keskiviikko 1. joulukuuta 2004

Hamara #6/2004

3 Inches of Blood
Advance And Vanquish
Roadrunner
3/5

Jos orkesteri laulaa merirosvoista, miekoista, cyborgeista sekä tappeluista, ei kyseessä juurikaan voi olla mikään muu genre kuin heavy metal ja aikakautena 80-luku. Poikkeuksena tietysti Running Wild joka on laulanut samoista asioista jo viimeiset 20 vuotta tyyliään juurikaan muuttamatta. 3 Inches of Blood laulaa kyllä em. asioista ja soittaa heavy metallia, mutta bändi on kuitenkin perustettu vasta neljä vuotta sitten.

Aidolla ja hyvällä asenteella orkesterin hemmot vääntävät täysin 80-luvun metalliin pohjautuvaa musiikkiaan ja kappaleet rullaavatkin kivan aggressiivisesti hyvällä tempolla eteenpäin. Kahden laulajan käyttö toimii mukavasti, toisen vedellessä räkäisellä huudolla taustoja pääasiallisen solistin keskittyessä kireän puhtaaseen narinalauluun. Musiikista löytyy moderneja elementtejä lähinnä joistain riffeistä sekä thrash-genren puolelta, mutta kyllähän lopputulos on silti varsin puhdasta ja tarttuvaa old-school metallia.

Vaikeahan tästä on olla pitämättä, mutta kun kaikki 13 kappaletta ovat pastisseja samoista perusaineksista varsin vähin muutoksin, ei biisien yksilöllisyys tahdo päästä riittävän hyvin esille. 50 minuuttia metallia menee ohi hujauksessa, mutta lähes mahdoton on sanoa mikä viisu kulloinkin soi.

Die Apokalyptischen Reiter
Samurai
Nuclear Blast
2/5


Eihän tätäkään voisi kukaan muu keksiä kuin saksalainen, jotka eivät ole kuuluisia hyvästä huumorintajustaan. Sekoittaa nyt erilaisia tyylilajeja estottomasti toisiinsa aina black metallista johonkin iloisesti kulkeviin hoilausralleihin ja toki vielä osittain saksan kielellä laulettuna. Kumma kyllä neljä vuotta sitten julkaistulla All You Need Is Love –lätyllä hommat vielä toimi mukavasti, mutta nyt Samurain katana viuhtoo kyllä tehottomanlaisesti ilmaa.

Die Apokalyptischen Reiterilla ei ole minkäänlaista ongelmaa sekoittaa puhdasta mieslaulua ja ärjähtävämpää osastoa kappaleisiin, joista löytyy runsaasti koskettimia ja ärsyttävän simppeleitä mutta äärimmäisen tarttuvia melodioita. Koko hommasta huokuu vahvasti jonkinlainen kornius ja huumorin leima, jota luultavasti kukaan muu kuin toinen saksalainen ei pysty ymmärtämään. Eikö kyseessä ole nyt pelkkä kielimuuri. Eihän sitä tarvitse tiukkapipoinen olla musiikin suhteen ja hevissäkin voi olla huumoria, mutta kun bändille ei yksinkertaisesti oikein pysy paletti kasassa. Hyvin toteutettuja ideoita on paljon, mutta ei tämä rallattelumeininki ja pseudo-raskaalta kuulostava musiikki nyt vaan toimi.

Pahin pohjakosketus tapahtuu Lazy Day rallissa joka nimensä mukaisesti kuulostaa kesäisen letkeältä ja äyrsyttävältä pop-kappaleelta. Onnistumista lähinnä ollaan syntsa-bläkkiä lähestyvässä Der Teufelissa sekä sitä seuraavassa mukavan raskaassa Reitermaniacs kipaleessa loppujen ollessa sitten enempi vähempi linjana linjattomuus huttua.

Mana Mana
Kuolla elävänä – live 2001
Riemu
2/5

Neljä vuotta sitten julkaistu Murheen laakso oli kelvollinen testamentti Jouni Mömmön muistolle tuoden tarjolle taitelijan poismenon johdosta keskenjäänyttä materiaalia. Toista muistokirjoitusta tarjoillaan nyt livelätyn muodossa ja turhaan.

Vaikka levyssä ei teknisesti olekaan mitään vikaan niin soundi- kuin soittopuolella, ei liveäänite pysty tarjoamaan mitään uutta studiolevyihin verrattuna. Jounin Mömmön vimmainen ahdistus ja synkkyys loistavat täydellisesti poissaolollaan eikä solisti Kaltsu pysty tulkitsemaan tasapaksulla äänellään hienoja kappaleita kovinkaan vakuuttavasti. Kaikkia kappaleita leimaa yleinen mitäänsanomattomuus eikä keikkapaikalla mahdollisesti koettua intensiteettiä ole saatu ainakaan tallennettua levylle. Viimeiseksi jääneen studiolevyltä napattujen biisien kohdalta tämän vielä ymmärtäisi, mutta koska valta osa setistä on Totuus palaa levyltä, on tällainen flegmaattisuus anteeksiantamatonta.

Eihän levyn hinta päätä huimaa, mutta ei kyllä sisältökään. Ja miten helvadan järkeä on laittaa levylle piilobiisi samaan raitaan viimeisen kappaleen kanssa ja viisi minuuttia tyhjää väliin?

Sacred Crucifix
Aeon Of Chaos
Poison Arrow
3/5

Vuodesta -87 asti edestakaisin hajoamisen ja useiden demojen julkaisun kanssa vehdannut Sacred Crucifix on vihdoin tehnyt sen, mitä sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä jo reilu vuosikymmen sitten: julkaista debyyttitäyspitkä. Ei niinkään siksi, että materiaali olisi tasoltaan yhä loistavaa vaan siksi, että 90-luvun alussa sille olisi ollut kysyntää taatusti enemmän kuin nyt.

Levyn käsin piirretty kansitaide on musiikkiin ja sen mieleen tuomaan aikakauteen erittäin osuvaa ja asettaa tunnelman oikeanlaiseksi. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla ei levyn tasaisen tylsiltä kuulostavat rallit tahdo tehdä minkäänlaista vaikutusta, mutta tarkemman tutustumisen kautta nyansseja ja hyviä jippoja alkaa joitain löytyä. Bändin vanhakantainen ja kalmankatkuinen death metal on tunnelmaltaan kieron synkkää eikä sillä ole onneksi juurikaan mitään tekemistä 90-luvun alan tunnetumman ruotsi dödön kanssa. Osaltaan tähän saattaa syynä olla vanhoilta demoilta levylle päätyneet raidat, mutta ei uudempi materiaalikaan sen tuoreemmalta kuullosta.

Jos kitaratyöskentely on ilahduttavan erilaista ja genrelle epätyypillistä, on tasaista kähinää oleva hieman potkuton äänenkäyttö levyn heikoimpia lenkkejä. Kokonaisuus yltään keskikastin yläpäähän muutaman hyvän kappaleen ansioista, mutta loput raidat koittavat raahaavat sitä tiukasti keskinkertaiseen tylsyyteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti