maanantai 1. joulukuuta 2003

DIABLO – LIHAA SÄÄSTÄMÄTTÄ

Vuonna 2002 julkaistulla Renaissance-levyllä Diablo nousi teknisen junttauksen kärkinimeksi Suomessa ja tulevalla Eternium-kiekolla on lupa odottaa hommien menevän vieläkin isommalle. Äijäilemässä säveltäjäkaksikko Rainer Nygård ja Marko Utriainen ja taustakommenteista vastaamassa bassotaiteilija Aadolf Virtanen.

Haastattelu suoritetaan eräänä marraskuisena lauantai-iltana herra Nygårdin residenssissä. Taustalla pyörii Kuusamon hurjien Zero Ninen Intrigue-lätty ja se jos mikä on sitä kuuluisaa D-herrojen toitottamaa vanhan liiton heviä.

Tuleva Eternium-levy tehtiin ja purkitettiin pitkälti samoin menetelmin kuin edellinen runsaasti kehuja kerännyt Renaissance - iltaisin töiden jälkeen ja viikonloppuisin. Pakko painaa pitkää päivää - sanonta pitää todellakin paikkansa tässä tapauksessa.

Marko: – Lauluthan on tehty ainoastaan iltaisin viikolla ja osittain myös viikonloppuina. Minä vetelin kitaroita viikonloppuisin ja voin ainakin niiden osalta sanoa, että mulle se on ihan ok tehdä pitkää päivää aamu kymmenestä yöhön kolmeen saakka. Kun kerran kitaraan tarttuu, niin ihan mielellään sitä paukuttaa putkeen että saa ne pois alta. Vaikka kädet meinasikin hiukan kärsiä, kun nahat rupesivat irtoamaan sormista.

Rainer: – En tiedä mikä tarkalleen oli syynä, mutta tällä kertaa ei ottanut niin paljon hermoon se studioon meneminen töiden päälle kuin mitä viime kerralla. Saattoi tietysti vaikuttaa, että sanoitukset olivat jo hyvissä ajoin valmiina ennen studioon menoa. Jäljestä päin ruuvattiin tietty vielä paljon studiossa, kun parempia ideoita laulusovituksiin alkoi pulppuamaan. Olihan meillä tietty aikaakin paljon enemmän käytettävissä kuin edeltäjän kanssa, mutta kyllä se silti tuli tappiin käytettyä.

Levy potkaistaan käyntiin Henry Theelin kappaleesta muokatulla introlla. "En itke toisten tavoin, tie on avoin ja rattaanpyörä pyörii aina vain" - riimi kuvaa niin bändin kuin levynkin henkeä osuvasti.

M: – Kun kuulin Rainerin tekemän ensimmäisen version tuosta introsta, hahmotin vain, että radioista haikeana tuleva kappale on ideana ihan hyvä, mutta pirun käytetty. Mutta sitten kun kuulin sen Henryn biisin, niin tajusin, että sehän on aivan loistava! On niin Diablon näköistä meininkiä.

R: – Urpoilua, muttei liikaa. Muhun se teki vaikutuksen semmoisella alakuloisuudella, kaiken toivon kaivoon heittämisellä. Ei siinä kikkailla millään kuoleman kaipuulla, siinä on vaan sellainen inhimillinen ote mukana. Alun perin kaavailin introksi Olavi Virtaa, mutta levy-yhtiöstämme sanottiin suoraan, että siihen ei ikinä tulla saamaan oikeuksia. Muistin sitten, että isä on kova Theel diggari ja lainasin siltä Henryn kokoelman. Kuultuani tuon kappaleen olin heti, että tämä se on. Nappasin biisistä ne kovimmat riimit ja kun tuohon perään meikäläinen vielä "vihjaisee", että "Here we go!", nyt se rattaanpyörä pyörähtää ja että tällaista tämä meidän homma on, niin kyllähän se toimii.

MIEHENÄ OLEMISEN VAIKEUS

Tälläkin levyllä käsitellään monessa kappaleessa erilaisia viha ja rakkaus teemoja.

R: – Iso mies eikä osaa vaan rakastaa, naurahtaa Rainer. Ei välillä edes itseään. Kyllähän ne jutut sanoituksissa ovat aika ihmisläheisiä. Kärjistettynähän voisi sanoa, että jos mulla olisi viisi mukulaa ja onnellinen perhe, niin eivät ne sanoitukset olisi sellaisia. Mutta kun emännät tuntuvat vaihtuvan useammin kuin alushousut, niin kyllähän se nyt alkaa näkyä vähän musiikissakin.

Sitä alkaa helposti epäillä, että onko miehessä vikaa.

R: – Miehessähän on vikaa! Meille piti töissä viime viikolla yksi Pelle Hermanni koulutusta asiakaslähtöisestä työskentelystä. Ainut viisas asia mitä se sanoi oli, että kun hommat menee vituralleen, niin ota peili käteen ja katso siihen. Ainahan se on helpompi toisia syyttää kuin itseään. Ja ne vasta kauheita hetkiä onkin, kun aletaan itseä syyttää. Kun kolmen päivän putken jälkeen alat sunnuntai-iltana kädet täristen miettimään, että enkö minä tämän parempaan pysty, että tällaistako tämä minun elämä on. Eräskin sunnuntaipäivä vetelin yksin koomassa tupakkia ja rupesi ajatukset vaan harhailemaan vähän tummemmalle puolelle. Oli pakko ottaa kitara äkkiä käteen ja ruveta treenaamaan, että unohtuu moiset ajatukset. Ettei vaan herää seuraavana päivänä lasaretista letku kädessä että ei perkele, nyt on pojat hommat isoillaan!

Aadolf: – Sitä minä vaan ihmettelen vieläkin, että miksi Elegance in Blackin teksteistä nousi aikanaan niinkin suuri kohu, syytettiin oikein oikeisto-nihilismistä ja ties mistä. Otettiin jossain arvostelussa oikein piste pois sanoituksien takia.

R: – Olihan ne aika brutaaleita, jos käsitti ne ainoastaan niin, että vahva lyö heikkoa. Kuka siellä lyömisestä kirjaimellisesti muka puhuu? Kyllähän monet suomalaiset bändit, ulkomaisista puhumattakaan, viljelevät sanoituksissaan sitä kuolemaa, mutta ehkä niiden tekstit sitten vaan otetaan enemmän huumorilla. Ja voihan se olla niinkin, että me vaan sanotaan asiat sen verran painavalla tyylillä?

TUOMITTU SINGLE

Singlenäkin julkaistu Read My Scars edustaa hieman uudenlaista Diabloa. Ensimmäinen kuuntelukerta on hieman hämmentävä, sillä alun laulumelodiasta ja Rainerin äänestä tulee mieleen jopa Sentenced.

– Noin ei varmaan sanota enää, kun biisi on loppu, räkättää Marko.

– Ei herran jumala, sanoo Rainer ja menee aivan hiljaiseksi.

A: – Kyllähän se säkeistön yleisfiilis on ehkä vähän Sentencedmäinen, nousut ja muut. Melkein osasin arvata ne laulunuotit, ennen kuin edes kuulin koko laulua.

M: – Jumalauta, ollaanko me muka noin kuuroja itse tuolle asialle? Biisihän lähtee käyntiin sellaisella industrial-riffillä, joka on aika pirun kaukana jostain Sentencedistä. Ei sellaista junttaa tässä maassa kukaan muu tee.

Eterniumin kolme ensimmäistä kappaletta lataa kuuntelijaa hellästi vastapalloon tarttuvalla rankkuudellaan.

M: – No sitähän siinä on haettukin. Symbol of Eternityn eka riffihän syntyi, kun oltiin päätetty laskea vire B:hen. Aloin kokeilemaan kotona, että mitäs tuolta B.stä sitten oikein voisi lähteä. Ja heti napsahti iso hauki koukkuun! Eterniumin avausbiisin aloitusriffi oli syntynyt.

