iso kuulijakunta.

Aleksi: - Keikkatoiveet tuonne valtameren toiselle puolen ovat ehkä vähän kaukaisia tässä vaiheessa johtuen ihan jo älyttömistä kustannuksista, mutta ainakin tuolla saa lisää kytköksiä esimerkiksi Century Mediaan päin.

Juha: - Meidän musiikkiahan käytettiin eräässä baletissa ja nyt he haluaisivat meidät soittamaan livenä ensi vuonna New Yorkissa. Vaan eiköhän haetut apurahat mene jonkin ison levy-yhtiön tylsän trendibändin kiertueeseen. Eikä meitä varmaan nyt edes päästettäisi jenkkeihin, kun Mikko näyttää jo nyt ihan terroristilta.

Mikko: – Paitsi että viime viikonloppuna tuli vähän päissään taas heilutettua partakonetta, eli ei tässä enää ihan terroristilta näytetä. Onneksi tolkkua riitti sen verran, että pensselit jäivät ajamatta.

TUNTEITA JA KUOLLEITA NAISIA
Swallow the Sunin niin musiikista kuin sanoituksista on tähän mennessä vastannut yksin herra Raivio, eikä tilanne ole muuttunut dramaattisesti tulevallakaan levyllä. Juha tunnustaakin tietävänsä tarkkaan mitä musiikilta haluaa, vaikka sovitusvaiheessa treenikämpällä jokaisella jäsenellä onkin sanansa sanottavana.

Juha: - Kyllä mä haluan pitää nuorat käsissä aika tarkkaan, kun mulla on ollut tästä musasta selkeä kuva aivan alusta lähtien. Uudella levyllä on tosin yksi Aleksin tekemä kappale ja se tekee kyllä kieltämättä ihan hyvää kokonaisuudelle. Varmasti tulevaisuudessa on myös muiden biisejä mukana, kunhan niissä on sitä jotain mitä mä vaadin myös itseltäni.

Aleksi: - Uudella levyllä Fragile on mun käsialaa ja jonkin verran lisääkin olisi puolivalmiita pohjia ja sanoituksia. Ei muiden osallistuminen säveltämiseen ole koskaan ollut poissuljettua, mutta Juha on niin tuottelias, ettei muiden panokselle ole vielä ollut sen enempää tarvetta.
Juha: - Sovitusvaiheessa jokainen tuo kumminkin niin kovan oman panoksensa ja soundinsa noihin biiseihin, että jos mä tekisin näitä yksin kotona jollakin tietokoneella valmiiksi, niin ne luultavasti kuulostaisivat kamelin pieruilta nykyiseen lopputulokseen verrattuna.

Orkesterin musiikista on helposti aistittavissa doom metalin kumpuavia tuttuja tunnetiloja kuten melankolisuus, masentuneisuus ja suru. Juha ja Aleksi tunnustavatkin käyttävänsä musiikkia kanavana, johon sisintään on hyvä purkaa. Vain Mikko tuntuu olevan asiasta hieman eri mieltä.

Juha: - Mulle musiikki toimii todellakin puhdistavana tekijänä. Musiikissa täytyy olla jotain, joka viiltää ja repii sydäntä auki. Kaikkihan tietää sen tunteen, kun kuulee jonkun melodian tai
sanoituksen ja se tuntuu mahassa asti. Silloin musiikki on toiminut varmasti jonkinlaisena kanavana.

Aleksi: - En itsekkään osaa soittaa "vain" musiikkia, koska en pysty soittamaan mitään mikä ei herätä vahvoja tunteita minussa itsessäni. Vaikken tosiaankaan ole kovin surumielinen ihmisenä, niin silti melankolinen ja rankka musiikki on se luontevin tapa ilmaista itseäni. Musiikkia on tullut kumminkin jossain muodossa tehtyä jo niin pitkään, ettei mulla ole mitään hajua mitä sitä tekisi jos ei sitä.

Mikko: - Kyllä se pääasiassa mulle on ”vain” musiikkia, kun ei meillä tässä mukana kuitenkaan ole mitään syvällistä sanomaa. Saan toki meidän musiikista kylmiä väreitä ja tuntemuksia, mutta itse käsitän "musiikin joka ei ole vain musiikkia”-käsitteen esim. punkkina tai black metallina. Asiahan olisi varmasti toisenlainen, jos kirjoittaisin sanat biiseihin. Silloinhan musiikki olisi varmasti paljon henkilökohtaisempaa. Toisaalta hetkeen ei ole juuri mitään tekstiä tullutkaan joka varmaan johtuu siitä, että lähiaikoina asiat ovat menneet aika ikävänkin hyvin. Tulevaisuus näyttää tuleeko mun sanoituksiani koskaan tälle bändille.

