tiistai 1. maaliskuuta 2005

Inferno #25/2005

DEATH ANGEL
Archives & Artifacts
Rykodisc

9 Ulkoisesti tarkasteltuna Archives & Artifacts on massiivinen ja tarpeeseen tuleva paketti, jonka hinta on enemmän kuin kohdallaan. Viime vuonna julkaistun hienon The Art of Dying – paluulevyn myötä orkesterilla on taas kysyntää ja aiemmin vaikeasti CD-formaatissa saatavilla olevat Death Angelin kaksi ensimmäistä levytystä The Ultra-Violence (-87) ja Frolic Through the Park (-88) ovat valitettavan vähän tunnettuja Bay Area speed metallin merkkiteoksia. Boksi korjaa tilanteen tämän suhteen ja kasvojenkohotuksena toimii levyjen uudelleenmasterointi. Ikävä vain, että levyjen sanoitukset on korvattu CD-vihkosessa turhilla bändikuvilla sekä keikkajulisteilla.

Kahdeksantoista vuotta ilmestymisensä jälkeen Death Angel debyytti kuulostaa yhä hyvältä ja vauhdikkaalta rässipläjäykseltä, johon rupiset ja lähes demomainen tuotanto istuu hyvin. Kappaleista kuuluu selkeästi nuoruuden into ja vimma, mikä tuntuu nykyisen lähes kadonneelta luonnonvaralta. Vaikka monesti biiseihin on ympätty lukemattomia osioita ja riffejä hieman kömpelöstikin, on kokonaisuus yhä lähes yhtä kiehtova kuin ilmestymisensä aikoihin. Bonukseksi lyöty levytyssopimuksen poikinut Kill As One –demo on äänenlaadultaan yllättävän laadukas, mutta biisiennimiä lukuun ottamatta mitäänsanomattomalla sisällöllä ei juurikaan ole mitään tekemistä täyspitkän kanssa.

Vain vuosi ensimmäisen levynsä jälkeen julkaistu Frolic Through the Park esitteli musiikillisesti uudistuneen yhtyeen, joka oli jalostanut musiikkia entistä kauemmaksi debyytin nopeasti kohkaamista. Kappaleista löytyy entistä enemmän sävyjä ja syvyyttä, ja mukaan oli uskallettu ottaa entistä rennompaa rokkaavaa asennetta sekä fiilistelyä. Jälkikäteen kuunneltuna levy on varsin looginen etappi kohti bändin kolmatta ja hienointa levyä Act III. Albumi on varusteltu kolmella aiemmin julkaisemattomalla kappaleella, mitä seikkaa ei tarvitse ihmetellä sillä sen verran tusinatavaraa ne kaikki ovat.

Boksin bonuksina CD:llinen pahvilaatikkojen kätköistä kaivetuilta kaseteilta löydettyjä aiemmin julkaisemattomia demokappaleita vuosilta 82-89 sekä vanhoja promovideoita yms sälää sisältävä DVD. Rarities-levy on laadultaan yllättävän hyvä, mutta levybonusten lailla sisältö on selkeää ylijäämämateriaalia ainoana selkeänä valopilkkuna maalaileva A Passing Thought. Puolituntinen DVD kruunaa komeuden, vaikka lyhyenläntä kokonaisuus onkin jaettu puoliksi haastatteluiden ja kolmen videon kesken.

Audio-visuaalisesti tarkasteltuna boksin esittelee bändin historian varsin kattavasti, mutta kaipaamaan erityisesti jää jäsenten itsensä kirjoittamia muistelmia, joille olisi kyllä ollut tilaa pelkistetyissä CD-vihkosissa.

  
FALLEN
A Tragedy’s Bitter End
Aftermath

6 Funeral-miehen sivuprojektina startanneen Fallenin debyyttikiekko etenee raskaamman doomin parissa, mutta aivan funeral doomiksi en tätä vielä laskisi, vaikka saatekirje näin väittääkin. Puhdas mieslaulu tulkitsee musiikkia kelvollisesti, mutta ajoittainen matalalta vedetty tummempi tulkinta kuulostaa hieman koomiselta ja väkinäiseltä. Musiikki on oikeista osasista rakennettua, mutta vailla vahvempaa tunnelatausta tai minkäänlaista yllätystä. Tästä jotain kertoo ehkä sekin, että levyn kauneimmaksi ja parhaimmaksi anniksi nousevat keskikohdan ja lopun lyhyet pianotunnelmoinnit.

 PANTHEЇST
Amartia
Firedoom

8 Lapinlahden lintujen huumoripitoinen 80-luvun TV-show kantoi aikanaan nimeä Seitsemän kuolemansyntiä, mutta vaikka Pantheistin toinen levy käsittelee samaa teemaa, ei tunnelma ole läheskään yhtä hilpeä. Kostaksen johtamat ruumisvankkurit ovat ehtineet muutaman askeleen lähemmäksi viimeistä leposijaa ja arkunkantajiksi on katsottu tarpeelliseksi värvätty pari miestä Esotericista lisää.

Sisällöllisesti Pantheistin uudet synkät musiikkisaarnat eivät eroa paljoakaan edellisestä 2003 julkaistusta O Solitude –albumista. Synkeän ja painostavan hitaan funeral foomin parissa liikutaan yhtä, vaikka ilmaisua onkin hieman laajennettu mm. sopivan säästeliäästi käytettyihin goottityylisiin laulusuorituksiin ja puheosuuksiin. Muuten musiikki on yhä pääasiassa haudan takaa kaikuvalla matalalla murinalla tulkittuja sanoja massiivisten kirkkourkujen soidessa taustalla. Teoksen jakaminen kymmeneen raitaan edellisen viiden sijasta on toimiva ratkaisu, sillä nyt musiikin lähestyminen on aiempaa helpompaa tunnelman kärsimättä millään tavoin.

Kaamosmasennukseen taipuvien on levyä kuunneltaessa syytä varata kirkasvalolamppu lähelle, ettei suomalainen hamppukravatti ala tuntumaan liian houkuttelevalta vaihtoehdolta. Muiden kannattaa kuunnella Amartiaa, mikäli kevätauringon valkeista nietoksista heijastuva valo alkaa koskea silmiin ja lintujen liverryksen käydessä piinaavasti korviin.




RECKLESS TIDE
Repent Or Seal Your Fate
Armgeddon Music

6 Wacken Open Air 2004 Metal Battlen voitosta saksarässiä soittava Reckless Tide kuittasi levytyssopimuksen ja nyt puoli vuotta myöhemmin tuloksena on orkesterin ensimmäinen täyspitkä. Kahden äänialaltaan varsin erilaisen laulajan käyttö tuo väriä musiikkiin, jossa riffittely ja soitto on hyvällä tavalla tarkan kliinistä ja repivää. Kaasupoljinta painellaan vaihtelevasti myös biisien sisällä ja esille putkahtelevat yllättävät melodiat maustavat kokonaisuutta. Potentiaalia orkesterista kyllä löytyy, mutta 14 biisin ymppääminen 54 minuuttiseksi kokonaisuudeksi on turhan suuruudenhullu ratkaisu.

