perjantai 24. huhtikuuta 2015

Inferno #125/2015

Arska & Hakkapeliitat
Rock for North MLP
This Means War/Hakkapeliitta
2

Ironbird
Pentagrammi & Tursaansydän LP
Vainovalkeat/Hakkapeliitta
2,5

Ari Honkosen jo 25 vuotta jatkunutta periksi antamattomuutta musiikin maailmassa on pakko kunnioittaa. Suurempaa mainetta ei ole saavutettu millään kokoonpanolla vaikka tokkopa sitä on edes haluttu tai odotettu. Itsensä ilmaisemisen pakottava tarve on synnyttänyt vuosien varrella mm. Morningstarin, Minotaurin, Heathen Hoofin ja Kalevalan Viikingit kuin edelleen aktiiviset toimijat Kareliaanin, Ironbirdsin sekä Arska & Hakkapeliitatkin. Alkuaikojen black-, heavy- ja doom metalista on siirrytty määrätietoisesti kohti kansallisromanttista itse määriteltyä Hakkapeliittarokkia, jota tämäkin kaksikko pienehköin vivahde-eroin edustaa.

Kuten kaikkia muitakin Honkosen tekemisiä, myös miehen Rock for North -sooloalbumia kuvaa kauttaaltaan parhaiten adjektiivi kotikutoisuus. Katsontokannasta sekä biisistä riippuen tämän voi kokea joko negatiivisesti köpöisyytenä tai positiivisesti alkuvoimaisena. Rallienglannilla vedetty Midnight Lion ei kestä kuuntelua, mutta Suomes' on woimaa ja Kalevan soturi -biiseissä primitiivinen lähestymistapa taas kuuluu jopa osin kiehtovana aitoutena ja väkevyytenä. Sama linja ongelmineen ja hyvine puolineen löytyvät identtisinä myös B-siivulta.

Ironbird on kaksikosta jämäkämpi ja metallisempi, vaikka niin toteutus kuin tuotanto muuten hyvin pitkälti samankaltaisia ovatkin Arska & Hakkapeliittoihin verrattuna. Biisimateriaali on vain selvästitasalaatuisempaa ja tyylitellympää sanoitukset mukaan lukien, vaikka melodiakulut ja aihepiirit hyvin pitkälti samoista lähteistä kumpuavatkin. Osin parin instrumentaalin per puoli ansiosta tunnelma on piirun verran sooloa vahvempi, joskaan taas yksilöitä ei selkeästi muiden yläpuolelle Pentagrammi tai Tursaansydän puolilta kohoa.

Kättä lippaan Arskalle sinnikkyydestä, vaikka muutamista kelpo kappaleista huolimatta musiikkinsa ei edelleenkään suurempaa vaikutusta tee. Tätä elettäni ei pidä kuitenkaan sekoittaa oikean käden kainalon tuuletukseen, mistä näidenkään julkaisujen sisällössä ei ole kysymys.


Evil
Shoot the Messenger
Mighty
2,5

Tanskassa kulttistatuksen saavuttamiseksi riittää näemmä yhden EP:n julkaiseminen 30 vuotta sitten. Maan kevyehköksi jääneen hevihistorian huomioon ottaen tämä ei sinällään ole yllättävää kuten ei myöskään se, että niin monen muun ”vanhan legendan” comeback-albuminkin kohdalla myös Shoot the Messenger on aika heppoinen tapaus.

Oikeaoppinen muotokieli Evilillä on toki lähes kohdallaan, mutta erityisesti sitä pilaavat yritys kuulostaa samaan aikaan sekäperinnetietoiselta että modernilta ja lämminhenkiseltä ettärajulta niin soundeissa kuin sävellyksissä. Pahin esimerkki tästä on kökköä junttariffeilyä ja ylikiristettyä laulua tarjoava Move, vaikka näiden ympärillä tapahtuvat muut biisielementit ihan mukavia ovatkin kuten muuallakin levyllä.

Laulua lukuun ottamatta kaikesta sävellys- ja soittovastuussa oleva Freddie Wolf on haukannut liian ison palan ja kokonaisuutta leimaa yliyrittäminen sekä ihan kelvollisista lähtöasetelmista huolimatta puolivillaiseksi jääneet biisit. Tokkopa tällainen levy olisi aikoinaankaan niin ihmeelliseltä kuulostanut puhumattakaan 2010-luvusta.

Haapoja/Dephosphorus
Collaboration LP
7 Degrees/Handshake Inc/Nerve Altra
3

Viime aikoina on taas puhuttu paljon Suomen lainasta Kreikalle, mutta musiikin puolella lainausta tapahtuu molempiin suuntiin. Yhteistyökin tuntuu sujuvan sutjakammin kuin isojen herrojen leikeissä, mistä todisteena on kolmen eri lafkan julkaisema kollaboraatiovinyyli kotimaisen ja kreikkalaisen bändin välillä. Sidettä kaksikon välille on lujitettu vielä entisestäänkin tällä julkaisulla lainaamalla toiselle sekä biisi että muusikoita tämän tulkitsemiseksi.

Toisin kuin voisi ehkä olettaa, eroavaisuudet näiden kahden yhtyeen välillä ovat yllättävän pienet. Molempien musiikki kuulostaa aluksi sekavalta selkiintyen kuuntelukertojen myötä kaoottiseksi, piinaavaksi ja äänekkääksi hybridiksi eri genrejä. Pohjalla on rujoa hardcoremaista tulkintaa, mutta ei grindaus tai thrash-pieksentä nekään täysin vieraita elementtejä biiseissä ole bläkysävyistä puhumattakaan.

Omalla puoliskollaan Haapojan suurelta osin vauhdikas mekkalointi kuulostaa riivatulta ja riitaisalta, mikä ei tee siitä kovinkaan helposti sisäistettävää. Em. skitsofreenimainen sekavuus voi kuitenkin toimia vangitsevana elementtinä niille, joiden ei pidä saada heti kaikkea tässä ja nyt. Näennäisen kakofonian seasta kun alkaa löytyä keskittymällä tinkimätöntä tarttuvuuttakin aivan riittävissä määrin.

Dephosphorusin itsensä määrittelemä astrogrind on sekin intensiivistä, mutta julkaisukumppaniaan helpompaa ja selkeämpää. Kieroutta ja räävitöntä riekkumista siltäkin toki löytyy, mutta riffimyllynsä jauhaa metallisia perinteitä enemmän kunnioittaen tasaisesti ja tehokkaasti jopa sludgeen päin viittaillen.

Komeisiin kuoriin pakattu LP on kaikkinensa haasteellinen paketti, vaikka kesto alle puolen tunnin jääkin. Tiukka musiikillinen ydin molemmilla mukanaolijoilla on napakasti hanskoissaan, mutta sen laajentamisessa ja ääripäiden tehokkaammassa hyödyntämisessä molempien ote vielä lipsuu.

Lähdön Aika
II LP
Rämekuukkeli/Rusto-Osiris/Doomed To Misery
3,5

Lähdön Aika se vain paranee julkaisu julkaisulta, vaikka neljä vuotta sitten ensimmäisenä tältä yhtyeeltä arvostelemaani seiskaan verrattuna varaakin on toki ollut aika tavalla. Voisipa myös sanoa, että yksinkertaisesti nimetyllä toisella täyspitkällään yhtye ei enää kuulosta aivan niin tinkimättömältä kuin ennen. Tämä muutos on kuitenkin charmantisti toteutettu ja ehdottomasti hyväksi orkesterille.

Kakkosella kappaleisiin on hiipinyt mukaan aiempaa enemmän karskin yksinkertaista melodisuutta, joka sekä alleviivaa tehokkaasti että tarjoaa sopivaa vastapainoa alati läsnä olevalle painostavalle ahdistuneisuudelle. Aiempaa selvästi perusteellisempi valmistautuminen demottamisineen ja oikeiden ammattimiesten valitseminen kuhunkin julkaisun työstövaiheeseen kantaa hedelmää, sillä yhtyeen painava junttaus on mielenkiintoisempaa ja vakuuttavampaa kuin koskaan ennen ilman että se olisi menettänyt mitään identiteetistään.

Yli toistakymmentä vuotta kestäneellä ja lähes yhtä monta julkaisua sisältävällä taipaleellaan Lähdön Aika tuntuu vasta nyt löytäneen oman tyylinsä millä se erottuu edukseen muihin kolleegoihinsa verrattuna. Etenkin molempien puoliskojen avaukset Kuolemalle ja Ei koskaan tiivistävät tarttuvimmin, mistä bändin sludgesta ammentavassa doomailussa on pohjimmiltaan kyse.

Jos tästä pystytään vielä hiukan ulosantia omine keinoineen jalostamaan, noustaan mahdollisella ”kolmosella” jo parhaimpaan viidennekseen.

Macabre Omen
Gods of War – at War
Ván
4

Black metalinsa kuunnelleelle Macabre Omenin kotimaa olisi sokkotestissä kohtuu helppo arvata jo pelkän avauskappaleen perusteella, sillä sen verran tunnistettava helleeninen ote sillä on monien maanmiestensä lailla. Busukit eivät sentään levyllä soi, mutta melkoisen kattavaa joukkoa erilaisia perinneinstrumentteja duona toimiva bändi luontevana osana musiikkiaan käyttää.

Vaan eipä kreikkalaiset onneksi sentään minkäänlaiseen halpaan pillipiiparointiin syyllisty, musiikkinsa on ehtaa mustaa metallia, joka usein etenee jopa hiukan kaoottisena ja ehdottoman vauhdikkaana. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään bändin pääjehun Alexandrosin korkeuksissa hoilottava tuskainen rääkynä, jolle ulvova myllärikin olisi kateellinen. Toki mukana melodioissa sekä eri osuuksissa on aimo annos kiehtovaa pakanallista eeppisyyttä eivätkä temmotkaan aina maksimissa huitele. Tämän ansiosta kauttaaltaan pitkähköt ja haasteelliset biisit pitävät mielenkiintoa vaivattomasti yllä.

ISee, the Sea! sekä kappalekaksikko Alexandros - Ode A' ja Alexandros- Ode B' avaavat ja päättävät albumin kiehtovasti ja tarttuvasti kuin hyvän tarinan konsanaan millainen Gods of War – at War ehdottomasti onkin. Kymmenen vuoden kypsyttely on tosiaankin kannattanut, vaikka samoista aineksista olisi mahdollisuus ollut taatusti luoda vieläkin huikeampi musiikkieepos.

Niin hyvin ja vahvalla visiolla toteutettua kuin kappaleet ja koko levy onkin, olisi pienellä soundien ja sovitusten viilauksella saanut puristettua teoksesta todellisen timantin. Nyt levy jää historian kirjoihin ainoastaan yhtenä vuoden 2015 mielenkiintoisimmista black metal -julkaisuista.

Ruby the Hatchet
Valley of the Snake
Tee Pee
4,5

Johan meinaa alkaa housunetumus jöpöttämään ja heti perään kostumaan, kun Ruby the Hatchet polkaisee esikoistäyspitkänsä käyntiin Heavy Blanketilla. Onhan tätä vanhan ajan psykedeelistä huuruiludoomia kuultu viime vuosina jos vaikka minkälaista niin tyylillisesti kuin laadullisestikin, mutta näin hurmaavaa ja samalla sekä letkeää että jyräävää poljentoa en muista kuulleeni sitten vuonna 2008 ilmestyneen Jex Thothin debyytin.

Yhtymäkohtia em. genren pioneeriin on muutenkin paljon, sillä myös Ruby the Hatchet hyödyntää hienosti naissolistinsa Jillian Taylorin korvakäytäviä hivelevää ja viettelevää ääntä sekä urkujen ulinaa tunnelmanluojina tummasävyisessä maailmassaan, joka sijaitsee jossain nykyajan tuolla puolen. Albumin vahvuus on myös kaikkien kuuden kappaleen erilaisuus, sillä yhtye osaa olla hippimäisen kepeä ja maalaileva mutta myös raskaasti Black Sabbathin hengessä rullaava ja salatieteitä julistava.

Timangisen alun jälkeen meno muuttuu loppua kohden pelkästään kultaiseksi, mutta levyn draaman kaaren kannalta tämä on kuitenkin onnistunut ratkaisu. Vauhdikkaan avauskaksikon jälkeen tunnelma jäädytetään puolivälissä kiekkoa painavammaksi ja tummemmaksi loppukolmanneksen mennessä lämmön ja valon palauttamisessa takaisin ruumiseen ja sieluun.

Valley of the Snake onaito, vahva ja ytimekäs kokonaisuus. Kerrassaan mainio siirtyminen alun pienistä kohti suurempaa. Tämän julkaisun valossa tulevaisuus näyttäytyykin yhtyeelle samaan aikaan sekä loistavana että tuntemattomana.

Scorpions
Return to Forever
Sony
3

Eläkkeellä oloon kyllästyneellä Scorpionsilla on kova halu osoittaa edelleenkin haluavansa vain rokata, sillä ainoastaan yhtä kappaletta lukuun ottamatta kaikki levyn 12 biisiä kertovat enempi vähempi suoraan rockin soittamisesta ja tien päällä olemisesta. Ja jos sivuuttaa pari pakollista balladia, ovat itse biisit myös modernin jämäkkiä rock-viisuja, tyypillisellä scorpionsmaisella tatsilla esitettynä toki.

Jos viisi vuotta sitten ilmestynyt Sting in the Tail oli ihan kelpo kiekko ja tätä edeltävä Humanity: Hour I (2007) oikeinkin hyvä, vajoaa Return to Forever 2000-luvun avanneen Unbreakablen tasolle. Ei kunnioitettavat lähemmäs puoli vuosisataa saksalaista hard rockia maailmalla tutuksi tehneet miehet ole osanneet umpisurkeita levyjä tehdäkään. Eikä jälki nytkään ole missään vaiheessa luokatonta, on kyseessä sitten Rudolf Schenkerin tai Klaus Meinen kynäilemät rallit puhumattakaan ulkopuolisten säveltäjien teoksista, joita kaikista on lähemmäs puolet.

Return to Forever onkin takuuvarma, mutta samalla hititön levy. Monet näistä biiseistä kelpaisi silti taatusti useammallekin jo mainetta saavuttaneelle rokkiretkueelle, mutta Scorpionsilta saa ja etenkin pitää vaatia enemmän.

Inferno #124/2015

0 X í S T 
One Aeon
Death Shrine Offerings
3,5

Kolme vuotta sitten ilmestyneen Zero Existin eli visuaalisesti näyttävämmin tavatun 0 X í S T:in ensimmäisestä täyspitkästä albumista ei pahemmin löytynyt Nil(l)itettävää. Levy tihkui synkkyyttä ja vihaa perinteiden mukaisesti joskaan ei aivan kaivatunlaisista syvyyksistä kumpuavana ja mustana kuin ilmeiset esikuvansa.

Linja pitää tuttuna ja vahvana One Aeonillakin, mitä nyt laahustaminen on aiempaa aavistuksen sutjakampaa joskaan ei yhtään kevyemmin saappain tallusteltuna. Selkeimmin tämä on aistittavissa linjakkaampana ja sujuvampana kokonaisuutena, joka kiteytyykin parhaiten eniten minuutteja keräävässä No Life to Botherissa.

Toisaalta juuri myös em. levyn päättävä kappale osoittaa niin bändin heikkoudet kuin vahvuudetkin. Monipuolisimpana vetäisynä siitä löytyy runsaasti tarttuvaa väriä, vaikka yleissävy hyvin tummana kauttaaltaan pysyykin. Tässä valossa edeltävä biisiviisikko näyttäytyykin hyvänä joskin tasapäisenä massana, josta yksilöt eivät nouse esiin.

Vaikka 0 X í S T petraakin sopivasti kakkosellaan, jää arkun kansi vieläkin hieman rakoselleen. Josko jo seuraavalla julkaisulla riihimäkeläiset osaisivat takoa muutaman arkunnaulan lisää ja loput tiukemmalle niin että maallinen tomumaja saisi maatua rauhassa maailman loppuun saakka.

Aktor
Paranoia
High Roller
4,5

Loppuvuodesta 2013 täysin tyhjästä ilmestyneen, huikean vinyylisinkulan molemmilla puoliskoilla yllättänyt Aktor tekee esikoislevyllään samat temput. Suurempi yllätyksistä on, että porilainen mainio musiikkihörhö ja mm. Circlestä tuttu Jussi Lehtisalo yhdessä bändikaverinsa Tomi Leppäsen sekä amerikkalaisen metallin monitoimimiehen Professor Blackin kanssa ylipätään julkaisee lisää musiikkia Aktorina. Pienempi yllätys taasen on, että albumi on kokonaisuutena yhtä kova mitä aiemmin ilmestynyt seiskakin.

Kuten voi olettaakin, Paranoia on näennäisesti normaalia 70-lukulaista kevyt hard rockia Blue Öyster Cultin ja Bachman-Turner Overdriven kaltaisten yhtyeiden hengessä. Omituisen vinoutuneen ja levyn nimen mukaisen sävyn musiikkiin tuovat kumminkin härskisoundiset synakuviot sekä omintakeiset yllättävät osuudet että hypnoottiset rytmitykset kertosäkeiden ollessa lähes poikkeuksetta puhtaan hittimäisiä. Too Young to Die ei esimerkiksi tartu tukkaan useammallakaan kuuntelukerralla, mutta sen kertosäe jää heti kerrasta pipodiskoon pyörimään.

Vaikka Aktor osin psykedeelistä ja vielä enemmän retroa onkin, ei sitä pidä sekoittaa missään nimessä mihinkään juuri nyt suosittuun raskas rock tyyliin. Sen biisit ovat rennon rullaavia ja vauhdikkaita sekä tunnelmaltaan oudon ja ristiriitaisen iloluonteisia, vaikka niistä tarkemmalla tutustumisella pimeyttäkin löytyy erityisesti sanoituksista. Juuri tällaista lähestymistapaa vanhaan ei kukaan ole vielä tainnut tajuta tehdä.

Nasevaan, 35 minuutin mittaiseen Paranoian kuunteluun on ihastuttavan että pelottavan helppo jumittua. Hoitoon ei kuitenkaan kannata ainakaan ihan heti hakeutua, vaikka alkaisitkin kuulla outoja ääniä ja kokea että sinua seurataan. Todennäköisesti ne ovat vain osa musiikkia ja siitä kiinnostuneita ikkunoiden ja ovien taakse kertyneitä naapureita.

Iron Boris/Pigeon Hunt
Split 7”
Brown/Johnny Park Avenue/Rämekuukkeli-levyt/We Are the Trail
3

Usean eri tahon yhteistyöhankkeena synnytetty yhteisjulkaisu kotimaisilta Iron Borisilta ja Pigeon Huntilta on kaikilta osin syvää undergroundia jos mikä. Iron Borisin kiihkeästi soiva biisikaksikko kun käsittelee maailmanlopun lähestyessä iskevää nekrofilia-aaltoa kaaottisesti sinkoilevan spilttikaveri Pigeon Huntin uhotessa tuovansa hajun takaisin paskaan neljällä kappaleellaan. Mistään fetisismisestä shokkirokista ei kuitenkaan ole kysymys kummankaan puoliskon kohdalla.

Iron Boris mesoaa kiihkeästi meluisaa metallin ja punkin hybridiä, jossa on omanlaisensa vinksahtanut yleissävy. Avausraita End Note hyökkää varoittamatta suoraan päälle Back to Our Gravesin tahkotessa samoin musiikillisin keinoin mutta keskitempoisena. Molemmat napakat vedot sisältävät yllättävääkin vaihtelua, joka ainakin näin pienissä erissä tarjoiltuna tekee kuuntelukokemuksesta mukavan hengästyttävän ilman ärsyyntymiskynnyksen ylitystä.

Kääntöpuolella PigeonHunt kimpoilee äkkiväärästi minuutin rykäisyllään sinne sun tänne ja takaisin. Meno onkin kuin hullujenhuoneen skitsofreenikkojen osastolla ennen aamulääkkeiden jakoa kaikkien rääkyessä samaan aikaan täydellä volyymilla omia harhojaan julki. Tällaisestäkin musiikiksi kutsuttavasti äänten sekamelskasta voi silti pitää kunhan sellaista ei kuuntele liian usein. Kysymykseen onko Pigeon Hunt sitten hyvä genressään en edelleenkään tosin osaa vastata, kun en edes osaa nimetä sen edustamaa tyylilajia.

Metallimiestä Iron Borisin puolisko viehättää enemmän, vaikka splitti eroavaisuuksistaan huolimatta yhtenäinen ja timmi julkaisu onkin. Yliannostusta kannattaa kuitenkin välttää eikä tätä kannata ainakaan stressinpoistolääkkeenä kokeilla.

Iron Lamb
Fool's Gold
High Roller
3,5

Kukaan rock-musiikista vähänkään mitään ymmärtävä ei voi väittääkää etteikö tukholmalainen Iron Lamb kuulostaisi Motörheadilta eikä saatekirjeessä edes yritetä peitellä millään tapaa Fast Eddie Clarkin aikaisen kokoonpanon palvontaa. Eihän bändissä tietenkään ole miehekkyyttä kuin noin neljäsosan verran Lemmyn vasemman jalan buutsin tilavuudesta, mutta tämä ei tee Iron Lambin kakkoslevystä millään lailla hävettävää divaritason palvontaa, vaan siltä löytyy jopa oma ilme ja meriitit.

Fool's Goldinmaskuliinirock ei ole yhtään lammasmaista, mutta esikuvaansa verrattuna ero on silti likimain sama kuin pyyhkisi takalistonsa kolmikerroksisella Lambilla kaskikymppisen santapaperin sijasta. Vaan eipä ääneltään lähes herra Kilmisterin äpäräpojasta käyvä Daniel Bragmanin porukka edes yritä olla yhtä karski tai raju, vaan sen kappaleissa on kauttaaltaan hienosti ja salakavalasti mukaan ujutettua pikkunättiä melodisuutta, josta jopa tytötkin voisivat tykätä. Äärimmilleen tämä on viety albumin puolivälistä luonnollisen paikkansa löytäneellä, tyylikkäällä ja lähes tyylipuhtaalla goottirock-viisulla Leave Me Be, jonka laulusta vastaa mestari itse eli Rob Coffinshaker.

Minkäänlaista kissankultaa levy ei siis todellakaan ole. Mm. Repugnant, Dismember ja General Surgery yhteyksistä tutut Motörheadin palvojat ovat onnistuneet melko hienosti jalostamaan ja muokkamaan oman tyylistä musiikkia, vaikka perusta ilmeisenä kuuluukin. Tällaisenaan Fool's Gold on kiehtova ja ihastuttava kiekko, johon kuitenkaan ei pysty rakastumaan.

Trial
Vessel
High Roller
2,5

Lähtökohdiltaan Trialin Vessel on juuri sellainen levy, jollaisia ruotsalaiset heavy metalistit ovat jo vuosia tehneet ja vieläpä varsin hyvin. Kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan ja lähes oikeanlaisina. Kitaristit vinguttavat parastaan ja tuottavatkin mukavia melodioita ja juoksutuksia, biiseissä on hyvä draivi vaikka lähes eeppisen doom metalin puolella välillä käväistäänkin ja laulajankin palkeista lähtee riittävästi korkeita ääniä. Lopputulos ei myöskään ole teennäinen tai tunneköyhä, mutta joitain siitä pahasti silti puuttuu.

Niin hyvin kuin monipuolinen materiaali onkin sävelletty ja sovitettu, eikappaleista silti tahdo saada otetta niin mistään. Pahimmillaan musiikki kuulostaa jopa sekavalta vaikkei sitä liian täyteen olekaan tungettu missään kohtaa. Ärsytyskynnyksen ylittää ajoittain myös Linus Johsanssonin korkeuksiin nouseva laulu, joka tällöin tuntuu enemmän väkinäiseltä tehokeinolta kuin luonnolliselta tavalta tulkita tekstejä.

Vessel ei ole missään nimessä huono levy, vaan siinä on paljon enemmän hyvää kuin useimmissa genreveljissään. Jollain tapaa kuitenkin kaikki hyvä sillä joko nollautuu tai vähintäänkin tasapäistyy keskinkertaiseksi. Minä niin mielelläni tästä tykkäisin paljonkin, mutta kun en vaan voi.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Foreseen - Helsingin raakalaiset

Foreseenin urakehitys on noudattanut hyvin perinteistä kaavaa, jonka rikkomista Irinakaan ei suosittele. Ensin demo pihalle ja keikkoja kotimaassa. Sitten julkaistaan pari seiskaa ja tehdään lisää keikkoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Kaiken tämän rutistamisen lopputuloksena syntyy teräksinen Helsinki Savagery -täyspitkä, joka lunastaa kaikki aiempien pienjulkaisujen asettamat odotukset ja vähän enemmänkin.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Inferno #123/2015

Aphonic Threnody
When Death Comes
Doomentia
3

Näkökulmasta riippuen joko klassisesti tai kliseisesti esikoistaan myöten nimetty multikansallinen Aphonic Threnody on läpeensä nostalginen akti. Vaikka ko. adjektiivin käyttöä pyrinkin välttämään sen aiheuttamien negatiivisten mielikuvien takia, ei mikään muu sana kuvaa yhtä kokonaisvaltaisesti yhtyeen musiikkia. Eikä nyt edes sillä, että When Death Comes olisi mitenkään huono levytys, mutta täysin 90-lukulainen se kyllä on.

Hitaan ja karskin, death metalistakin vaikutteita ottaneen doom-deathin synty ja kultakausi sijoittuu noin reilun kahden vuosikymmenen takaisiin aikoihin. Englantilaisbändit kuten Anathema, Cathedral, My Dying Bride ja Paradise Lost loivat tai ainakin hyvin pitkälti muokkasivat tyylisuunnan, jolle niin ikään brittikytköksiä sisältävä Aphonic Threnody on kaiken velkaa. Kyynisempi voisi sanoa yhtyeen kopioivan em. nelikon vanhoja tekemisiä, doom-friikki taas voi nähdä asian kunnianosoituksena ja uskollisuutena genren perinteille.

Pitkine, yli 10-minuuttiakestävinen biiseineen When Death Comes on alusta loppuun tasaista ja oikeastaan tasapaksuakin murheen aallon vellontaa. Ärinälaulu toki löytyy myös siinä missä alati ujeltavaa kosketinmattoa ja satunnaista sellon huminaakin täydentämässä surumielisten kitaroista kaikuvia riffejä ja melodioita ja tokihan rauhallisemma suvantakohdat ovat myös osa repertuaaria. Kaikin puolin oppikirjamaista siis.

Satunnaiskuunteluun ja välipalaksi albumista kyllä on, mutta eipä levy miksikään genren merkkipaaluksi nouse toisin kuin vaikkapa hollantilaisen Celestial Seasonin aliarvostettu Forevever Scarlet Passion -debyytti. Se kun esitteli täsmälleen nämä samat melankoliakuviot jo 22 vuotta sitten, mutta astetta paremmin ja mielenkiintosemmin tehtynä.

Born of Fire
Dead Winter Sun
Pure Steel
4

Jos Born of Firen ura käynnistyikin jo viime vuostituhannen lopussa, ovat sen musiikilliset juuret syvällä 80-luvulla. Ja toisin kuin samoihin aikoihin syntyneessä, mutta myöhemmin pikkunätiksi tuku-tukuksi vesittyneessä eurooppalaisessa power metalissa, amerikkalaisten versiossa oli ja on usein edelleenkin enemmän kepeyden ja vauhdin sijasta syvyyttä ja voimaa.

Kymmenen vuoden hiljaiselon päättänyt kakkoslevy Dead Winter Sun palauttaa vahvasti mieleen 30 vuoden takaiset maanmiehensä Helstarin, Queensrÿchen ja miksei Savatagenkin. Siltä löytyy paljon samankaltaista, juuri sopivissa määrin tarjoiltua melankolisuutta,monipuolisuutta ja teatraalisuutta kuin esikuviltaankin ja viime vuonna yhtyeen laulajaksi tullut Gordon Tittsworth (tirsk) on melkoinen kultakurkku hänkin.

Levyn vähäisin, mutta samalla kuitenkin perin harmillinen puute on, että tällaisesta biisimateriaalista olisi pienellä tiristyksellä ja hivenen letaalimmeilla kertosäkeillä saanut aikaiseksi todella kovan ja mahdollisesti jopa tulevan klassikon. Nyt levyn parhaimmistoonkin kuuluvat Spiritual Warfare ja heti perässä seuraava Hollow Soul jäävät ärsyttävästkin vaille lopullista kliimaksiaan, mutta tästä kiusaavasta tekijästä huolimatta levyn pariin tulee varmasti palattua vielä monen monituista kertaa.


Shredhead
Death Is Righteous
Mighty Music
3,5

Elettäessä globaalia 2010-lukua mitään maailmankolkkaa ei enää voi pitää kovinkaan eksoottisena metallibändin kotimaana. Ei edes Israelia, josta toisen albuminsa nyt julkaiseva Shredhead ponnistaa. Sama pätee myös eri genreihin, sillä vaikka vahvasti islamistisesta maasta tuleva ja valtauskontoa rienaava black metal -bändi olisikin edelleen aika äärimmäinen juttu, ei thrashia mättävä bändi juutalaisvaltiosta ole minkäänlainen kummajainen edes ajatuksentasolla. Eurooppa on ilmeisesti kuitenkin helpompaa ja parempaa aluetta metallibändeille, sillä yhtye on siirtänyt kuuleman mukaan männä vuonna kirjansa Berliiniin.

Shredhead todellakin ”shreddaa”. Kitaristinsa Yotam Nagorin johdolla kipakkaa riffiäja sooloa syljetään runsaasti läpi koko kiekon ja sama tulostaso pätee omilla saroillaan myös loppuun kolmeen bändilaiseen. Onneksi määrä ei kuitenkaan korvaa laatua tällä kertaa, vaan homma on hyvässä tasapainossa eikä kuviotkaan ole sieltä kaikista tyypillisemmästä päästä. Death Is Righteousin positiivisia puolia on myös omanlaisensa 90-luvun alkupuolen vapaasti hengittävä tyyli Anthraxin ja Testamentin tapaan, joka nykyään taas kuulostaa oikeinkin piristävältä ja tuoreelta äärimmilleen ahdetun turbomätön sijasta.

Vaikka albumi ei olekaan ylimittainen, aivan koko kestoaan se ei silti kanna. Kuunteluinto alkaa hiipua jossain puolivälin tienoilla, vaikkei loppupuolisko ole biiseiltään sen heiveröisempi kuin alkukaan. Jos kertosäkeisiin olisi saatu ladattua samanlaista tarttuvuutta kuin kahdella em. speed/thrash-metal suuruudella, alkaisi Shredhead olla todella kovaa kamaa. Tällaisenaankin sen modernimpi rempominen on mielenkiintoisinta mitä vähään aikaan olen tässä tyylilajissa kuullut.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Jos nimen perusteella luulet Dö:tä ruotsalaiseksi black/death metal -yhtyeeksi, olet väärässä. Vaikka musiikistaan äärimetallille tyypillistä synkkyyttä ja jopa tematiikkaa voikin löytää, on bändin tyyli pikemmin varmaa harhailua jossain groovaavan stoner rockin ja piinaavamman sludge-raahustelun välimaastossa. Juuri tämä tarttuva tasapainoilu kahden eri genren välillä tekee bändin alkuvuodesta julkaistusta Den EP:stä niin kiehtovan ja omanlaisensa tapauksen, joka puhaltaa hassunhajuista mutta silti tuoretta usvaa yleensä hyvin tiukasti muotoseikoista kiinnipitäviin genreihin.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Lyssna på stoner eller Dö!


ei tule Ruotsista. Dö ei soita death tai black metalia. Tämän hellsinkiläisen trion tyylilaji on pikemminkin letkeästi groovaava stoner rock ja liejuisasti laahaava sludge olematta varsinaisesti kuitenkaan kumpaakaan. Ja kyllähän yhtyeen musiikin yllä myös mieto kalmanlöyhkäkin leijuu.

Juuri tässä erilaisten tyylilajien välimaastossa taituroinnissa piilee yhtyeen kakkos-EP:n "Den" hienous ja kiehtovuus. Sen neljä painostavaa biisiä todella rokkaavat vastustamattomalla draivilla ja lopputulos onkin kuin bailausmusiikkia maansa myyneille tai mielensä pahoittaneille. Juuri tämänkaltaisesta vastakohtaisuudesta esiintunkeva ristiriitaisuus tekee Dö:stä etenkin usein tarkasti sääntöjä noudattavassa genressään erittäin omintakeisen yhtyeen.

Dö on jo nyt täysin valmis yhtye niin suurempiin kuvioihin kuin julkaisuihinkin. Sen musiikista kuin visuaalista ilmeestäkin löytyy hillityn toimivaa tyylitajua, joka erottaa raakileet pojat kypsistä miehistä. Video EP:n käyntiin potkaisevasta "For the Worms" -kappaleesta näyttää miksi näin on.


Ennen kaikkea "Den" on kuitenkin ehjä ja erittäin jymäkkä vajaa puolitunteinen kokonaisuus, josta ei heikkouksia löydy. Alkuvuoden kovin julkaisu, joka säilyttänee asemansa myös helposti vuoden loppuun saakka ja pidemällekin.

Inferno #122/2014

Dennis DeYoung
...And the Music of Styx Live in Los Angeles 2CD+DVD
Frontiers
4

Yli 25 vuotta sitten lukiokaverin Styx-intoilulle naureskeltiin, mutta kuitenkin kasetille tallennettua ja sittemmin unholaan painunutta albumia tuli kuitenkin salaa diggailtua. Jonkinlaista AOR:n, kevytprogen sekä soft-hard-art-rockin sekoitusta soittanut yhtye tuli toden teolla löydettyä uudestaan jokunen vuosi sitten ja maku näemmä kypsynyt selkeästi vastaanottavaisemmaksi iän myötä. Orkesterin viisi hittilevyä alkaen vuoden -77 The Grand Illusionista ja päättyen Kilroy Was Here (-83) ovat sittemmin päätyneet kokoelmiini eikä olekaan mikään ihme huomata, että tällä livetaltioinnilla esitetyistä kappaleista 2/3 löytyy juuri näiltä samaisilta albumeilta.

Kuten Styxia tuntemattomatkin voivat jo pelkästä nimestä päätellä, kyseessä ei ole bändin itsensä julkaisu, vaan tämän tunnetuimman laulajan ja suurimman hittinikkarin Dennis DeYoungin muodostaman kokoonpanon. Maestro kun ei samoille lauteille ole mahtunut 15 vuoteen. Vaan toisin kuin voisi tästä vedettyjen hätäisten ennakkoluulojen perusteella olettaa, kyseessä ei olekaan vanhan kehäraakin viimeinen yritelmä kerätä eläkerahastoa Floridan asunto-osaketta varten, vaan jumalattoman ammattitaitoisen ja kovan porukan puolitoistatuntinen iskusävelmäkimara.

Tekniseltä kantilta tarkasteltuna yhden levyn kuvatallenne ei ole kovinkaan ihmeellinen. Tarjolla ei ole kuin stereoääniraita ja pienehköllä Tavastian kokoisella klubilla erittäin hillitysti käyttäytyvän keski-ikäisen yleisön edessä soitettu keikka on niin kuvaukseltaan kuin kuvalaadultaankin TV-tasoa, mihin sen alunperin onkin tarkoitettu. Itse orkesterin suoritusta ei sitäkään voi varsinaisesti moittia, vaikkei sekään mitenkään riehakasta ole, viileän ammattimaista kylläkin.

Vaan herra siunaa kuinka hienosti Dennis DeYoung hittinsä tulkitsee yhdessä bändinsä avustuksella ja niitähän piisaa etenkin mukana tulevalla tupla-CD:llä, jossa on vielä kaksi biisiä jostain syystä enemmän kuin itse DVD:llä. Ehtiipähän mies myös koskettimien taakse useampaan kertaan ja kanttia löytyy antaa vastuuta myös muille bändin jäsenille laulusuoritusten suhteen ja erinomaisesti he tästä myös suoriutuvat.

...And the Music of Styx Live in Los Angeles ei visuaalisesti ole kovinkaan ihmeellinen live, mutta sisällöltään se on lähes täyttä timanttia. Tähän riittäisi hyvin tosin pelkkä äänikin, mutta kertakaikkisen mukava ja viihdyttävä paketti tämä kuvankin kanssa on.

The House of Capricorn
Morning Star Rise
Svart
4

Morning Star Rise on hyvin maskuliininen levy. Se ei kuitenkaan tihku äänekkäänä adrenaliinia ja testosteronia, vaan omanlaiseensa doom stoner -rokkiin puettuna ja vielä salatieteiden viittaan kietoutuneena sen sisältämä tunnelma on miesmäisen karhealla tavalla melankolinen. Tämä uusiseelantilaistrio ei kuitenkaan käytä mustaa kynsilakkaa ja samettitakkeja, vaan sen partavetenä toimii savunhaju ja garderoobista löytyy ennemminkin niin denimiä kuin nahkaakin.

Tästä The House of Capricornin kolmannesta albumista on usein helppo löytää melko suoriakin yhtymäkohtia niin Type O Negativen kuin Mastodoninkin tuotantoon ilman että mukana olisi minkäänlaista gotiikkaa tai progressiivisuutta. Biisit osaavat olla ovelalla tavalla saman aikaisesti sekä herkkiä että painavia, jyrääviä ettätunnelmoivia. Tästä yhdistelmäseoksesta muodostuukin pirullisen kiehtovaa ja moniulotteista musiikkia, joka kietoo pauloihinsa kuuntelukerta toisensa jälkeen entistä pahemmin.

Ei Morning Star Riselle sieluansa tule sentään myytyä, mutta hyvällä omallatunnolla sen rehelliseen, rouheaan ja sydämelliseen miesrymistelyyn ihastuu. Kyllä mieskin osaa tunteistaan kertoa kunhan vain oikeanlaiset keinot löytyvät. Vaikka sitten juuri ennen apokalypsia.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Occultation

Kun bändi nimeää itsensä Occultationiksi, uusimman levynsä Silence in the Ancestral Houseksi ja päällystää tämän vielä monitulkintaiseen ja tummanpuhuvaan maalaukseen, tulvii mieleen nippu kysymyksiä. Pelkkä musiikkikaan ei niihin vastaa, vaikka em. ulkoiset tekijät sisältöä hyvin kuvaavatkin. Orkesterin laulaja ja levyille myös rumpuja mätkivä Viveca aka V.B. tyydytti uteliaisuudenhalua vastauksillaan.

Lue koko haastattelu Imperiumista

maanantai 8. joulukuuta 2014

Inferno #121/2014

Avatarium
All I Want EP
Nuclear Blast
3

Melko tarkalleen vuosi sitten ilmestynyt Avatariumin eponyymi debyytti kiinnosti muttei kuitenkaan kiihottanut. Candlemassissa kannuksensa keränneen Leif Edlingin uuden porukan luoma musiikki oli toki kaikin puolin laadukasta ihan levymitassakin, mutta jollain tapaa vieläkin eeppisempiä ja vahvempia tunnetiloja jäi kaipaamaan.

Nyt ainoastaan diginä ja vinyylinä julkaistava All I Want on selkeä välityö, jolla bändi selvästi testaa hieman uudistunutta linjaansa. Vaikka nimikappalesoikin tymäkästi, on varsinainen tuomionjulistus aiempaa pienemmässä osassa ja tilalle on astunut aiempaa letkeämpää ja jopa huuruisempaa menoa. Vielä selvemmin tämä tulee esille pienjulkaisun toisessa uudessa biisissä Deep Well, jossa ihanaääninen solisti Jennie-Ann Smith pääsee esittelemään sulojaan entistäkin paremmin.

EP:n tämän vuoden Roadburn-festareilla taltioidut kolme liveraitaa ovat silkkaa levyn täytettä, vaikka itse esityksestä tai sen taltioinnista ei mitään varsinaista vikaa löydykään. Erot täyspitkän versioihin eivät vain ole kovinkaan suuria varsinaisen vahvan livefiiliksen jäädessä lähinnä yleisön hurrausten varaan.

All I Wantin perusteella ei Avatariumin tulevasta musiikillisesti linjasta tarvitse olla huolissaan, vaikka riman toivoisikin nousevan entistäkin korkeammalle ja myös pysyvän kannattimillaan seuraavallakin julkaisulla. Tämmöisenään EP jää kuitenkin pelkäksi nälkää siirtäväksi välipalaksi.

Foreseen
Helsinki Savagery
20 Buck Spin
4,5

Foreseen teki juuri niin kovan ja täysrukiisen rieskan kuin mistä männä vuotinen Structural Oppression seiskatuumainen jo antoi osviittaa. Ja nyt päälle on vielä ladottu sitä kaipaamaani hevosmetukkaa sekä venäläistä suolakurkkua ja voi veljet kun pörähtää housuun melkeinpä varren kanssa heti kiekon korkkaavan Slam Savageryn tiristäessä miehestä lämmintä ilmaa väkisin pihalle.

Helsinki Savagery on nimensä mukaista raakaa ja intensiivistä ajoa alusta loppuun. Erona aiempaan vain on, että Nuclear Assaultista on siirrytty piirun jos toisenkin verran kohti vanhan Dark Angelin ja Vio-lencen kaltaista tykitystä, jossa enemmän on todellakin enemmän kuitenkin ilman minkäänlaista ähkyä. Nämä miehet kun eivät tunne säästöliekin käsitettä on kyse sitten tempoista, sooloista, isoissakin ruhoissa erinäisisiä pakkoliikkeitä aiheuttavista hitaammista jauhamiskohdista tai ylipäätään sanojen sylkemisestä mikkiin.

Hienointa kaikessa kuitenkin on, että vaikka eri osioiden mittarien neulat hakkaavatkin lähes jatkuvasti rajoitintappia, on klassisen vinyylimitan eli 37 minuuttia kestävä kokonaisuus sellaisessa balanssissa, että kuuntelun jälkeen totaalisen piestynä haluaa ottaa uuden erän entistäkin kovemmalla volyymillä. Ja luukuttaa albumia todellakin kelpaa, sillä soundillisesti levy on yhtä säälimätön mutta silti hengittävä kuin sisältönsäkin.

Foreseen hyökkää esikoistäyspitkällään päälle Rangerin tavoin, vaikka kenttä ja keinot hieman toisenlaisia ovatkin. Hienoa, että Helsingistä alkaa vihdoin ja viimein tulla hyviä alan orkestereita, joista kehtaa aidosti olla tohkeissaan.

Mausoleum Gate
Mausoleum Gate
Cruz Del Sur
4

Jos kuopiolaisten ensidemo vuodelta 2010 ja vuosi sitten ilmestynyt 7” olivatkin kiehtovia mutta vielä varsin raakilemaisia käppähevijulkaisuja, ollaan täyspitkällä petrattu selkeästi joka osa-alueella köpöistä, joskin tavallaan täysin asiaan kuuluvaa tuotantoa lukuun ottamatta. Ja mitä enemmän debyyttiä kuuntelee, sitä paremmin alkavat niin korvat erottelemaan kuin aivot tottumaan autenttisen tuhnuisiin soundeihin etenkin rumpujen osalta. Tavaramerkiksi asiaa tosin voisi jo kait alkaa kutsua tämän yhtyeen kohdalla.

Kitaratyöskentelyä tuli kehuttua jo Obsessed by Metal seiskan arvion yhteydessä ja nyt bändin laulaja V.-P Varpulakin aiemmin hitusen liiaksikin hapuileva laulutyyli on saanut itsevarmuutta rutosti lisää säilyttäen kuitenkin omanlaisensa herkkyyden. Urut vonkuvat myös edelleen paikka paikoin hyvinkin makeasti ja suurin harppaus parempaan onkin tapahtunut tärkeimmällä osa-alueella eli sävellys ja sovituspuolella. Mausoleum Gate onkin löytänyt hienosti jo esikoisellaan oman lähestymistapansa hämyisen brittihevin ihmeelliseen maailmaan, vaikka täysin valmista jälki ei toki vieläkään läheskään ole.

Mausoleum Gaten erottaa monista muista menneisyyteen haikailevista heavy metal -bändeistä sen pauloihinsa salakavalasti kietova eeppinen, mystinen ja jopadoom-henkinen tunnelma, josta kuitenkin puuttuu kaikenlainen pömpöösimaisuus. Biiseissä voi kuulla jostain syvältä maan alta kumpuvia etäisiä kaikuja niin Mercyful Fatesta, Deep Purplesta kuin Iron Maidenistakin ilman että sormella voisi suoraan osoittaa niiden alkuperää.

Nimettömällä täyspitkällään Mausoleum Gate kipuaa kotimaisen hämyhevin kärkikastiin Lord Fistin rinnalle. Saapas nähdä, onko alkukesästä lupaavan kasettidemon julkaisseesta Tailgunnerista ainesta tulevaisuudessa muodostamaan kova suomihevitrio em. kaksikon kanssa.

Ophis
Abhorrence in Opulence
Cyclone Empire
2,5

Ei suuret sanat suuta halkaise sanotaan ja jatkoksi voisi myös lisätä, etteivät ne musiikkiakaan pahenna. Hampurilaisen Ophisin kohdalla adjektiivit nihilistinen ja raaka tuntuvat kuitenkin aikamoiselta liioittelulta kuvailtaessa orkesterin vanhan koulukunnan death metaliin pohjautuvaa doomia.

Yhtye raahustaa pitkiä,pääasiassa yli kymmenen minuutin toiselle puolelle eteneviä,hautajaismarssejaan pelkistetysti ilman minkäänlaisia turhiakromeluureja tai melodioita. Perusteet sillä ovatkin kyllä tukevasti kasassa, mutta rakennustarkastuksessa pytingistä ei löydy sellaista sysipimeää, kylmää ja kolkkoa kellaria tai edes omaa elämäänsä elävää, hämähäkinseittien valloittamaa rauhallista yksinäisyyttä tarjoavaa ullakkoa, jollaisiin olisi hyvä paeta miettimään syntyjä syviä.

Vaikka Abhorrence in Opulence ei kuulostakaan keskeneräiseltä, ei se silti yllä missään vaiheessa tunnelmiltaan harjakorkeuteen. Esotericin tai Skepticismin kaltainen, gargantuamaisen raskas ja vyörytys marssii mennen tullen Ophisin ylitse ilman että ne edes huomaisivat asiaa.

Stud
Rust on the Rose
Cranksonic
3,5

Vuosi sitten julkaistu Studin yhdistetty comeback-levy/debyytti-albumi ei hätäisen tutustumisen perusteella vaikuttanut sisällöllisesti kovinkaan kummalliselta tapaukselta, vaikka idea julkaista tuoretta materiaalia 27 vuoden tauon jälkeen kieltämättä kiehtovalta tuntuikin. Vaan melko mukavasti vanha dieselmylly tuntuu starttaamisen jälkeen kuitenkin käyvän, sillä nyt julkaistava Out of the Darknessin seuraaja on kaikessa perinnetietoisuudessaan vallan leppoisaa ja korvia miellyttävää kuunneltavaa.

Bändi ei ole lähtenyt muuttamaan mitään usein hyväntuulisessa ja rennossa hard'n'heavy rockissaan sitten viime kerran, mutta tällä kertaa kitara soi entistä kiinnostavammin, melodiat ovat entistä uljaampia ja kertosäkeet mieleenpainuvampia. Suurin parannus on kuitenkin Ari Toivasen lauluosuuksissa, josta on saatu hinkattua pois paljon aiemmin häirinnyttä tankeroenglantia ja muutenkin miehen suoritus on kokonaisvaltaisestikin tarkasteltuna noussut selvästi uudelle tasolle yhdessä biisimateriaalin kanssa.

Kyllähän Rust on the Rosella omanlaisensa härmäläisyys toki edelleen kuuluu, mutta tämä pieni kulmikkuus tuo vain kaivatunlaista positiivista rosoa verrattuna vastaavankaltaiseen, maailmanluokan usein turhan sliipattuun soundiin. Samaan hengenvetoon on tosin sanottava, että näinkin laadukkaista raaka-aineista olisi pienellä ja näkemysrikkaalla lisätuottamisella saanut entistäkin tehokkaamman lopputuotteen aikaiseksi.

Niin monipuolisia, tarttuvia ja rullaavia kuin biisit ovatkin, alkaa etenkin levyn loppupäässä huomata paikoittaisen tyhjäkäynnin aiheuttavan osittaista mielenkiinnon lopahtamista. Vaan jos Stud vielä tästä jatkaa ja petraa, aletaankin olla todella lähellä vallan hyvää kiekkoa. Bändin kunniaksi voi tosin jo nytkin nostaa hatun päästä ja tarjota tassua.

Yes
Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert BLU-RAY
Eagle Vision
3

Tutustuessa kaikessa rauhassa sunnuntaiaamuna pannukahvimukillisen ääressä Yesin tuoreimpaan videotaltiointiin ei voi välttyä päälle hyökyvältä setämiesfiilikseltä. Kun jalkoja vielä lämmittää äidin kutomat pässinpökkimät, ollaan sukellettu jo konkreettisestikin villasukkaprogen tiukimpaan ytimeen.

Songs from Tsongas ei tosin varsinaisesti ole mikään uusi julkaisu, onhan se taltioitu ja julkaistu DVD:näkin jo kymmenen vuotta sitten. Tuolloin 35-vuotista taivaltaan juhlistanut orkesteri esiintyy klassisimmissa kokoonpanossaan, jonka aikana se levytti useita genren merkkipaaluja etenkin 70-luvun alkupuoliskolla. Luonnollisesti materiaalia kuullaan näiden lisäksi myös koko uran varrelta aina 80- ja 90-lukuja myöten.

Suurimpana erona alkuperäiseen kuvatallenteeseen verrattuna on bonukseksi mukaan laitettu kostea festarikeikka samalta kiertueelta, joka puolet lyhyempänä on niin laadultaan kuin puitteiltaankin astetta vaatimattomampi verrattuna Tsongas areenan konserttiin. Soittajat tuntuvat tosin olevan hitusen enemmän fiiliksissään Sveitsissä ulkoilmassa kuin Amerikan hallissa.

Vahvaan pappaikään ehtineiden progemiesten lähemmäs 2,5 tuntia kestävä esitys onkauttaaltaan varsin eleetöntä, mutta samalla myös ammattimaista jatavallaan tyylikästäkin. Sama pätee myös kuvaukseen ja leikkauksiin, jotka taatusti haukottaisivat nekin nykyajan nuorisoa kaikessa rauhallisuudessaan. Vaan eipä ole Yes-miesten musiikki sekään kaikista villeintä edes progena ja maltillisesti kuulemaansa diggaileva ja aplodeeraava yleisökään ei tunnu lavariehakkuuden puutetta katsovan pahalla kuten en näin kotikatsomossa tee minäkään.

Ei Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert mikään mestarillinen konserttitaltiointi ole edes tekniseltä kantilta tarkasteltuna, mutta tarjoaa silti oikein leppoisan rauhoittumishetken sopivasti muttei liikaa haastavan musiikin parissa, joka kuulostaa edelleenkin ajattomalta. On hienoa myös huomata, että taatat uskaltavat edelleen haastaa sekä itseään että kuulijoitaan tulkitsemalla osan biiseistä lähes puhtaan akustisesti sekä vetäisemällä myös jostain syystä ekstraksi erikseen irroitetun Ritual-mammutin kokonaisuudessaan. Se jos mikä on Yesiä se!

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Inferno #120/2014

Disaster
Blasphemy Attack
Iron Shield
3

Ei Disasterista vielä tällä esikoisellaan ole kilpailijaksi kotimaansa tunnetuimmalle vientituotteelle eli kolumbialaiselle marssipulverille, mutta selvästi kehnolaatuisempaakin kamaa on näillä markkinoilla tullut vastaan. Ja vaikka olettaa saattaisikin, ei yhtyeen debyytti ole myöskään mitenkään erityisen räväkkää thrash-kaahausta, vaikka myös kitaristin tehtävää hoitavasta Andrés Álvarezista erilaisia lähes eläimellisiä äännähdyksiä irtoaakin.

Blasphemy Attackin ruman tyylikäs kansitaide muistuttaa paljon Battleaxen Burn This Townia ja kyllä Disasterin musiikista löytyy vanhan liiton rässin lisäksi myös runsaasti saman aikakauden heavy metalista tuttua melodisuutta. Vaikka yhdistelmä toimiikin melko mukavasti, voisi ruuvi silti olla kireämmälläkin. Nyt lopputulosta vaivaa pienoinen löysyys painopisteen ollessa turhan tarkasti edustamiensa genrejen puolivälissä rujomman runnomisen sijasta.

Kyllähän tämä kymmenen biisin satsi pahimman nälän vie veteraanikäyttäjältäkin vaikkei suurta euforian tunnetta aiheutakaan.

Earthbound Machine
Messengers of Deception LP
Ulterior
4

Sitten viime vuonna ilmestyneen esikois-EP:nsä jälkeen ehtaa kotimaista alkuperää ja laatua oleva Earthbound Machine ei ole lähtenyt muuttamaan voittavaa konseptiaan muuta kuin julkaisuformaatin osalta. Hopeinen pienkiekko kun on muuttunut kooltaan suuremmaksi mustaksi, joka antakaakin urista kumpuavalle jylhälle jyräykselle oman mukavan lisäpotkunsa. Ja onhan yksinkertaisen mustavalkoista ja tunnelmaan sopivaa, myös äänitteen kääntöpuolelta löytyvää kansikuvaa mukava tarkastella ennen kansiin takaisin laittamista.

Neljän miehen masiina murskaa edelleen nuotteja jyrkillä riffeillä ja todella rapsakalla kitaravallilla, joista kuitenkin löytyy erilaisia kaikuja niin blacksabbath-doomin tummuudesta kuin stoner rockin letkeydestäkin. Oman mainion lisänsä musiikkiin tuo solistin puhdas lauluääni, josta paikka paikoin käytetty kireä ulottuvuus lisää hienosti kokonaisuuden monimuotoisuutta. Tästä paras esimerkki on ehdottomasti niin bändin kuin älpeenkin nimiraita Messengers ofDeception (Earthbound Machine).

Kappalekolmikko on laadultaan tasaista ja vahvaa. Maailmoja mullistavaa se ei ole eikä tarvitsekaan olla, sillä musiikista vahvasti huokuvan aitoutensa ja sielukkuutensa ansiosta Earthbound Machine suuntaa kohti korkeuksia tuntemattomuuden suohon uppoamisen sijasta. Nyt näiden mainioiden minijulkaisujen jälkeen orkesterin uran suurimmaksi haasteeksi nouseekin täyspitkän täyttäminen yhtä mielenkiintoisella tavalla.

Overdrive
The Final Nightmare
Pure Rock
2

Jos Overdriven ura onkin startannut yhdellä demolla ja singlellä jo 70- ja 80-lukujen taitteessa, suurempi tunnettavuus on yhtyeeltä jäänyt saavuttamatta. Ensimmäistä täyspitkää kun on päästy levyttämään vasta 1990 ja The Final Nightmare on diskografiassa järjestyksessään vasta viides albumi. Kokoonpano on kuitenkin laulajaa lukuun ottamatta yhä edelleen sama kuin aikoinaankin, mitä nyt erillinen kosketinsoittaja on kasvattanut päälukua yhdellä. Olettaa myös sopii, että musiikkityyli on sekin pysynyt vuosikaudet suht muuttumattomana eli kepeänä ja vahvasti melodisena uudenaallon brittihevinä, jossa urkujen raikaaminen tuo musiikkiin merkittävän 70-lukulaisen lisänsä.

Kokemus kuuluukin yhtyeen musiikissa, sillä se miellyttää leppoisuudessaan mutta myös genrelle usein tyypillisessä vanhakantaisen hämärässä tunnelmassaan. Onkin sääli, että levy on käytännössä lähes pilattu lattealla tuotannolla eikä yhtyeen laulaja David Poulter ole hänkään mikään kultakurkku. Perussoundi kun miehellä on kapea-alainen sekä melkoisen väritön ja ylemmäs kurkottaminen jää puolitiehen ja muuttuu nasaalihonotukseksi.

Ilman kahta edellä mainittua perustavaa laatua olevaa vikaa Overdrive olisi parhaimmillaan lähes tuplasti parempi bändi, etenkin jos siltä löytyisi enemmän albumin päättävän nimikappaleen kaltaisia eeppiseen tunnelmaan panostavia biisejä. Ihan kelvollisesti Twisting My Mindin kaltainen rokimpi jytääminenkin siltä tosin sujuu, mutta tuo laulu...

The Scintilla Project
The Hybrid
UDR
3

The Scintilla Projectin ensijulkaisu haiskahtaa hieman niin etukäteen kuin itse musiikkiinkin tutustumalla pelkältä viime keväänä julkaistun sci-fi raina The Hybridin (alkuperäiseltä nimeltään Scintilla) buffilta, vaikka elokuva kuulemma onkin hetkellisestä ideasta syntyneen konseptialbumin inspiraationa toiminut. Onpahan mukaan saatu laulajaksi mainiosta Britteinsaarten Popedasta eli Saxonista tuttu Biff Byford ja kuullaanhan leffassa myös Saxonin toiseksi uusimmalta tuotokselta Call to Arms (2011) napattu No Rest for the Wicked.

Projektin takana on yksi leffan tuottajista, Balance of Powerin rumpalinakin nimeä tehnyt Lionel Hicks, joka myös tälläkin kiekolla paukuttaa kalvoja. Piiri pieni pyörii siis ja ihan kelvollisesti rullaavat myös itse albumin kappaleet. Mitään erityisen elokuvamaista tai eeppistä tunnelmaa ei musiikista kuitenkaan löydy, vaikka muutamia oletettavasti suoraan leffasta napattuja repliikkejä sinne tänne onkin ripoteltu.

Pohjimmiltaan kokonaisuudessa on kyse perinteisestä ja paikoitellen jopa hyvinkin saxonmaisesta heavy metalista, jonka ylivoimaisen johtavana elementtinä toimii helposti tunnistettava ja edelleenkin hyvässä iskussa oleva herra Byfordin ääni. Harmi vain, että tällä sekä lähes alati taustamattoa kutovilla koskettimella ja simppeleillä orkestraatioilla peitellään usein muuten varsin keskitasoisia sävellyksiä, joista ei kummoistakaan kitara- tahi rytmiryhmätyöskentelyä tahdo löytyä.

Vaan eipä albumi mitään B-luokan räpistelyäkään ole, ja kun seasta löytyy vielä komeahko peräkkäinen Beware the Children-Permanence-Some Nightmare -biisitrio, nousee kokonaisuuden arvo vahvaksi kolmoseksi.

Sick of It All
Last Act of Defiance
Century Media
4

Sick of It All on niitä bändejä, joiden aggressiivinen ote ja uhoaminen musiikissaan on ehdottomasti aidon oloista eikä tippaakaan ärsyttävää toisin kuin monella maanmiehellään genrestä riippumatta. Vaan kun yhtye on pitänyt ääntä samojen asioiden puolesta jo lähemmäs 30 vuotta ja musiikillinen linjakin on ollut yhtenäistä, ei ole mikään ihme, että bändi on edelleen todella tanakassa iskussa vielä kymmenennellä levylläänkin.

Siltikin intensiivinen, tarttuva ja monipuolinen Last Act of Defiance onnistuu yllättämään, jos ei nyt housut kintuissa, niin ainakin ilman paitaa. Levyllä kun ei ole yhtään mitään ylimääräistä, vaikka kappaleita kokonaiset 14 onkin. Kestot kun liikkuvat 1,5-2,5 minuutin välimaastossa eikä turhaa täytettä löydy edes yhden biisin vertaan.

Räväkän ja vauhdikkaanulosannin lisäksi albumilta löytyy myös letkeämpiä hardcore-anthemeita, joissa niissäkin on testosteronia ja yhteenkuuluvuuden tunnetta rutkasti enemmän kuin kotimaisen SM-tason lätkäjoukkueen hengennostatussaunaillassa. Lou Kollerin ärjyessä ja kitaristiveljensä Peten sekä basistin Craigin käskyttäessä köörinä taustalla tekee mieli singahdella edes taas ripeämmin kuin mitä muinaisen varusmiespalvelun aikana koskaan.

Last Act of Defiance on esimerkillinen osoitus siitä, kuinka vireässä kunnossa kaikkien veteraanien tulisi olla on tyylilaji mikä tahansa. Kun asenne, energia ja kokemus lyövät kättä sopusoinnussa keskenään, on jälki aina laadukasta vaikka temput moneen kertaan aiemmin kuultuja olisivatkin.

Stallion
Rise And Die
High Roller
2,5

Sakemannien maun tuntien ei yhtään ihmetytä, miksi reilun vuoden ikäisestä Stallionista ollaan mehuissaan jo näin debyytin julkaisun kynnyksellä, vaikka takana ei ole kuin yksi demo ja EP. Yhtye kun ammentaa suurimmalta osin vaikutteensa täysin oikeaoppisesti eli häpeilemättä 30 vuoden takaisesta teutooniheviskenestä ja tutustuminen asiaan on edennyt selvästi Acceptin Metal Heartia pidemmälle.

Myös Running Wildin täytyy saksalaisille orhille olla varsin tuttua, onhan levynkäynnistävä nimiraita avaukseltaan lähes suora kopio Port Royalista, vain introssa esitetty klassinen maantieteelliseen sijaintiin liittyvä kysymys-vastauskombo jää puuttumaan. Menneiltä ajoilta ja bändeiltä ei ole lainattu vain asennetta, riffejä ja melodioita, sillä myös laulaja kiekuu asiaan kuuluvasti enemmän innolla kuin taidolla ja tuotantopuolikin on oikealla tavalla pelkistetyn kolkkoa.

Genren muotokieli porukalla onkin enemmän kuin hyvin hallussa, mutta korskean ulkokuoren alta jää kuitenkaan kaipaamaan hieman tuhdimpaa sisältöä. Nyt kypsyttely on jäänyt hieman puolitiehen eikä raakuus tarkoita tässäkään ruokalajissa automaattisesti autenttisempaa ja maistuvampaa lopputulosta.

Thrash Bombz
Dawn EP
Iron Shield
2,5

Eri metalligenrejä on jo pitkään yhdistetty toisiinsa vaihtelevin lopputuloksin, eikä heavy metallin naittaminen ärhäkkäämpään pikkuserkkuunsa thrashiin ole lähtökohtaisesti ollenkaan hullumpi ajatus. Thrash Bombzin kakkos-EP:llä metamorfoosi ei kuitenkaan ole saanut kaivatunlaista täyttymystä, mikä pääasiallisesti johtuu hivenen vaatimattomista lähtöaineksista sekä ontuvista sovitusratkaisuista.

Vaikka italiaanojen metalli rullaakin ihan asiallisesti, juuri yhtyeen nimen mukainen mäiskintä kuulostaa usein kököltä ja tylsältä nypytykseltä, josta hyvänä esimerkkinä pienjulkaisun päättävä Human Obliteration. Sen sijaan perinteisen metallin puolella bändi tuntuu olevan selkeästi paremmin kotonaan, sillä Unknown... -introsta ja Dawn -välisoitosta löytyy yllättävänkin herkkää ja nättiä melodiaa, jollaisia tapaa myös turhankin säästeliäästi ripoteltuna sinne tänne varsinaisia biisejä.

Thrash Bombzia kuunnellessa tuntuu vahvasti siltä, että vaikka yhtye haluaisikin kovasti räyhätä, on sen ja etenkin soolokitaristin ideat ja kyvyt kuitenkin selvästi paremmat melodisemman ja rauhallisemman musiikin parissa. Kehitystä saa aika paljon tapahtua muilla osa-alueilla, että lopputulos tasapainottuu ja parantuu oikeaan suuntaan.