Tulevan levyn biisilistan perusteella naiset tuntuvat toimivan monella tapaa innoituksen lähteenä, vaikka yleensä varsin murheellisilla tavoilla.

Aleksi: - Taitaapa nyt olla niin, että kaikki meidän kappaleet käsittelevät joko naisia tai maailmanloppua. Hyviä teemojahan nuo ovat, mutta ehkä me sitten kolmannelle levylle keksitään joitakin muita aiheita.

Juha: - Monissa meidän biiseissä naiset tuppaavat pääsemään hengestään ja kun noita kummittelutarinoitakin mahtuu mukaan, niin fiktioksihan tekstit väkisinkin vetää. Voisi ehkä sanoa, että puolet mun sanoituksista on tuollaisia kauhutarinoita ja toisessa puoliskossa sitten ryvetään oikeasti siellä murheen alhossa. Sen kummemmin en niistä sanoituksista rupea kuitenkaan puhumaan.
Mikko: - Kuolleet naiset ovat jotenkin mystisesti nousseet aika isoon osaan meidän sanoituksissa. Kyllä kai naisista joka miehelle välillä harmia on, mutta ilmankaan ei voi olla.

Olisiko se sitten niin, että kuollut nainen on paras nainen?
Mikko: - Ei nyt sentään lähdetä ihan noin jyrkälle linjalle. Kuolleet naiset taisivat olla kuitenkin enemmän tuon Ted Bundyn heiniä.

Parhaana esimerkkinä kuolleiden naisten ja kummitustarinoiden yhdistelystä käy tulevan kakkoslevyn kuudes kappale Ghost of Laura Palmer, joka nimellään viittaa varsin vahvasti David Lynchin ohjaamaan kulttisarjaan Twin Peaks. Kaikki ei kuitenkaan aina ole ihan sitä miltä ensisilmäykseltä vaikuttaa.

Juha: - Twin Peaks -sarja oli sävyiltään juuri sellainen, mitä myös itse tavoittelen biisien tunnelmissa. Eka levy saavutti sitä fiilistä jo aika hyvin ja uusi jatkaa siitä vielä paremmin. Ghost of Laura Palmer -biisillä ei ole Twin Peaksin kanssa mitään tekemistä muuta kuin henki, mikä hallitsee kappaletta. Biisi on ylistystä naisen kauneudelle mutta kaikkihan myös muistavat mikä Laura oli pohjimmiltaan. Selkeä kesähitti jos levy julkaistaisiin nyt kesällä.

Aleksi: - Vaikka kappale nivoutuukin Twin Peaksiin vähemmän kuin nimi antaa ymmärtää, niin miten se nivoutuu siihen tuo biisille aivan uuden tulkinnallisen tason. Sanat tulevat tällä kertaa levylle asti mistä niitä sitten voi tavata.

Debyytin kansiinhan kappaleiden lyriikoita ei ole painettu, joten voiko tämän tulkita niin, että mikäli ne olisivat kaikkien luettavissa, katoaisi niistä jokin mystinen aura vai niin, että ne ovat vain liian henkilökohtaisia kaiken kansan jaettavaksi?

Juha: - Mä olen huomannut sen, että kun joutuu luomaan oman kuvan biisistä, niin se todellakin saa paljon enemmän syvyyttä kuin mitä valmiiksi selitetty kappale tekee. Olen myös pohjimmiltani sellainen perusjurpometsäsuomalainen, että en halua lähteä avautumaan sen enempää kuin mitä sanat antavat ymmärtää. Sen verran piti kyllä antaa periksi, että noista eka levyn sanoituksista puolet löytyy meidän kotisivuilta.

PAREMMIN JA HITAAMMIN


Tulevaa levyä kuunnellessa on selvää, että kehittymistä on tapahtunut, vaikka radikaaleista muutoksista ei voidakaan puhua. Bändi itse ei kuitenkaan ota turhaa stressiä siitä, kehittyykö vai jalostuuko musiikki.

Aleksi: - Uusia biisejä tehdessä kävi välillä kyllä mielessä, että onkohan nyt tulossa vähän liian mystistä progea edelliseen verrattuna, mutta helvetin hyvä jatke levystä tuli debyytille. Sopivasti erilainen mutta silti tunnistettavasti samanlainen.

Juha: - Tässä rupeaa nyt olemaan aika hyvä ote siitä, miten bändi toimii yhteen ja musiikkikin lähenee kokoajan täydellistä Swallow the Sun-soundia. Itse olen yrittänyt karsia paljon pois soitosta, että kokonaisuus toimisi paremmin. Toisaalta niin kauan kuin musiikkia tekee sydämestään, niin se pysyy rehellisenä ja sittenhän sitä voi tehdä vaikka kolmekymmentä saman kuuloista levyä. Joten kyllä AC/DC ja Maiden ovat aina olleet oikeassa!

Vaikka vertailujen tekeminen levyjen välillä ei koskaan tunnu olevan muusikoille helppoa, on trio selkeästi pohtinut asiaa myös tältä kantilta.

Mikko: - Suurin ero mielestäni on se, että tämä uusi levy on tehty paljon huolellisemmin. Biisejä hiottiin aika paljon ja rakenteet kerkesivät muuttua matkan varrella moneen kertaan. Laulusovitukset jäivät taas toisaalta melko viime tippaan ja noin puolet lauluista äänitinkin studiossa vähän improvisoiden. Olen niihin kuitenkin tyytyväinen enkä juurikaan muuttaisi mitään näin jälkikäteen.

Juha: - Debyytti on aivan liian nopea, joten siihen on tullut vähän parannusta jo tällä uudella levyllä. Musiikkia on nyt venytetty vähän joka suuntaan, joten levy on entistä raskaampi ja melodisempi. Levystä tuli juuri niin synkkä ja kaunis kuin pitikin.

Aleksi: - Tulevalla levyllä on enemmän ääripäitä. Välillä on vähän helvetin äkäistä runttausta ja välillä taas herkistellään ja leijutaan enemmän kuin ensimmäisellä levyllä kertaakaan. Syvemmältä levyltä tuo tuntuu, siinä on enemmän löydettävää.

Ääripäiden käyttö tulee selkeimmin ehkä esille myös Mikon lauluosuuksissa, joissa massiivisen murinan lisäksi kuullaan entistä enemmän ja rohkeammin käytettyä puhdasta laulua.
Mikko: - Tylsäksihän se helposti kävisi, jos laulut olisivat tasaista korinaa alusta loppuun. Laulusovituksista teen ehkä noin 90 % itse ja ne syntyvät melko vaivattomasti. Muutaman kerran kun kuuntelee biisin sanoja lukien, niin se on siinä. Enkä mä edes osaa availla ääntäni, yleensä poltan tupakin ja rykäisen sitten oman osuuteni nauhalle mahdollisimman nopeasti ilman turhia viilailuita. Näin laulamisessa säilyy aidompi tunne ja tietty rosoisuus.

Keikkatilanteissa niin murinat kuin puhtaat vokalisoinnin tuntuvat irtoavan herra Kotamäeltä aivan yhtä vaivattomasti kuin levylläkin. Pienoisesta esiintymiskammosta huolimatta.

Mikko: - Yleensä parin ekan biisin kohdalla on aina pieni ahdistus päällä, mutta kyllä se siitä sitten aina helpottaa. Kaikenlaistahan siinä kerkiää keikan aikana pohtia, viimeksi taisin muistaakseni miettiä, että onpa joku neito tuossa eturivissä laittanut melko runsaasti hajuvettä. Noita biisejä on kuitenkin sen verran veivattu, että niitä ei tarvitse paljoa mietiskellä, ne vain tulevat.

Laulun ohella toinen yleisesti käytetty elementti niin doom metalissa kuin Swallow the Suninkin musiikissa ovat koskettimet. Vaikka ne eivät dominoikaan itse musiikkia, ei niitä voisi poiskaan ottaa.

Juha: - Meillä kaikki rakentuu kaikkien ympärille joten heti jos jättää vaikka toisen kitaran tai koskettimet pois, niin bändi kuulostaa taas kamelin pierulta.