R: – Biisihän oli valmiina puoli vuotta ennen kuin lauluun oli edes sanoja olemassa. Kokeilin vielä studiossa erilaisia laulujuttuja ja kysyin sitten Markolta, että kummasta tykkäät enemmän, puhtaasta vai rupisemmasta ja päädyttiin puhtaaseen. Paljon yksinkertaisemmin rallia ei voisi enää tehdä, sillä sehän perustuu käytännössä vain kahteen riffiin!

Queen of Entity -kappaleessa kuullaan kaunotar ja hirviö duetto Rainerin ja Pornorphansista tutun Jyttin välillä.

– Onhan siinä haettu sellaista dualismia, molemmat vaikuttaa molempaan. Jyttin ääni on vaan niin porno, että pelkästään sen perusteella tekisi aina mieli tehdä hieman intiimimpää tuttavuutta neitosen kanssa, nauraa Rainer räkäisesti.

M: – Shapeshiftersissä taitaa kaikki olla Rainerin riffejä, mutta kaikki loput onkin sitten mun käsialaa. Ei mulla kuitenkaan ole mitään tarvetta päästä pätemään ja päättämään diktaattorina kaikesta. Yhdessä Rainerin kanssahan me kaikki biisit sovitetaankin. Se on ihan sama keneltä ne riffit tulee kunhan ne on vaan hyviä.

R: – Tulee keltä tulee kunhan vaan tulee. Äijät vaan rassaa.

KIEROT SÄVELET

Diablonsa tuntevat eivät voi välttyä huomaamasta kitaravirtuoosi Utriaisen omintakeista ja tunnistettavaa kieroa tyyliä niin melodioiden kuin soitonkin suhteen. Tuntuu kuin herraa olisi kannettu pienenä kassissa, mutta ei olisi nostettu kantojen kohdalla aina ylös. Marko purskahtaa nauruun.

M: – Mulla on biiseissä aina sellainen perusjuttu, jonka ympärille rupean sitten kehittelemään lisää.

– Eihän Markon jutuissa koskaan ole mitään helppoja ratkaisuja, repeää Rainer nauramaan.

M: – Se johtuu varmaan siitä, että perusmelodiat menevät yleensä skaaloihin. Mutta kun siihen päälle vedetään osa terssiä ja osa kvinttiä joita sitten vaihdellaan ja vedetään alle vielä harmoniat, niin kuulostaahan se aika originellilta.

R: – Markon soolopohjat ovat kohtuullisen vaikeita, eikä edes siksi, että ne ovat aika progea.

A: – Ulkomuistimetallia!

R: – Ei ne ole vaikeita niinkään teknisesti, vaan pikemminkin fyysisesti. Siinä vaiheessa kun kitara roikkuu kymmenen senttiä nahkatuutin alapuolella, on aika vaikea lähteä tapailemaan mitään jatsisointuja.

– Joudut sinäkin kerrankin opettelemaan soittamaan sitä torrakkoa, kuittaa Marko väliin.

R: – Kyllähän niitä voisi yksinkertaistaa paljonkin jättämällä joitakin nuotteja pois ja kukaan ei välttämättä edes huomaisi mitään. Huomiohan kiinnittyy soolojen aikana kumminkin soolokitaristiin, joten olisi ihan sama vaikka heittäisin kitaran nurkkaan ja kävisin soolon aikana vaikka kaljalla. Mutta piruuttaankin ne jutut on opeteltava, vaikka sitten jänteet pettäisivät. Kitaraa en kyllä lähde korviin nostamaan.

Tuntuu kuin jokaisessa Markon melodioissa olisi aina yksi perusteema, jota venytetään ja väännetään eri suuntiin.