TOTAL DEVASTATION
Reclusion
Firebox

9 Jos Total Devastationin debyyttiä Roadmap of Pain voisi kuvata esineenä, olisi lähin vertailukohta kahden metrin ratakiskon pätkä kolkolla grafiittien ja urean kyllästämällä rautatieasemalla. Lohdutonta, raskasta ja urbaania. Reclusionilla Karhulan pojat parrakkaat ovat takoneet rautapalaa huomattavasti kiharammaksi ja pidemmäksi, eikä kiskon muodostamasta radan suunnasta voi missään vaiheessa olla täysin varma.

Orkesteri takoo edelleen määrätietoisen raskaalla otteella instrumenteista ääniä pihalle, mutta syvyyttä on tullut mukaan ison miehen sylillisen verran. Bändin pienimuotoiseksi tunnusmerkiksi nousseet koneinstrumentit louhivat aiempaa huomaamattomammin mutta tarkemmin tehden lopputuloksesta entistä siistimpää jälkeä. Vaikka suurin osa ratkaisuista saattaa kuulostaa äkkivääriltä ja yllättäviltä, löytyy jokaisen valinnan takaa selkeä loogisuutta kuuntelemalla levyä tarkemmin. Total Devastation osaa ja ennen kaikkea uskaltaa nyt fiilistellä jopa kepeämmin unohtamatta kuitenkaan synkkyyttä ja näiden vastakohtien ansioista mättökin kuulostaa aiempaa rankemmalta. Ensimmäisen levyn puskutraktorimainen linja on vaihtunut jouhevasti ketteräksi mutta maa-ainesta taatun tehokkaasti siirtäväksi pyöräkuormaajaksi.


UMBRA NIHIL
Gnoia
Firedoom

6 Aiemmin Aarnin kanssa split-CD:n julkaisseen Umba Nihilin esikoiskiekko ei vastaa sille ladattuja odotuksia. Synkän ja mystissävytteisen doomin kiemuroita kulkevassa musiikissa on paljon kiehtovia ideoita ja sävyjä, mutta toteutuspuolella niistä ei ole saatu läheskään kaikkea irti. Tuntuu kuin musiikkia olisi pääasiassa sävelletty fiilispohjalta improvisoiden vailla selkeätä päämäärää luoden satunnaisista erillisistä ideoista yksittäisiä kappaleita. Lopputulos on ajoittain varsin toimiva, mutta turhan usein myös tympeällä tavalla väritöntä ja puuduttavaa lauluna toimivaa vaisua murinaärinää myöten.

SCAR SYMMETRY – TAVATON TUHKIMOTARINA

Muutama kuukausi perustamisensa jälkeen Scar Symmetry nauhoittaa huhtikuussa 2004 yhden biisin, saa sen perusteella levytyssopimuksen ja vajaa vuotta myöhemmin julkaisee yhden mielenkiintoisimmista ja yllättävimmistä melometallikiekoista vuosikausiin. Aivan kuten Tuhkimo hukkasi toisen lasikengistään, mutta sai silti prinssinsä.

Vaikka Scar Symmetryn lyhyt ura on ollut melkoista nousukiitoa, ei tilanteeseen ole tultu pelkästään ruusuilla tanssimalla. Debyyttikiekon 12 veisun luominen ja purkittaminen lyhyessä ajassa ei ollut aivan helppo homma, minkä orkesterin rumpali Henrik Ohlsson vahvistaa.

– Sovimme yhdessä levy-yhtiön kanssa, että äänitämme levyn heti ensi tilassa koska halusimme ryhtyä hommiin heti välittömästi. Vasta aloittaessamme tekemään uusia kappaleita tajusimme millaisen urakan edessä me oikeasti olemme. Päivämäärien sopiminen on aina helppoa, mutta niistä kiinnipitäminen vaatii rutosti energiaa. Onneksi koko Scar Symmetry konsepti vain inspiroi meitä siinä määrin, että meille syntyi suuri joukko loistavia ideoita mitä toteuttaa biiseiksi sovitussa aikataulussa.

Jonas Kjellgren, tuttu yhteyksistään mm. Centinexiin ja Carnal Forgeen ei vain soita Scar Symmetryssä kitaraa, vaan ehti myös tuottamaan ja miksaamaan yhtyeen debyytin, vaikka lukemattomien kosketin- ja kitaramattokerrosten saaminen halutunlaisiksi oikeille paikoilleen veikin runsaasti aikaa ja energiaa. Kaikesta kiireestä huolimatta Henrik on erittäin tyytyväinen lopputulokseen.

– Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa käytettävissämme, albumi saattaisi kuulostaa hieman erilaiselta kuin nyt, mutta on mahdotonta sanoa tarkasti mitä olisimme tehneet toisin.

Levyn 11. raita Seeds of Rebellion oli juuri se demon ainut raita, joka poiki levytyssopimuksen Metal Bladen tytäryhtiön Cold Recordsin kanssa. Henrik, mikä tuosta kappaleesta tekee niin erityisen ja edustaako se sinusta levyn parhaimmistoa?

– Siinä mielessä tuolla kappaleella on erityinen asema, koska juuri se antoi viittauksia levy-yhtiölle mistä Scar Symmetryssä oikein on kysymys. Saatuamme tuon biisin valmiiksi se antoi myös meille hieman osviittaa mihin suuntaan bändi alkaisi edetä, koska sitä ennen meillä ei ollut mitään konkreettista lähtökohtaa. Kappalehan on hyvä joskin aika tyypillinen Scar Symmetry ralli, mutta minusta levyllä on kyllä paljon parempiakin biisejä kuin tuo.

Ensimmäinen puoli 

Rumpalismies itse määrittelee bändin musiikin tavaramerkeiksi vaihtelevat lauluosuudet, koskettimien runsaan käytön, raskaan riffittelyn sekä monimutkaisen mutta tarttuvan rytmiikan väheksymättä mielenkiintoisia musiikillisia ja sanoituksellisia ideoita. Vaikka määrittely kuulostaa aikamoiselta sekametelisopalta, Henrik kertoo biisirakenteiden olevan pääosin aika helppoja.

– Sovitukset tulivat aika luonnollisella tavalla, koska halusimme päästä hyvään ja helposti omaksuttavaan lopputulokseen. Sävellyspuolesta vastaavien kitaristien kappaleisiin ei paljoa tarvinnut koskea, korkeintaan ottaa jotain pois tai lisätä jotain pientä jonnekin tavoitteena saada kappaleet kulkemaan paremmin.

Levyn alkupuoli kuulostaa loppua huomattavasti tarttuvammalta ja yksinkertaisemmalta, kun taas loppua kohden mennään huomattavasti haastavamman joskin pidemmän päälle palkitsevamman materiaalin pariin. Henrik kertoo solisti Christian Älvestamin olevan vastuussa lopullisesta kappalejärjestyksestä.

– Christianin ideana oli laittaa kappaleet sellaiseen järjestykseen, joka tekisi kuuntelukokemuksesta mahdollisimman mielenkiintoisen enkä usko, että hän yritti pistää helpommin omaksuttavia kappaleitamme levyn alkuun. Minusta levyn päättävät Seeds of Rebellion ja The Eleventh Sphere eivät ole sen monimutkaisempia kuin esimerkiksi albumin avausraita Chaosweaver.

Vaikka jokainen levy-yhtiö hehkuttaa jokaisen julkaisemansa levyn saavan huippuarvioita kaikissa medioissa, tuntuu tämä olevan lähes poikkeuksellisesti totta Scar Symmetryn tapauksessa. Tiesittekö missään vaiheessa, että teillä oli levy täynnä vahvoja kappaleita?

– Kyllähän me tiesimme että levy kuulostaa hyvältä, mutta ei meillä ollut minkäänlaista hajua siitä kuinka levy tultaisiin ottamaan vastaan, koska ei sellaista voi koskaan ennustaa. Olemme aivan ällikällä lyötyjä, kun levy tuntuu keräävän hyviä arvioita joka paikassa ja onhan tällainen menestyksen seuraaminen toki mukavaa. Ehkä tämänkaltaiselle musiikille on vain juuri nyt kysyntää ja että Symmetric in Design pystyy täyttämään tuon kysynnän.

Sieluun koskee 

Kysyttäessä mihin ihmisten kannattaisi erityisesti kiinnittää huomiota Scar Symmetryssä, on Henrikin vastauksena sanoitukset.

– Olen vastuussa kaikista sanoituksista, joten toki minusta ihmisten kannattaisi lukea ne huolellisesti. Saan sanoitusideani pääasiassa laulumelodioista ja yritän lyriikoillani seurata musiikin senhetkistä tunnelmaa. Kun esimerkiksi laulaja murisee, on tekstinikin brutaalia ja puhtaissa lauluosuuksissa taas melankolisempia ja enemmän ajatuksia herättäviä.

– Levyn nimessä on taas viittauksia kvanttifysiikkaan ja kuvioihin kuten spiraaleihin ja ympyröihin, jotka toistuvat luonnossa eri yhteyksissä. Mitä bändin nimeen tulee, niin siinähän yhdistyy kova sana ”Scar” ja pehmeä ”Symmetry”, kyse on siis eräänlaisesta tasapainosta kuten Yin/Yang. Itse näen näiden kahden sanan yhdistelmän merkityksen siten, että eläessään jokainen ihminen saa tunnepuolella arpia, mutta kuitenkin niin, että elämässä on symmetria alati läsnä. Tähän me kaikki voimme samaistua ja tavallaanhan se on eräänlainen ihmisenä olemisen perusajatus.

Tarvitseeko sitä nyt meikäläisenkin alkaa vanhoilla päivillä lukemaan rakettitiedettä, että ymmärtää mistä sinä kirjoitat?

– Eipä tarvitse, sillä enhän itsekkään ole sellainen ja tuskinpa edes tuon alan proffat tällaisia juttuja miettivät, Henrik naurahtaa. Minusta on vain täysin luonnollista kirjoittaa tällaisia tekstejä, vaikka en oikein tiedä miksi ne minua kiinnostavat. Kait nuo asiat ovat koodattuna DNA:hani tavalla jota en ymmärrä, mutta seuraavan vain mielenkiintoni kohteita, koska se tuntuu minusta hyvältä.

Julkaistu Inferno #25/2005

KOTITEOLLISUUS – LÖYLYNLYÖMÄT LAUTEILLA

Kotiteollisuuden uusin levy ei kanna nimeä Löylynlyömät, vaikka aikanaan niin väitettiinkin. Sen sijaan kaksi oikeaa löylynlyömää herrat Jouni Hynynen ja Jari Sinkkonen istutettiin Infernon toimesta kuitenkin saunan lauteille, syötettiin ja puhuttiinpa siinä sivussa asiaakin.
(c) Miika Kuusinen 2005
Helmikuun 2. päivän illaksi residenssini ovesta astuu sisään kaksi vakavaa miestä. Takana on 2,5 kuukauden mittainen niin fyysisesti kuin henkisesti raskas äänityssessio eikä väsymyksestä voi syyttää pelkästään nautittuja väkijuomia. Suuremmitta seremonioitta Jouni paiskaa kouraani masterointia vailla olevan levyn, jolta löytyy kaikki sessioiden aikana tallennetut 14 raitaa. Alamme noudattaa illan agendaa, pistämme levyn soittimeen, riisumme itsemme Aatamin asuihin ja torppaamme läskit hikikoppiin. On aika aloittaa ruumiin puhdistus. 

Saunassa on joukko hiljaisia miehiä. Siinä missä minä keskityn levyn avausraitaan Hulluutta ja humalaa, KT-kaksikko alkaa keskustella levyn lopullisesta kappalejärjestyksestä. Siinä missä herra Hynynen on pohtinut asiaa lähinnä tekstien kannalta, laatisi herra Sinkkonen järjestyksen musiikin ja sen herättämien fiilisten perusteella. Kummatkin ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että levyn avausraita on ehdottomasti juuri ämyreistä pauhaava kappale.

Saunottuamme, korkattuamme sauna- ja ruokaoluet ja ravittuamme itsemme miehet kalsareissaan istahtavat kabinetin puolelle. On sielunpuhdistuksen aika.

Jari: – Kyllähän tää oli yksi meidän kosteimmista levytyssessioista ikinä ja vaikka enhän mie yleensä hirveesti hörpi, niin nyt tuli kyllä sellainen tunne, että otti itekkin yllättävän paljon. Vaikka olinhan mie ihan harrastelija siuhun ja Janneen verrattuna.

Jouni: – Kyllähän se tuntui vähän, että hommat karkas lapasesta ja ruvettiin siinä oikein Janne kanssa miettimään, että rupeaako se tuo alkoholin käyttö oikein vaikuttamaan työntekoon. Sellane raja meillä on tähän asti ollut, että toki saa olla hilpeenä, mutta että se ei saa vaikuttaa soittamiseen. Ei mitään hirveitä rapuloita, vaan heti aamusta saakka pitää olla tikissä valmiina työntämään. Nyt rupes vähän oleen jo sellasta, ettei oikein pystynyt toimimaan.

Jari: – Sen takia mie läksinkin välillä pois viettämään aikaa perheen parissa, koska muuten se olis menny siihen, että olis kaksi viikkoa rairatellu kylillä.

Jouni: – Mikollahan (Karmila, tuottaja & äänittäjä) oli sama juttu, se kovasti skarppas eikä lähtenyt siihen viinaralliin mukaan, koska sillä menee työkyky aika nopeasti. Jotenkin nyt tuntuu, että Karmilalla oli aika iso vastuu meistä, että se oli entistä enemmän iskänä tossa hommassa vähän kyttäämässä poikien perään.
Sanat tippuvat hitaasti vailla tuttua riehakkuutta, eikä kummankaan äänessä ole minkäänlaista ylpeilyn häivää.

Helppoa ja vaikeaa

Edellisestä levystä poiketen rummut, bassot ja peruskitarat jouduttiin äänittämään Petrax-studiolla Hollolassa. Laulut sen sijaan tallennettiin tuttuun tapaan basistin Hongiston kartanolla ja taustalaulut Music Bros –studiolla. Ratkaisuun on syynsä.

Jouni: – Hongistollahan on himassa helvetin iso olohuone, missä äänitettiin Helvetistä itään rummut, mutta nyt perhetilanteesta johtuen sinne ei voitu mennä olemaan kuukausikaupalla. Lähtökohta kumminkin oli, että pitää olla iso tila missä on hyvä nauhoittaa rummut. Ajateltiin sitten, että mennään keskellä mettää.