Aleksi: - Mulla on yleensä lähestymistapana se, että synien tulisi jotenkin punoa biisien eri osat yhteen ja lisätä vähän kaarta biiseihin. Juuri tästä syystä niistä ei paljon löydy sellaisia kolmisointu-automaatti-mattoja, koska ne ovat yleensä ihan yhdentekeviä. Kappaleet eivät yleensä lähde kehittymään koskettimien ympärille, koska Juha säveltää kitaralla, mutta joitain juttuja sieltä sitten on poimittu synan hoidettavaksi.

OON SUN SAMURAI

Uusi levy on ehtinyt olla valmiina jo muutaman kuukauden, mutta alkuperäisistä suunnitelmista poiketen julkaisua siirrettiin kesäkuusta elokuun loppuun. Vaikka odottavan aika on tunnetusti pitkä tai katsantokannasta riippuen leveä, järkisyyt puoltavat ilmestymispäivän siirtoa.

Juha: - Levyn julkaisua siirrettiin sen takia, kun Fireboxilla oli keväälle jo viisi julkaisua tulossa ja haluttiin hoitaa asiat levyn ympärillä hyvin. Koska kesän keikat olisivat joka tapauksessa olleet menetettyjä, niin nyt niitä ja mahdollista Euroopan kiertuetta voi sitten rauhassa järkkäillä syksylle. Kyllähän tuo polttelee odotella levynjulkaisua kun tietää millainen levy on tulossa ja tekisi mieli jo päästä vetämään niitä biisejä livenä. Swallowhan toimii kyllä Suomen suvessa aivan loistavasti varsinkin jos sattuu vielä auringonpimennyskin kohdille.

Mikko: - Totta kai syksy on otollisempaa aikaa kuunnella tällaista musiikkia. Nyt vain kerkiää tehdä sille rajoitetulle painoksellekin videot valmiiksi ja miettimään vielä levyn nimeä.

Kevään korvilla pikkulinnut ehtivät jo livertelemään, että levyn nimeksi olisi harkittu Dark Samuraita, mutta eihän tämä nyt voi pitää paikkaansa, eihän?

Juha: - Dark Samurai olisi kyllä kuuma nimi! Etukannessa samuraiasuinen Mikko olisi lyömässä meiltä miekalla päät irti ja takakannessa mies teroittaa miekkaansa, kun muut pitävät kärsien niskastaan kiinni. Noh, ehkä se on kuitenkin joku muu.

Aleksi: - Luonnostelin tuohon nimeen pohjaten oikein hienot kannetkin, mutta taitavatpa jäädä käyttämättä. Levylle on muutamia nimiehdotuksia, mutta tässä niitä vielä vähän tunnustellaan.

Kyseenalaisen sopivasta nimiehdotuksesta tulee väkisinkin mieleen miesten väkevämmän osuus tämänkin idean syntymisessä. Swallow the Sunin herratkaan kun eivät tunnu tunnetusti tuoppiin syljeskelevän.

Aleksi: - Onhan tuo viinan juominen hienoa puuhaa paitsi että Raiviolle ei maistu, mutta ei se kuitenkaan ole olennainen osa bändiä. Bänditoiminta vaan tarjoaa niin paljon otollisia tilanteita olla päissään, ettei niitä voi olla käyttämättä.

Juha: - Keikan jälkeen on aina huvittavaa katsoa sitä kilpajuoksua takahuoneeseen, ettei vaan yhtään pulloa mene väärään osoitteeseen. Seuraavana aamuna kyllä sitten yleensä näkee, että tuomiondrinkkejä on nautittu.

Mikko: - Kyllähän meille osalle tosiaan maistuu eikä sitä tarvitse pöydän alle pistää. Oma suosikkini on Beetlehem eli vodkaa, omenalikööriä ja karpalomehua. Tuosta on ihan hyvä lähteä, mutta toisaalta eipä ole keskioluen voittanutta.

Beetlehemissähän taisi kuuleman mukaan syntyä parituhatta vuotta sitten eräs pitkätukkainen puuseppä, joka nykyisessä ammatissaan tuomitsee eläviä ja kuolleita. Jos teillä olisi nyt tuo sama valta, kenet te tuomitsisitte?

Mikko: - Tämä on kyllä vaikea kysymys, koska tappolistani on sen verran pitkä. George W. Bushin lahtaaminenkaan ei varmaan auttaisi mitään, samanlainen uusi apina sinne tilalle kumminkin tulisi.

Aleksi: - Vitut Jeesuksesta, Judge Death määrää! Syyllisiä ovat kaikki, rikoksenaan elämä ja rangaistuksena on kuolema.

Juha: - Saman tien lähtisi tämä lasten sankari Hilarius-Hiiri syvimpään helvetin rotkoon mikä löytyy. Hinku ja Vinku takaisin televisioon, siinä on duumia kun suursyömäri ottaa pultit!

Mikko: - Hilarius-hiiren kotihan sijaitsee itse asiassa täällä Jyväskylässä, joten tulisi tehtyä kotikaupungille palvelus. Ei enää jeesushippeilyä perheen pienimmille.

YKSINÄINEN ALBERT

Swallow the Sunin listoillekin kivunneelta Forgive Her… -singleltä löytyy myös Candlemass-cover Solitude. Mikko Kotamäen sijasta kappaleen tulkitsee kuitenkin toisen listajyrän Reverend Bizarren solisti Albert Witchfinder. Albertin mukaan idea biisin coveroimisesta on täysin lähtöisin Swallow the Sunin puolelta ja pienten alkusähellysten kautta pyörät alkoivat pyörimään.

- Meillä oli keikka Turussa Reverendin kanssa ja hengailtiin siinä takahuoneessa, kun kitaristimme Peterin puhelin pirahti ja Swallow the Sunin rumpali Pasanen alkoi vahingossa esittää asiaan hänelle. Peter vastasi, että käyhän sekin että hän laulaa tuon, mutta saattaisiko kuitenkin olla niin, että se on tuo Albert jota siihen halutaan. Kävin Pasasen kanssa mielenkiintoisen puhelun aiheesta ja lupauduin heti mukaan. Joitakin aikoja myöhemmin lähdin junalla Jyväskylään, jossa tapasin ukkelit ensimmäistä kertaa ja uskallan sanoa, että heti tultiin juttuun ja sessiot olivat miellyttävät ja varsin humaltuneet.

Nippelitietona mainittakoon, että Solitudesta löytyy myös Mikon yksin laulama versio, joka löytyy vastikään julkaistulta The Morning Never Camen jenkkipainokselta bonusraitana. Mutta minkälainen suhde Albert sinulla on Candlemassiin ja mikä on sinulle SE Candlemassin levy?

- Täytyy tunnustaa, että vaikka Candlemass on eittämättä merkittävä yhtye koko doom metal -genrelle, ei se ole koskaan ollut minulle mikään ykkösbändi. Kasaillessani Reverend Bizarrea Candlemass ei kuulunut siihen esikuvien jengiin, joiden perinnön varaan rakensimme oman musiikkimme perustuksia. Hyviä biisejä heillä kuitenkin on paljon ja varsinkin nähtyäni Tavastian reunion-keikan avautui niiden voima täysillä. Solitude on ensimmäinen biisi, jonka bändiltä aikoinaan kuulin joskus 90-luvun alussa, mutta sanoisin siltikin, että Nightfall on se kovin levy minulle. Tämä uusin albumi on kyllä mieluisa yllätys ja saattaa pidemmän kuuntelun jälkeen nousta jopa sinne kolmen kärkeen.

Albert tunnustaa halunneensa laulaa Solituden jo pidemmän aikaa, vaikka ehdoton suosikki Candlemassin tuotannosta onkin orkesterin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuva Samarithan. Pyynnön tullessa Albert olikin heti valmis yrittämään hommaa, vaikka tiedossa oli klassikoihin koskemisen vaikeus.

- Solitude on kaikista merkittävimpiä doom metal biisejä ikinä. Tämä tietoisuus toi omat paineensa sessioihin ja voinkin sanoa, että vähän hirvitti yrittää tätä biisiä laulaa. Enemmän olin kuitenkin huolissani, että pilaan Swallow the Sunin tekemät hienot pohjat määkimiselläni.

- Lähdin siitä, että pyrin saamaan lauluihini kaiken sen mitä alkuperäiseen versioon on sävelletty. Treenasin biisin niin, että kykenin saavuttamaan alkuperäisen sovituksen yksityiskohdat ainoana pyrkimyksenäni kuitenkin vetäistä koko hoito tunteella sisään. Koen voittavani tunteessa sen minkä häviän tekniikassa. Laulaessani uppoudun aina biisiin, oli se mikä tahansa ja jos en kykene uppoutumaan, en edes laula. En enää muista mikä tunnetila minulla oli Solitudea purkittaessani, mutta kaipa tavallaan lähestyin kappaletta omien kuolemanhimojeni kautta ja löysin sieltä tarvittavan fiiliksen. Sanoituksissa on myös kuvailtu sellaisia tuntemuksia, jotka itsekin tunnistan ja olen kokenut.

Pienoisista vaikeuksista huolimatta lopputulos on varsin komeaa kuultavaa eikä ole yhtään liioiteltua sanoa Albertin yltävän tulkinnassaan parhaimpaansa. Herra on itse syystäkin pienoisella varauksella tyytyväinen suoritukseensa.

- En ole koskaan täysin tyytyväinen mihinkään mitä olen tehnyt, mutta tähän versiointiin olen varsin tyytyväinen. Ainoastaan biisin alku vaivaa vähän, sen voisin vetää nyt varmemmin, mutta ehkä hieman hain vielä sitä tunnetta siinä. Heviosuudet menevät miltei juuri niin hyvin kuin mihin pystyn. Omaa suhtautumista on helpottanut myös se, että tuosta biisistä on tullut hyviä kommentteja. Silloin tavallaan luottaa itsekin siihen enemmän. Onneksi sain tehdä hommia pätevän bändin kanssa, jonka panos kappaleeseen on mahtava!

Reverend Bizarre on itsekin ehtinyt esittämään omia versioitaan muiden kappaleista, mutta Albertia ei harmita, että Candlemassin tuotantoon ehti joku muu koskemaan ensin. Herralla kun on aivan muut metkut mielessä lainakappaleiden suhteen.

- En näe kovinkaan paljon mieltä siinä, että coveroisimme bändejä jotka ovat näinkin lähellä meidän musiikkiamme. Mieluummin teemme näitä BM-covereita, joihin voimme antaa oman panoksemme.

Julkaistu Inferno #28/2005

NECRODEATH – MUSTAAKIN MUSTEMPI VIHA

Kerrotaan, että italialaisissa tankeissa on yksi vaihde eteen ja viisi taakse ja että maailman ohuin kirja on "Italialaiset sotasankarit". 20-vuotias death-thrashin sanansaattaja Necrodeath on kuitenkin toista maata. Se hyökkää suoraan silmille tagliatellimaisin kiharoin.
Orkesterin syntysanat lausuttiin 1980-luvun puolessavälissä. Samoihin aikoihin bändi tallensi neljän kappaleen verran tuotoksiaan The Shining Pentagram -demolle. Demoa seuranneet täyspitkät Into The Macabre (1987) ja Fragments Of Insanity (1989) keräsivät kehuja ja kiinnostusta, mutta kaikesta huolimatta bändi päätti panna pillit pussiin. Basisti John selventää ainoana englannin kieltä taitavana Necrodeath-jäsenenä hajoamisen ja kymmenen vuotta myöhemmin tapahtuneen uudelleensyntymisen syitä.

– Syitä hajoamiseen oli monia. Emme saaneet minkäänlaista tukea medialta, silloinen lafkamme oli huono eikä heillä ollut kunnollisia jakelukanavia. Yleensäkin rockmusiikki voi tuolloin huonosti Italiassa. Bändin kuoppaamisen jälkeen rumpalimme Peso perusti Sadistin, jonka kanssa hän soittelikin pitkään, aina johonkin vuoteen -97 saakka. Noihin aikoihin kitaristimme Claudia otti Pesoon yhteyttä kysellen olisiko tällä kiinnostusta herätellä Necrodeath taas henkiin. Kiinnostusta Pesolta löytyi, mutta vanhalta vokalistilta Ingolta ja basisti Paololta taas ei, joten siksi minä ja Flegias astuimme mukaan remmiin.

Italialaisen rockin ja heavyn lama tuntuu jatkuvan yhä, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ei maasta ole montaa laajemmin tunnettua orkesteria tullut.

– Vaikka Italia on suuri maa, rockmusiikki ei yksinkertaisesti ole täällä yleisesti suosittua. Siksi Lacuna Coilin lisäksi suuri yleisö maamme rajojen ulkopuolella ei tunne kuin muutaman täkäläisen power metal -orkesterin. Necrodeath on ug-bändi tai - kuten jotkut sanovat - kulttibändi, emmekä ole koskaan saavuttaneet suurta yleisöä. Ei breikkaaminen ole italialaisille bändeille täysin mahdotonta, mutta bändin pystyttäminen, musiikin säveltäminen, levytysdiilin hommaaminen, keikkailu ja promotointi vie aina oman aikansa, eikä Italiassa kukaan ole auttamassa tässä prosessissa. Jos haluat pysytyllä leivän syrjässä kiinni ja maksaa laskusi, tarvitset työpaikan, joka puolestaan vie aikaa pois soittohommilta.

Oletteko koskaan harkinneet italiaksi laulamista, sehän saattaisi tuoda hommaan mukaan mukavan eksoottisen säväyksen?

– Emme, tekstimme ovat englanniksi ja joskus latinaksi, koska englanti vain yksinkertaisesti sopii paremmin rockiin kuin italia. Klassisessa musiikissa italian kieli on toimivaa, mutta rockin puolella se kuulostaa aivan kamalalta.

KAHDEN KAUDEN KOOTUT

Necrodeath ehti olla kymmenen vuotta kuopattuna, minkä jälkeen on syntynyt neljä studiossa tehtyä täyspitkää, viimeisimpänä 2003 julkaistu Ton(e)s Of Hate. Pitkästä paussista huolimatta musiikissa ei ole havaittavissa kovinkaan dramaattisia muutoksia, sillä säveltäjätiimi Peso-Claudio on yhä sama kuin 80-luvulla.

– Studiotekniikka ja äänitysmetodit ovat aivan erilaisia kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Jo tästäkin syystä Necrodeathin soundi on nykyisin hieman erilainen kuin ennen vanhaan, vaikka periaatteessa musiikkimme onkin samanlaista. Tsekkaapa vaikka The Flag viimeisimmältä studiolevyltämme. Kyseessä on vanha biisi uudelleensoitettuna, ja jos vertailet näitä kahta eri versiota toisiinsa, et usko korviasi! Uusi versio kuulostaa aivan erilaiselta, vaikka emme muuttaneet sillä nuottiakaan.

Minun korviini edellä mainittu Ton(e)s Of Hate kuulostaa kyllä hieman erilaiselta verrattuna kaksi vuotta aiemmin julkaistuun Black As Pitchiin - eikä vain soundeiltaan. Oliko teillä tarkoituskin tehdä albumista hieman erilainen ja kokeellisempi?

– Kyllä, sillä kaksi edellistä levyämme oli nauhoitettu Ruotsissa ja niissä on ruotsalainen soundi. Tällä kertaa halusimme kuitenkin hieman erilaista äänimaailmaa ja päätimme nauhoittaa levyn täällä Italiassa, Novembren rumpalin Giuseppe Orlandon Outer Sounds -pajalla. Toki sävellyksetkin ovat hieman erilaisia, ne painottuvat rumpuihin ja lauluun kitaroiden kustannuksella.

Orkesteri tuntuu vihaavan vähän kaikkea, sillä sen verran taajaan hate-sanaa viljellään niin levyjen, kotivideon kuin kappaleidenkin nimissä. Mikä saa teidät kirjoittamaan vihasta noinkin paljon ja mitä sinä itse vihaat eniten?

– Viha vain yksinkertaisesti sopii musiikkimme tunteista parhaiten. Maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea pahaa juuri nyt, että se saa meidät vihaamaan kaikkea entistäkin enemmän. Henkilökohtaisesti vihaan eniten tietämättömyyttä ja sen aiheuttamia seuraamuksia.

20-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistiin aiemmin keväällä 20 Years Of Noise -nimeä kantava kokoelma, joka sisältää ensimmäisen ja ainoan demon lisäksi materiaalia tasaisesti kaikilta levyiltä.

– Kappaleiden valitseminen levylle oli todella vaikeata, koska halusimme antaa ihmisille kattavan otoksen Necrodeathin diskografiasta. Alun perin ideana oli valita levylle demon lisäksi kolme biisiä joka levyltä, ennen julkaisematon Black Sabbath -coveri sekä lätkäistä päälle vielä vuosien varrella tehdyt videot. Ikävä kyllä olemme pienen budjetin bändi, joten jouduimme karsimaan kappaleita kahteen per levy ja jättämään pois nuo videot. Ehkä voimme kuitenkin julkaista täydellisen antologian kun orkesteri tulee 30 vuoden ikään!

Mitä teillä on 20 vuoden jälkeen yhä annettavana metallille?

– Hauskanpitoa. Soitan itse, koska se on hauskaa ja koska ihmiset kuuntelevat levyjämme ja tulevat keikoille pitämään hauskaa. Homma nimi on rock’n’roll!

Julkaistu Inferno #28/2005