M: – Voihan se olla niinkin. Minusta liian moni soolokitaristi sortuu siihen, että ne yrittää olla taidollisesti liian näppäriä ja soittaa niin paljon nuotteja kuin mahdollista. Sellaiset soolot eivät yleensä kuljeta sitä melodiaa millään tavalla eteenpäin. Minä taas yritän nivoa soolon niihin samoihin melodioihin, mitä biisissä on ja niin, että se istuisi kuin nenä päähän.

R: – Olenkin joskus sanonut, että on bändejä joissa on soolokitaristeja ja bändejä, joiden soolokitaristit jää mieleen. Otapa vaikka joku Master of Puppets. Vähän aikaan kun kelaat, niin osaat viheltää sen soolot. Mutta vastaavasti sitten joku sankaribändin tilulilu -soolo, niin kyllähän niissä sattuu ja tapahtuu, mutta mitään ei jää mieleen.

VELATTOMAT VEHKEET

Tulevaisuuden suhteen herrat eivät ole kovinkaan optimistisia.

R: – Optimismi on meidän tapauksessa heitetty romukoppaan jo vuosia sitten. Mutta jos me neljäs levy koskaan tehdään, niin siitä tulee taatusti heviä! Jatkossa olisi kuitenkin kiva kokeilla, että mitä esimerkiksi sieltä puhtaan puolen lauluista voisi vielä löytää. Kysehän ei kuitenkaan tule olemaan siitä, että lähdettäisiin löystymään, säröhommat me vaan osataan jo. Jos olet koko elämäsi vaihtanut autoihin öljyjä, niin kyllä sitä haluaa välillä vaihtaa jarrupalojakin. Mutta ei meistä jumalauta mitään poppia tule koskaan! Hommat voi kaikesta huolimatta hoitaa ihan äijämeingilläkin.

M: – Mä en odota uudelta levyltä mitään muuta kuin että se myisi vähintään saman kuin edellinen levy. Kyllähän sitä joskus kuvitteli, että pitäisi saada levy myös ulkomaille jakeluun, mutta kun ei näytä onnistuvan, niin mitäs sitä sitten enää edes kuvittelemaankaan.

R: – Eihän tässä voi oikein lopettaakaan, kun kitarakamoihin on investoitu niin paljon rahaa, että pakko on jatkaa, nauraa Rainer. Oulussa oli aikanaan sellainen musiikkiliike kuin Backline. Käytiin siellä Markon kanssa alle parikymppisinä jannuina ja omistaja vaahtosi meille, että kun ostatte tällaiset Mesaboogien pelit niin johan alkaa keikkaa ja kysyntää olemaan.

M: – Nyt on sitten Mesaa lattiasta kattoon, mutta missä ne keikat ja kysyntä on? Kuluttajaa on taas kusetettu!

R: – Mutta onpahan se positiivinen puoli, että vehkeet on velattomat!

A: – Rahamiehiähän tässä kaikki ollaan.

Hillittömään naurunremakkaan on hyvä lopettaa.

"ONE BY ONE WE WILL TAKE YOU"

Rainer Nygård luotaa Eterniumin satoa:

1. Symbol Of Eternity
– Ensimmäinen ralli, mikä tuli levylle valmiiksi ja suoraan paalupaikalle! On varmasti livenä mukava aloitusveisu, kun ehtii vähän tsekkaileen onko paikalle vaivautunut ylipäätään ketään.

2. Read My Scars
–Marko harsi tätä rallia kasaan sairaslomallaan, kun sillä oli leuka murskana ja hampaat sidottuna yhteen. Laulunuotitus ja sanatkin aukesivat heti, kun kuulin ekan demon tästä linttaajasta. Taas muuten saatiin levylle biisi, jonka nimi on otettu Coronerilta (vrt. Tunnel Of Pain).

3. Queen Of Entity
– Mulla oli idea käyttää Jyttiä jo kesällä -02, mutta sopiva riffi ja sitä kautta biisi löytyi vasta keväällä -03, kun huomasin melodian erään toisen tekeillä olleen biisin soolon pohjalla. Perusversio työstettiin sitten yhdessä illassa. Queensryche-fiiliksiä leadissa ja Flotsam & Jetsam -tunnelmaa peruslaulun kitaroissa. Olen tyytyväinen, että edes joskus lopputulos kuulostaa siltä kuin sen on alun perin ajatellut!