Jouni: – Vaikeahan sitä on selittää, mutta meillä on sellainen perusajatus, että lähdetään aina johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa myö saadaan olla keskenämme rauhassa. Se miten paljon myö siellä maaseudulla sitten ollaan on vaan lähinnä äänitykset ja illat riekutaan kumminkin kylillä.

Petrax-studiota äidytään kehumaan ja jotain paikan synnyttämästä hyvästä fiiliksestä kertoo ehkä sekin, että Jari paukutteli rummut sisään vaivaisessa neljässä tunnissa.

Jari: – Äijien kanssahan on vaan helppo soittaa ja eihän meidän musa oo mitään progea vaan sitä AC/DC:tä, niin onhan ne siinäkin mielessä helppoja soittaa. Perusedellytyshän on, että ne biisit on reenattu kun mennään studioon. Aina ne kappaleet kumminkin jää sen verran auki, että sinne voi soittaa fiiliksen mukaan jotain mitä koskaan aiemmin ei oo edes kokeillu.

Jari: – Näinhän se vaan menee meillä, vedän luurit päähän, sieltä tulee klikki ja demokitara ja ei kun rupean paiskoon. Sitten kun on vielä hyvä fiilis, niin se kuuluu ja hommat menee jouhevasti. Jotkut otot saattaa mennä ykkösellä ja toisiin saattaa joutua ottamaan jonkun kertsin uusiksi. Eihän mulla tänä päivänä enää mitään hieromista vastaan ole jos kerran on tarve, mutta nyt vaan oli hemmetin kiva soittaa eikä tarttennu.

Kotiteollisuuden neljänneksi jäseneksi voi hyvin nimittää Mikko Karmilaa, sen verran vakiintunut asema miehellä on tekotiimissä. Eikä tarvetta kuulemma vieläkään ole vaihtaa miestä nappuloiden ja suorien kommenttien takana.

Jouni: – Mie kysyin suoraan Mikolta miksausten yhteydessä, että oot sie täysin tympääntyny tähän meidän hommaan ja että jos joskus sellainen tilanne tulee, niin sanot sitten suoraan päin naamaa etkä ala kiemurtelemaan. Mikko siihen vaan, että no, eihän teitä kukaan muukaan jaksais tehdä. Se oli Mikon tapa ilmaista asia, että ei hää halua lopettaa työntekoa meidän kanssa.

Jouni: – Nytkin tosin oli jo sellaisia hetkiä, että pikkasen jopa koroteltiin ääntä, mutta sehän on hyvä vaan. Kun kerran jotain yhdessä tehdään, niin pitää silloin myös pystyä avoimesti puhumaan asioista.

Mistä sitä sitten alettiin keskustella ns. isoilla kirjaimilla?

Jari: – Ameeban (Hongiston) basson soitosta ja yhdessä vaiheessa alkoi jo melkein käymään Ameebaa sääliksi, kun ei se urpo ollut treenannut ja hommat ei luistanut. Karmilalla oli vielä huono päivä, niin kyllä Ameeba sai kuulla kunniansa ja se rupes itekkin jo menee puihin.

Jouni: – Laulusessiot oli kanssa yhtä helvettiä. Huudot meni kyllä ihan tuosta vaan, mutta puhtaiden laulujen tekeminen oli jostain syystä paljon vaikeampaa kuin edellisellä levyllä, herra Hynynen pohtii.

Fyysisesti vai henkisesti vaikeaa?

Jouni: – Molemmin kummin ja kyllähän se alkomahooli vei kanssa sitä ääntä. Olihan siinä vähän tietty kurkkukipuakin mukana, mutta sitten oli tää henkinen puoli. Jotenkin tuli sellane tunne siinä, että perkele kyllä sitä pitäisi olla kehittynyt laulajana näiden vuosien aikana sen verran, ettei tartteis tälleen hinkata. Mutta eihän se vaan ole niin. Onneksi nuo taustalaulajat pystyi aika paljon paikkailemaan, Jouni hekottaa.

Vaan keikoillapa tuota apua ei ole.

Jouni: – No ei, mutta sellane rääkyminen taas kuuluu meidän livehommaan ja siinä mie tunnenkin olevani hyvä. Studiossa taas tunnen paskuuteni hyvinkin konkreettisella tavalla.

Synkkää jynkytystä

Molemmat herroista myöntävät, että uusi levy on edellistä huomattavasti synkempi. Asiasta ei kuitenkaan voi syyttää keskelle vuoden synkintä aikaa sattunutta äänityssessiota.

Jari: – Enempi synkkyyteen vaikutti kunkin eletty tai sillä hetkellä elettävä elämä joka kyllä tulee sieltä lävitse.

Jouni: – Miulla ainakin on ollut viimeinen vuosi sellasta helvettiä, että sen pitäs kyllä kuulua levyllä ja oon siitä aika vakuuttunut, toteaa partasuu vakavana.

Jari: – En tiedä voiko näin sanoa, mutta uudessa levyssä on kumminkin enemmän sydäntä mukana kuin koskaan ennen.

Jouni: – Miulle levy on ainakin ihan vitun henkilökohtainen.

Jari: – Jotenkin on niin paljon tapahtunut kaikille kaikkea.

Jouni: – Se on totta, myö kolme löydetään siitä ehkä semmoisia…, Jouni pysähtyy tuumimaan hetkeksi.

Asioita, mitä kukaan muu ei koskaan tule löytämään?

Jouni: – Niin, siellä on jotain sellasta mitä tässä viimosen 1,5 vuoden aikana on yhdessä reissussa oltaessa koettu ja nähty. Jos ajatellaan esimerkiksi vaikka Kuolleen kukan nimeä, niin siellä on aika paljon Sinkkosen hommia, kun meikeläinen aina observoi kavereiden maailmaa ja siitä on helppo kirjoittaa.

Jari: – Se on niin sanotusti miun erolevy, mutta miulla on edelleen sama nainen mikä on aika mystistä.

Jouni: – Nyt uudella levyllä on niin paljon meikäläistä ja Hongistoakin.

Jari: – Mie vaan komppaan.

Jouni: – Sie vaan soitat rumpuja, mutta tiedät hyvin mistä on kysymys.

Millä tavoin levy sitten eroaa Helvetistä itään -albumista?

Jari: – Levyhän on ihan perus-KT:ta, mutta kumminkin musiikissa on tapahtunut jotain eteenpäin menemistä.

Jouni: – Kyllähän levyä on ainakin hinkattu studiossa saatanan paljon enemmän kuin mitään muuta aikaisempaa levyä. Mutta se taas saattaa johtua kyllä siitä, ettei me treenattu niin paljon kuin esimerkiksi ennen edellistä levyä. Kyllähän me kahdestaan Sinkkosen kanssa treenattiin tietty, mutta kun Hongisto asuu jossain siellä Pohjois-Karjalassa, niin kyllä se kimpassa treenaaminen jäi paljon vähemmälle.

Kuten kaikki artistit, Jari toteaa uutukaisen olevan parasta Kotiteollisuutta tähän mennessä ja perustelee näkemyksensä.

Jari: – Kokonaisuus on ehyempi ja paremmin soitettu, Jounin sanoitukset ovat muuttuneet parempaan suuntaan eli hää osaa sanoa asiat vieläkin selkeämmin. Levyllä on maalauksellisia fiiliksiä ja maisemaa, mitä meillä ei aiemmin oo hirveästi ollut.

Jouni: – Levyn kappaleissa on vaan semmone ihme uhka, sellane vitun painostava fiilis, että taivas putoaa niskaan minä hetkensä hyvänsä.

Jari: – Miulla on sellane kumppani, joka on hiton hyvä mittari koska hää haistaa paskan kilometrin päähän. Ekan kerran kun hää kuuli levyä, niin sanoi heti että tuntuu tässä, Jari kertoo ja osoittaa rintaansa

Jouni: – Närästikö sitä?

Molemmat herrat repeävät nauramaan 

Sanasta miestä
Uutukaisen edeltäjä Helvetistä itään ei esitellyt pelkästään musiikillisesti uudistunutta yhtyettä, vaan myös lyriikkapuoli oli kokenut muutoksia. Aiemmat mystiset sanoitukset olivat kokeneet suoristumista ja ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisiin asioihin otettiin selkeästi kantaa. Sanomistahan siitä tuli.

Jouni: – Kyllähän siitä tuli paljon kritiikkiä aikanaan ja se oli hämmentävää, koska eihän sitä itse tajunnut kuinka merkittäviä ne sanotukset voivat joillekin olla. Kun mie aloin tekeen niitä sanoja ja mietin, että teenpä nyt vähän suoremmat, niin eihän mulla käynyt mielessäkään että ne voisivat aiheuttaa jotain reaktiota. Onneksi tuli myös sitä positiivista palautetta ja Karmilahan oli silloin ihan innoissaan, että nythän äijä on alkanut puhumaan suomea.

Jos kritiikki tekstejä kohtaan tulikin yllätyksenä, eniten herra Hynynen hämmästelee kuitenkin sitä kuinka sanat voidaan yhä ymmärtää pahimmillaan totaalisen väärin.

Jouni: – Se on aika järkyttävää ja lohduttoman tuntuista meininkiä. Miulla on itellä sellainen juttu, että kun mie teen jotain tekstiä tai laulan, niin mie kunnioitan sitä vastaanottavaa osapuolta ja oletan, että se ymmärtää mitä mie tarkotan. Sitten kun se ei ymmärräkään, niin tulee sellainen tunne että ei saatana, pitääkös miun kaikki asiat vääntää rautalangasta. Siitä kuitenkin seuraa helposti sellainen tunne, että ei jaksa vaan antaa ihmisten ymmärtää väärin.
(c) Miika Kuusinen 2005

Edellisen levyn kohdalla sanoitusten tekeminen oli jäänyt viime tippaan ja viime hetken paniikkikin alkoi vaivata. Tästä viisastuneena Jouni vannoi seuraavalla kerralla aloittavansa lyriikan tekemisen ajoissa, mutta kuinkas kävikään.

Jouni: – Kyllähän mie yritin jo viime keväänä alotella, mutta totuushan on, että en mie pysty niitä sanoja tekemään ennen kuin myö ollaan saatu biisinpohjat tehtyä. Ja kun mie tiedän, että jos teen ekaks sanat johonkin runkoon, niin se biisi kumminkin muuttuu siinä matkalla niin paljon, että ei ne sanat enää käy siihen. Ja nyt kun treenaaminen meni niin myöhäseen, niin sehän tarkoitti sitä, että sanojen tekeminen meni vielä myöhäsempään. Onneksi miulla oli paljon muistiinpanoja eli sitten vaan yhdistelin ja kirjoittelin puhtaaks. Tavallaanhan mie oon helvetin riippuvainen näistä jätkistä, en mie vaan näköjään pysty yksin sanoituksia tekemään.

Vaikka helvetit ja perkeleet olivat pikkuhiljaa alkaneet kadota Jounin teksteistä, ovat ne taas tekemässä paluuta joskin hieman muuttuneina.

Jouni: – Kyllähän siellä taas on enemmän sitä perkeleosastoa kuin edellisellä levyllä, mutta mie luulen että se on nyt enemmän sellaisessa selvemmin ymmärrettävässä ympäristössä. Nyt se perkele ei souda jossain Tuonelan joella vaan se kävelee kadulla.

Kyseessä on siis tavallaan jonkinlainen vanhemman ja uudemman tekstitystyylin yhdistelmä?

Jouni: – Joo just, nimenomaan tosta on kysymys. Nyt levyllä on muutama niin suora sanotus, mistä mie on tavallaan hirmu ylpeä. Ainoa asia mikä vaan harmittaa on, että noista biiseistä tulee sinkkujen B-puolia, koska ne ovat vaan vähän huonompia kuin levylle päätyvät. Nyt mie käsittelen myös enemmän tunnetiloja kuin viimeiks ja ne tunnetilat ei oo hirmu positiivisia. Sitten on muutama semmone suorasukainen suomalaisuuden ylistys, mitä jengi ei kyllä välttämättä tuu ymmärtämään ylistykseksi, vaan vittuiluksi niin kuin aina käy, Jouni toteaa alistuneena vaan ei antautuneena.
(c) Miika Kuusinen 2005 Paineetonta

Helvetistä itään oli se KT-levy, joka nosti bändi suosion kokonaan toiselle tasolle. Tästä osoituksena on levystä pokattu platinalevy, siinä missä Kuolleen kukan nimi keikkuu vieläkin niukasti kultalevyyn oikeuttavan myyntimäärän alapuolella. Menestymisen paineita ei trio kuitenkaan osannut ottaa materiaalin työstövaiheessa.

Jari: – En tiedä oonks mie niin hölmö vai putkiaivo, mutta en mie tollasia oo koskaan miettiny. Tärkeintä on meidän kolmen systeemi, että meillä on hyvä fiilis. Mie oonkin sanonu Jounille, että tuo vaan ihan minkälainen biisi treenikämpille, jos se on meistä kolmesta hyvä, niin se on ihan sama vaikka se olis iskelmää. Ei myö haluta lähteä siihen, mitä odotuksia ulkoinen maailma meille asettaa, koska eihän siinä olis mitään järkeä. Toki miuta kiinnostaa, miten tää levy liikkuu ja miten se otetaan vastaan, mutta ei miulla oo mitään odotuksia edes myynnistä.

Jouni: – Ei tossa miullakaan ollu muuta painetta kuin se, että oltiin vaan treenattu paljon vähemmän kuin viimeksi. Se aiheutti pienen epävarmuuden tunteen kun lähettiin studioon, että ei saatana, mikähän tässä on meininki. Kyllähän mie tiesin, että ne biisit on hyviä, mutta oltiin vaan käyty aika vähän keskustelua keskenämme mitä näille biiseille vois tehdä. Eihän jätkät olleet edes kuulleet yhtään lauluja tai laululinjoja ennen studioon menoa, eikä miulla ollu edes sanojakaan ennen kuin vasta ihan loppuvaiheessa. Siitä tuli semmone pien pelko perseen alle, että mitäs jos tää ei onnistukkaan? Kun pohjat oli saatu tehtyä, niin alko tuntuu ettei tässä ookkaan mitään hätää, sama meininki kuin ennen ja sen jälkeen lähti se rutiini käyntiin.

Suosion räjähdysmäinen kasvu pistää miettimään, kumpi on muuttunut enemmän bändi vai yleisö. Jounilla on asiasta oma näkemyksensä.

Jouni: – Yleisö on muuttunut vitusti, koska yleisökanta on laajentunut niin paljon. Jo Helvetistä itään teon yhteydessä oli kutina, että nyt tää juttu voi mennä aikamoisella kolinalla läpi. Sen näki jo ihan siitä, että kun käveli tuolla kadulla niin jengi oli hirveän kiinnostunut ja tuli kyselemään, että koskas se levy tulee.

Tavallaanhan tuo johtuu juuri siitä vuosien pohjatyöstä, vaikkei se fanikanta ollut mitenkään kummoinen.

Jouni: – Onhan tässä kyllä sellane huono puoli, että tapahtuupa tollanen piikki missä vaiheessa uraa tahansa, niin ainahan siinä on vaara, että tulee vitun äkkiä alas. Sen tässä kumminkin tietää ettei ylämäki tule jatkumaan. Ei myö jumalauta voida ton enempää myydä tai sitten se vaatis, että osattais tehdä joku hempee CMX:n Ruosteen kaltainen balladi joka laajentais kuuntelijakuntaa enemmän sinne tyttöosastolle.

Jouni: – Mie ite haaveilen kuitenkin siitä, että pysyis toi levymyynti sellasena suht tasasena ja jotenkin tuntuu että se on Suomessa ihan mahdollista jos katsoo vaikka jotain CMX:ää. Kyllähän realiteetit on tiedossa, ettei esimerkiksi sellaista viime levyn aikaista mediamyllytystä tuu toistumaan vähään aikaan.

Jari: – Mie oon vähän sitä mieltä, että nyt alkaa puukko viuhumaan.

Jouni: – Tulee sellaista, että eikös nää muutu ikinä. Yks hauska juttu oli muuten tässä, kun sain sellasen mailin että ”Näin Johanna kustannuksen sivuilla Routa ei lopu -videon, onko teillä siinä jotain stuntmiehiä käytössä vai onko Hynysellä joskus todellakin ollut kalju päälaki?”. Tuohan kertoo just siitä, että vieläkin tulee mukaan täysin uusia tyyppejä jotka ei tiedä yhtään mitään tästä hommasta ja se on niin hämmästyttävää. Tavallaanhan se on kyllä vähän lohduttavaakin, koska tietää että vielä on pikkasen hommaa tehtävänä.

Median lemmikit

Kotiteollisuus todellakin joutui taannoin aikamoisen mediamyllytyksen kohteeksi niin musiikillisten kuin ulko-musiikillisten asioiden vuoksi. Kiinnostusta riitti jopa perinteisten musiikkilehtien ulkopuolelta, mikä ei aina ollut herrojen mieleen koska he itse näkevät musiikin pääasiana, ei sitä soittavat persoonat.

Jouni: – Just nyt kieltäydyin Oho!-lehden haastattelusta ja tuleehan noita vieläkin. Tavallaanhan nuo mediat pönkittävät toisiaan, koska kuulin tuossa että kun olin viime levyn tienoilla esimerkiksi Hyppönen Enbuske showssa, niin sen jälkeen alkoi haastattelupyyntöjä tulemaan just jostain Katso-lehdestä. Rajan vetäminen ei kumminkaan ole ihan niin helppoa ja vaikka sen tiettyihin juttuihin vetääkin, niin kyllä sitä yhtäkkiä saattaa huomata olevansa puhumassa johonkin Hevoshullu-lehteen.

Jari: – Kyllähän se on Jouni eikä Kotiteollisuus mikä monia medioita kiinnostaa.

Jouni: – Siihenhän se just perustuu eli henkilöhahmoon eikä musiikkiin, mikä on vitun hämmentävää ja säälittävää. Pitäishän se raja osata ite vetää, että puhutaan musasta mutta eihän se nyt kumminkaan ole niin yksinkertaista. Se just vituttaa suunnattomasti medioissa ja musiikkibisneksessä, että ei osata pysyä siinä asiassa. Mie joskus kuvittelin, että sitä pystyisi hallitsemaan, mutta ei sitä pysty, koska se voima on niin iso siellä. Jos yrittää saada sieltä vain jotain, niin koko paskahan sieltä päälle tulee. Pitäisi kait ottaa sellainen Gösta Sundqvist -asenne, mutta toisaalta taas kyllähän mie haluan että mahdollisimman moni tietää tästä jutusta. Kun kumminkin tietää, että tällainen musa voi myydä, niin miksei sitä promotoisi mahdollisimman paljon. Oltiinhan myökin alkuaikoina, että myöhän ei missään gaaloissa tulla juoksemaan eikä näihin höpötyksiin lähdetä. Yhtäkkiä sitä vaan on huomannut, ettei tää ookkaan ihan niin yksinkertainen asia, vaikka se periaatteessa sitä voisikin olla, jos vaan laittais stopin.

Herrojen antama julkisuuskuva on onnistunut kirvoittamaan niin ihastusta kuin vihastustakin, joskus ehkä syystäkin. Perikarjalainen ronski huumori ja urpoilu on kuitenkin mennyt monelta täysin ymmärryksen ohi Jounin teksteistä puhumattakaan.

Jouni: – Kyllähän me on se toisaalta tiedettykin, että kun on muutaman kerran antanut höpöhöpö-lausuntoja ja ollut vähän kännissä jossain, niin ilman muuta se ärsyttää ihmisiä. Mutta jos vertaa vaikka johonkin YUP:hen, niin nehän tekee pahimmillaan vielä vittumaisempia sanoja kuin myö ja ne saa kuitenkin olla ihan rauhassa. Ehkä mie vaan sanon asiat vieläkin ikävästi liian suoraan, joku Martikainenhan on ihan nero, koska se osaa vittuilla siten että ihmiset eivät edes tajua että niille vittuillaan.

Jari: – Vai lähestytäänkö tässä sitä rokkenrollin ydintä, kun ihmiset eivät tavallaan koskaan tiedä mitä tuleman pitää eli että me ei olla turvallisia?

Jouni: – Just vittu toi on hyvä, myö ei olla turvallisia. Se paska haisee siellä ja ollaan muka epämiellyttäviä.

Jari: – Pelkohan aiheuttaa sen reaktion, kun ei tiedetä mitä nää jätkät on. Perisuomalaiseen tyyliin sitten haukutaan ekana.

Jouni: – Kyllä mie silti oon kuitenkin jotenkin otettu, jos onnistutaan herättämään tollaisia reaktioita lähes kuten Sex Pistols aikoinaan, vaikka kyllähän ne reaktiot välillä ärsyttääkin. Sellainen ihmisten tökkiminen eli provosointi on hauskaa.

Jari: – Kyllähän se miutakin aina välillä ärsyttää ja tulee sellainen tunne, että vittu kun työkin urpot oikeasti tietäisitte.

Jouni: – Jos kaikki ne arvostelijat näkis meidät oikeassa elämässä tai vaikka keikkabussissa kun myö kommunikoidaan keskenämme, niin ne muuttaisivat käsityksenä meistä välittömästi. Olisivat varmasti, että nuohan on ihan pullantuoksuisia kavereita ja että tässä on ihan mahtava meininki. Sitten kun heitetään keikkaa tai annetaan lausuntoja, niin ihmiset on ihan paska housussa kun on ihan toinen meininki, mikä on ihan väärä kuva.

Jari: – Onhan se väärä kuva mutta tavallaan kyllä ihan tottakin, koska se paskan haju on aitoa.
(c) Miika Kuusinen & Jari Sinkkonen 2005

Todellisuus on siis jossain siinä puolessa välistä mimmoisia työ aidosti olette ihmisinä?

Jouni: – Ollaan molempia tarvittaessa. Onhan esimerkiksi joku yh-huoltajuus vakava asia, mutta kyllä sillä silti voi laskea leikkiä niin kuin millä tahansa asialla.

Jari: – Seuraavalla levyllä sie voisitkin sitten laulaa, että tapetaan vammaset, ammutaan homot ja neekerit ja kun sitten sanottaisiin että se on vitsi, niin sitä ei tajuaisi kukaan.

Jouni repeää nauruun.

Jouni: – Siinähän se juttu tossa onkin, että jos sanot tollasen sanan kuin vaikka neekeri ääneen, niin silloinhan siinä vittuillaan just kaikille rasisteille tai silleen mie sen ainakin nään.

Jari: – Vaan meeppä lohkasemaan tollanen juttu vaikka 7 päivää -lehdelle, niin silloinhan siut lynkataan ja siulla on sata punaniskaystävää.

Julkaistu Inferno #25/2005

Inferno #24/2005

CANDLEMASS
Essential Doom
GMR Music

9 Ottamatta mitenkään kantaa julkaisun tarpeellisuuteen, on helppo sanoa sisällön olevan täyttä timanttia. Levy on tungettu täyteen neljältä ensimmäiseltä täyspitkältä napsittuja klassikoita, vaikka periaatteessa kokoelmalle olisi voinut ottaa lähes minkä tahansa doom-virren em. levyiltä. Alkuperäiset studiokiekot omaaville faneille tarjotaan ostotäkynä Witches-nimeä kantava demoraita vuodelta 2003 sekä reilun puolen tunnin mittainen Saksan Rock Hard festareilta tallennettu keikka DVD-bonuksena. Kokonaisuutena kokoelma lunastaa paikkansa hyvin kaikenlaisten doom-friikkien keskuudessa.


FLESH MADE SIN
Dawn of the Stillborn
Karmageddon

6 Parin omakustanne MCD:n ja saatujen kehujen jälkeen Karmageddon media luottaa Flesh Made Sinin siipien kantavuuteen diilin arvoisesti. Orkesteri on varsin helppo lokeroida retro-thrashin karsinaan, sillä sen verran hyvin kaiuttimista pauhaava metakka täyttää genren tunnusmerkistön. Niin solistin äänenkäyttö kuin itse kappaleetkin ovat mukavan aggressiivisia ja mukaan on älytty ahtaa hippusellinen dynamiikkaa. Tästäkin huolimatta kappaleet taantuvat turhan usein tasapaksuiksi vauhtimaratoneiksi, kun joko kappaleet tai koko levy puolet lyhempänä iskisi otsalohkoon astetta terhakammin.  

MANTAS
Zero Tolerance
Demolition Records

6 Venomin kepittäjänä ja ainoana oikeasti soittotaitoa omaavana henkilönä tutuksi tullut Mantas räyhää yhä edelleen metallin parissa. Jos Venom tuli tutuksi rokkaavista ja aggressiivisista ralleistaan, ei Mantas ole ainakaan kevyempään suuntaan mennyt oman orkesterinsa kanssa.

Nollalinjaa kannattavat kaverit seisovat asenteella sanojensa takana, sillä musiikki on vallan kelvollisesti jyräävää asennejunttaa hienoisilla industrial-vaikutteilla maustettuna. Kitaroissa on murakkaa potkua jota muu rytmisektio tukee tanakasti. Kappaleet rakentuvat varsin yksinkertaisten ideoiden ja muutamien tarttuvien runttausriffien varaan, mutta hyvin toteutettuna kappaleet harvemmin kaipaavat enempää lihaa luidensa ympärille. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu taas kerran tasapaksu kokonaisuus, sillä yhden kappaleen kuultuaan on periaatteessa kuullut koko levyn. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään orkesterin solisti, jonka väkisin ilmoille puristetulta kuulostava ääni on kyllä musiikkiin sopiva, mutta äänialaltaan herra on yhtä ohut kuin laihialaisten juustoviipale. Täysin riittävä annos tätä herkkua on puoli levyä kerrallaan.



MINOTAURI
Minotauri
Black Widow

7 Alan piireissä ja tovin odotettu Minotaurin debyytti on ehtaa tavaraa ja samalla erittäin kattava paketti, jonka bonuksina on jo loppuunmyydyt 7” ja 10” vinyylijulkaisut. Orkesteri kunnioittaa doom metallin perinteitä ja nojaa niihin vahvasti myös musiikillisesti. Sävellyksiin on saatu kiehtovaa alkukantaista tunnetta ja voimaa, mikä kumpuaa Minotaurin yksinkertaisesta ja underground-henkisestä lähestymistavasta doom metalliin. Vanhempaan materiaaliin verrattuna levyn kappaleet ovat vahvempia ja etenkin laulupuolella on tapahtunut selkeä parannus. Ei ehkä niin kaunista, mutta taatusti aitoa.


NIGHTFALL
Lyssa
Black Lotus

6 Edellisestä positiivisesti yllättäneestä I am Jesus –levystä ei ole kerinnyt kulua kuin reilu vuosi ja kreikkalaisen metallin pioneerit ovat taas pukkaamassa uutta materiaalia pihalle. Tällä kertaa muutos edellisen levyyn verrattuna on vain huomattavasti pienempi kuin mitä kahden aikaisemman julkaisun välillä.

Lokeroituna Nightfall tipahtaa dark metallin genreen, mutta etäisiä vaikutteita on yhä kuultavista niin alkuaikojen helleenisestä black metallista kuin myöhemmästä goottisävytteisemmästä materiaalista. Sotkettuna yhteen tuotosta voisi kuvailla aggressiivisella otteella soitetuksi tummahkoksi metalliksi, jossa väriä tuovat kiehtovat melodiat. Keskitempoisia biisejä tukee hyvin napakka rummutus kiitos Tico-Tico miksauksen. Solisti Efhtimiksen ääni vaihtelee matalasta ja puhtaasta käheämpään ilmaisuun ja istuu paikoilleen kelvollisesti, vaikka alkaakin hieman puuduttaa tasapaksuudellaan loppupuolta lähestyttäessä.

Lyssan suurimpana ongelmana edeltäjäänsä verrattuna on huomattavasti harvemmassa olevat tarttuvat koukut ja kappalemateriaali, joka on liian tasaista ja harmaata massaa. Kappaleiden rakenteet vaikuttavat hieman turhan sekavilta ja itsetarkoituksellisen kompleksisilta, mikä etäännyttää kuulijaa väkisinkin huolimatta musiikin vaatimasta palkitsevasta paneutumista. Tällä kertaa kehitys ottaa vain muutaman askeleen takapakkia.


SCAR SYMMETRY
Symmetric in Design
Metal Blade

9 Scar Symmetryn herrat eivät ole eilisen teeren poikia, mutta on oikein ihmeteltävä kuinka vajaan vuoden kasassa ollut orkesteri voi silti saada aikaiseksi näin hienon debyytin. Useat levyn kappaleista sisältävät vahvasti Soilworkin hengessä kulkevia melodioita, mutta juuri kun huomio meinaa alkaa ärsyttämään, siirtyy musiikki sulavan vaivattomasti kokonaan uudenlaisiin ja yllättäviin teemoihin.

Symmetric in Designilla on: lähes pophenkistä hauraan puhdasta mieslaulua, rouhean matalaa murinaa, rutkasti maalailevia koskettimia, äärettömän tyylikkäitä kitarasooloja sekä vaihtelevia joko kepeästi rullaavia tai raskaammin murjovia kappaleita sekä osuuksia, joista ei tarttuvuutta puutu. Genren peruselementit on niputettu erinomaisesti yhteen progressiivisella otteella ja lopputulos sekä laajentaa että uudistaa hieman ummehtuneeksi käynyttä melodeathia runsaalla kädellä. Vaikka kaikkea on paljon, ei mitään ole liikaa eikä mikään ole väärässä paikassa.

Siinä missä levyn alkupuolisko on lähes välittömästi tukkaan tarttuvaa hittimateriaalia, on levyn loppupuoli vaikeammin omaksuttavissa. Kärsivällisyys osoittautuu kuitenkin jälleen kerran hyveeksi ja levyn nerokkuus ja tasavahvuus paljastuu vasta kuunneltaessa levyä alusta loppuun toistuvasti. Monet tekevät, mutta harvat osaavat.


SPEED/KILL/HATE
Acts of Insanity
Listenable

7 Olipa kerran Dave Linsk niminen herra, joka soitti kuusikielistä legendaarisessa Overkill orkesterissa. Herra kun oli luova ja näppärä instrumenttinsa kanssa, syntyi koko joukko kappaleita jotka eivät syystä tai toisesta pääbändin levytyksille sopineet. Niinpä Dave otti kitaransa, kutsui kaksi muuta Overkillissa vähemmän tunnettua bändikaveriaan mukaan ja synnytti Speed/Kill/Hate nimeä kantavan kokoonpanon, jonka nimen alla materiaalia voitiin julkaista.

Acts of Insanistyn biisit eivät ole mitään ylijäämämateriaalia, vaan varsin ilmavia, nopeita ja vahvoja thrash-henkisiä runttauksia. Mikä tahansa yhdeksästä kappaleesta voisi periaatteessa olla Overkillinkin esittämä, toki Bobby ”Blitz” Ellsworthin omaperäisen äänen värittäminä. Nyt solisti Mario Frascan äänenkäyttö on enemmänkin perus hardcore-vaikutteista kähinä/huutolaulua, mikä sinällään on osuvaa, muttei kuitenkaan merkillepantavan erikoista. Soitto ja kappaleet rullaavat mallikkaasti, mikä kertoo herrojen ammattitaidosta niin soitto- kuin sävellys ja sovituspuolellakin. Laulajan lisäksi muut instrumentit hoitavat tonttinsa varmasti, mutta mielenkiinnottomasti lukuun ottamatta varsin lyhyen maukkaita kitarasooloja.

Periaatteessa kaikki palaset pitäisi olla kohdallaan ja kyllähän levyn tahdissa jalka alkaa hieman väkisinkin naputtamaan lattiaa. Kappaleiden välillä on vain turhan vaikeaa havaita suuria eroavaisuuksia, varsinkin kun arvostelukappaleessa levyn yhdeksän kappaletta on jaettu 91 raitaan. Linskin sävellyskaava on pätevä, mutta kaipaa kipeästi mukaan suurempaa satunnaismuuttujajoukkoa. Sen pituinen se.


TORTURE WHEEL
Crushed Under…
Firedoom

7 Yksijäseninen Torture Wheel ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan, vaan luottaa funeral doom genren perusasioihin. Ja mikäs on E.M. Hearstin säveltäessä, kun neljä levyn neljä kappaletta rullaa hitaan varmasti eteenpäin omalla painollaan murskaten nimensä mukaisesti heikommat alleen. ¾ levystä on napattu vuonna 2003 julkaistulta splitiltä ja kaveriksi on laitettu ennen julkaisematon kipale.

Torturen Wheelin musiikki rakentuu massiivisen raskaasta ääniseinästä, vaikka tempo ei aivan sieltä hitaimmasta päästä genreä olekaan. Erinäisten efektien läpi ajettu ”laulu” on upotettu ovelasti osaksi muiden instrumenttien sekaan ja aikaiseksi saatu murjova muuri on pelottavan tehokas. Lähes alati soivat minimalistisen hypnoottiset kosketinkuviot koittavat keventää tunnelmaa puhkoen reikiä murinavyörytykseen, mutta onnistuvat oivasti kaikessa vastakohtaisuudessaan vain synkentämään tunnelmaa entisestään. Yksittäiset audioentiteetit hitsautuvat saumattomasti toisiinsa eikä tämän kaltaisessa musiikissa yleensä olekaan tilausta yksilöille, vaan niiden muodostamalle kokonaisuudelle.

Ensimmäisten kuuntelukertojen lievä tylsyys muuttuu toistuvien toistojen kautta mielen mustaavaksi kokemukseksi ja imaisee vastustamattomasti mukaansa. Selvää kuitenkin on, että samoilla metodeilla ja tehokeinoilla ei tulevaisuudessa voi julkaista samalle tasolle pääsevää äänitettä.


VARATHRON
Crowsreign
Black Lotus

8 Kuusi vuotta edellisen täyspitkän jälkeen Varathron palaa pitämään yllä kreikkalaisen black metallin perinteitä. 90-luvun alkupuolella bändin musiikki erottui mystisen eksoottisella tunnelmallaan muista pääasiassa pohjoismaista ponnistavien genreveljien pakkasenpuremasta mustasta metallista. Samainen kiehtova okkulttistinen tunnelma on yhä tallella, kiitos vangitsevien kitara- ja kosketinmelodioiden yhdistettynä Stefan Necroabyssiouksen jostain tuonpuoleisesta kaikuvaan onttoon örinään. Ensimmäinen kuuntelukierros ei kumma kyllä säväyttänyt, mutta muutama lisäkerta imaisi mukaansa synkkiin syvyyksiin.


WYKKED WYTCH
Nefret
Demolition Records

5 Kolmisen vuotta sitten Suomessakin piipahtanut Wykked Wytch ei lavalla vakuuttanut, mutta onneksi tilanne on hieman parempi kolmannella täyspitkällä. Black/dark metallin parissa operoiva orkesteri yrittää kunnianhimoisesti luoda avantgardistista metallia siinä jopa osittain onnistuen. Suoran tykityksen lisäksi orkesteri tarjoilee melodisempia ja rauhallisempia osuuksia, joita molempia tukee vaihtelevasti naissolisti Ipekin Dani Filthmäinen kärinä väritettynä puhe- sekä kuiskailuosuuksilla. Kappaleet kulkevat kyllä kelvollisesti, mutta kovin kylmäksi väärällä tavalla tämä olon silti jättää.