4. Lovedivided
– Kun Slayer kohtaa King Diamondin ja Meshuggahin. Runkoa työstettiin aika tavalla ja tekstien kanssa olin aluksi ihan hukassa. Lopullisesti ne aukesivat vasta, kun peruslauluriffiä ruuvattiin studiossa vielä simppelimpään kuosiin. Perkeleen vihainen ralli muuten.

5. Faceless
– Muistaakseni joku sorvissa ollut raakile käännettiin ylösalaisin, ravistettiin kunnolla ja tämmöinen oli lopputulos. Varmasti Malmbergillä "mukavaa" poljettavaa livenä. Paljon pahaa ääntä.

6. The Preacher
– Voi perkele! Mitäpä sitä suomalainen mies muutakaan osaa tunteella sanoa? Tiemme olemme osittain saaneet, osittain valinneet ja se kyllä pidetään ilman missään terapioissa istumisia, vaikka sitten hammasta purren. Mukana myös "urpokuoro" Niinimaa & Kivistö! Toimii mainiosti - ainakin puolikkaan Jallun jälkeen.

7. In Flesh
– Fleshiä pitää olla, mutta voiko tätä teemaa enää pidemmälle viedä? Biisi lähtee kuin hauki rannasta ja kertsi on vedetty niin rajoille, että tästä on minun vaikea enää paremmaksi pistää. Hieno urpokuoro mukana tässäkin. Tymäkkää on ja viimeinen myyntipäivä on takuulla voimassa.

8. Black Swan
– Tämä oli semmoinen biisi, jonka ensimmäisen version olisi voinut huoletta kaupata Sentencedille. Pähkäiltyämme hetken tämän perusjuttuja paikallisessa kebab-ravintolassa muutti se kuitenkin rajusti muotoaan. Kun kerran bridgessa lauletaan kunnioittavasti "Pimeyden siivistä", niin oli sinne sitten vähän Pecu Cinnari -komppiakin saatava. Terveiset siis Marco Hietalalle: "Ei me tahallaan, vaan vaalien ja sinähän jo tiedätkin sen"

9. Omerta
Omerta kohtaa Orionin ja The Call Of Ktulun, lyhyemmässä formaatissa tosin. Tähän oli Markolla olemassa perusjuttu jo pidemmän aikaa ja minä suorastaan pakotin tekemään sen loppuun. Vanhaa liittoa tämäkin ja hatunnosto ajalle joka ei koskaan enää palaa. Kuriositeettina voisi vielä mainita, että loppupuolen rumpaloinnit ovat Oittisen Samun nakuttamat, kun Malmbergia ei saatu riittävän nopeasti baarista studioon.

10. Shape Shifters (tai tuttavallisemmin Saddle Sniffers)
– Omat koirat purevat ja lujaa! Rullaavaa ja kohtuu nopeata junttausta, mahdollisimman yksinkertainen melodia bridgessä ja choruksessa sekä saatananmoista huutoa. Niistä on pienet hevibiisit tehty. Terveiset totta kai myös Anneli Jäätteenmäelle!

11. Reptiles
– Muistelisin, että tämän biisin bridgeä kokeiltiin hartaasti ja pidemmän aikaa useisiin erilaisiin tempoihin, kunnes oikea formula ja hämmennyssuhde keksittiin. Kertosäe ja -riffi taisivat löytyä myöhemmin eräänä keväisenä iltana hönötellessä. Joskus viina on mainettaan parempaa nuottiöljyä. Sanoituksiin tuli muistaakseni ideoita lukiessani jotain etiikkaa käsittelevää kirjaa, jonka tekijää en kuollaksenikaan muista. Taisi olla paska opus.

Julkaistu Inferno #14/2003 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti