torstai 21. huhtikuuta 2016

Inferno #135/2016

Crisix
From Blue to Black
Listenable
3

Edellisellä Rise...The Rest -albumillaan Crisixin nykyaikainen thrash-tykitys lupasi enemmän kuin mitä lopulta pystyi lunastamaan. Kikat on kolmannella levyllään hyvin pitkälti samat kuin ennenkin, mutta jonkinlaista petraamista on onneksi kuitenkin tapahtunut.

Lost Societyhän tästä tulee tosin edelleen vahvasti mieleen. Kiihkeätempoisissa kappaleissa on jyväskyläläisten debyytin kaltaista iloluontoista riehakkuutta, jossa kitaristit tikkaavat teknisellä tasolla mallikkaasti parastaan niin riffeissä kuin sooloissakin. Kireällä suorituksellaan ja hysteerisillä kiekaisuillaan laulaja on yhä bändin valopilkku, mutta onneksi biisimateriaali on edeltäjäänsä verrattuna piirun verran sekä monipuolistunut että tiukentunut.

Nasevasta mitastaan ja helposta kuuntelukokemuksesta huolimatta From Blue to Blackin temppuvalikoima tulee nopeasti selväksi ja leipiintyminen rässipaahtoon alkaa väkisinkin puolivälin kantturoilla. Nuoriso osannee arvostaa levyä kovemmaksikin, mutta vanhan jäärän korviin on kantautunut mielenkiintoisempiakin uusia tulokkaita ja levyjä kuin mitä Crisix edustaa.


Hypnos
Cold Winds
Crusher
3,5

Hurrien rock-skenessä lahkeet ne vaan pysyvät leveinä ja viikset tuuheina. Graveyardin ja Witchraftin johdattamassa skenessä laadukasta joskin useimmiten ei niinkään omaperäistä tarjokasta on piisannut ja tästä Hypnos on malliesimerkki. Kaksi vuotta sitten ilmestynyttä esikoista ei liiemmin mietitty kuten ei ilmeisesti myös yhtyeen nimivalintaakaan, sillä studiossa oltiin albumin kimpussa vain kolme kuukautta bändin perustamisen jälkeen. Kakkoskiekkoa maltettiin sentään kehitellä keikkailun ohessa toista vuotta.

Oletusarvoisen nihkeähköstä suhtautumisesta huolimatta Hypnos onnistuu vakuuttamaan suurimmalta osin. Sen kappaleissa on hyvää ilmavuutta ja rullaavuutta ilman että eksyttäisiin liiallisen hippeilyn pariin. Siitäkin huolimatta, että laulajanpestiä tyylillä hoitava Philip puhaltelee paikoitellen myös huiluunsa. Rankempaa ja vauhdikkaampaa jytämenoa Descending Sunin (Unrootables White) ja Transylvanian Nightmaren malliin voisi tosin olla enemmänkin.

Ei Cold Winds kovinkaan raikkaita ja uusia tuulia retroiluun puhalla, mutta lisänostetta se tuonee bändille ja ihan ansiostakin. Hyvin tehtynä rokki se vaan on poikaa silloinkin kun sitä syytetään trendikkyydestä.

Izegrim
The Ferryman's End
Listenable
3

Muitakin yhteneväisyyksiä kuin kotimaa on niin Izegrimissä kuin vähän aiemmin 90-luvun alkupuolella aloittaneessa Occultissa, joka kymmenisen vuotta sitten tosin modernisoi hieman linjaansa ja samalla nimensä Legion of the Damnediksi. Kummankin thrash-vivahteinen death metal räksytys on näet periaatteiltaan varsin hyvää, mutta levymitassa nopeasti itseään toistavaa ja puuduttavaa.

Neljän täyspitkän ja kolmen EP:n kokemuksella hollantilaiset hoitavat hommansa jämäkästi varustettuna hyvällä annoksella oikeanlaista räyhäkkyyttä. Varsinaisia vikoja levyltä on vaikeaa löytää, sillä sen verran vaivattomasti 11 biisiä soljuu ämyreistä. Vaan eipä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikein mikään kappale toisistaan edukseenkaan erotu, vaikka hyviä pieksentä- ja junttauskohtia sekä värikkäitä sooloja sieltä täältä löytyykin.

Albumin kansitaide ja nimi ovat lopulta mielenkiintoisempia kuin itse musiikki. Josko kuudennella täyspitkällä balanssi näiden välillä löytyisi paremmin.

Protector
Cursed And Coronated
High Roller
3,5

Teutonirässin kolme suurta ovat kannuksensa ansainneet ja ovat 2000-luvullakin onnistuneet pysymään vallan relevantteina ja vetreinä tapauksina. Näiden perässä on seurannut aina 80-luvulta saakka lukematon joukko vähemmälle huomiolle jääneitä tapauksia, joista kovimmat itselle ovat Tankardin lisäksi Deathrow ja Vendetta. Tasan 30 vuotta sitten startannut Protector on kuitenkin aina jäänyt Exumerin lailla pieneen paitsioon, vaikka monen ylistämä kakkoskiekko Urm the Mad (-89) hallussa onkin.

Kuten arvata saattaa, myös Protectorin uraan mahtuu uran lopetusta, pitkiä levytystaukoja ja lukemattomia miehistönvaihdoksia, mutta 2010-luvulla bändiä on eteenpäin piiskannut muutoin ruotsalaisista koostuvan nykyporukan alkuperäisräksyttäjä Martin Missy. Näiden tietojen valossa ei ole kovinkaan yllättävää, että vanhan koulukunnan bändi kuulostaa kuudennella albumillaan kaikkea muuta kuin ei-saksalaiselta ja modernilta.

Cursed And Coronated on samalla sekä takuuvarmaa että yllätyksetöntä rässinmäiskettä aivan kuten uransa alkuaikoinakin. Samat heikkoudet ja vahvuudet sillä yhä myös on, joiden ansiosta paikka B-luokan kärkikahinoissa on edelleen taattu. Vanhemman ikäluokan edustajaa tällainen sinnikkyys ja tiukasti kaksin käsin musiikillisesta menneisyydestä kiinni pitäminen kuitenkin miellyttää huomattavasti enemmän kuin saman saran modernisoidut ja uusiin vaatteisiin puetut yrittäjät.

Satan's Fall
Seven Nights 7”
Underground Power
4

Kotimainen tosiheavykenttä kasvaa hitaasti mutta varmasti eikä tämä ole missään nimessä väärin tänä modernina tuotteistamisen aikana. Vuoden kasassa ollut helsinkiläinen Satan's Fall saa uralleen mukavan startin, kun ainut demo julkaistaan heti kättelyssä kaikissa mahdollisissa formaateissa aina kasettia myöten. Samalla yhtye on alkanut myös keikkailla ja arvata saattaa, että setistä löytyy coveri jos toinenkin, vaikka omia biisejä on oletettavasti syntynyt enemmänkin näiden kolmen lisäksi.

Kuten olettaa saattaa, hönkii bändin musiikki ehtaa 80-luvun asennetta ja tunnelmaa, mutta onneksi riittävän hyvällä näkemyksellä toteutettuna. Maistuvaa melodiaa ja vauhdikas riffittelyä piisaa juuri sopivasti, ja kun kappaleet ovat sovituksellisestikin napakoita ja hyvin rullaavia, ei ihmeellisempää omaperäisyyttä jää edes kaipaamaan. Tämä pätee myös orkesterin nimeen, sillä suora viittaus Mercyful Fateen sekä myös vähintäänkin epäsuorat musiikilliset referenssit kuuluvat asiaan.

Iso merkitys kokonaisuuden toimivuuden kannalta on juuri tällaiseen melskaamiseen mainiosti istuva, äänialaltaan ilahduttavan laaja-alainen ja omaperäinen laulaja. Hienoisen kömpelyyden kun suorituksesta saisi vielä kokemuksen karttumisen myötä hiottua pois, voisi herraa alkaa tituleeraamaan aidoksi kultakurkuksi.

Seven Nights toimii seitsemänä päivänä ja yönä viikossa myös kuukausitasolla. Vuoden kovimmaksi genrensä edustajaksi on vielä matkaa, mutta edellytykset siihen on jo olemassa.

Inferno #134/2016

Maze Of Terror
Ready to Kill
Empire
3

Eteläamerikkalaisen ”viidakkometallin” keskeisimpiin tunnusmerkkeihin kuuluva, vaivoin hanskassa pysyvä ylenpalttinen kohkaus on aina ollut sekä äärimmäisen hellyttävää että kiehtovaa. Tämä ominaisuus löytyy toki myös perulaisen thrash-porukan Maze Of Terrorin ensimmäiseltä täyspitkältä, vaikka niin tuotanto kuin itse biisitkin aina laulajaa myöten ovat vain hysteria-asteikon alkukolmanneksessa.

Bändin enemmän vanhaan kuin uuteen koulukuntaan viittaavassa mäiskeessä on kauttaaltaan mukavan aggressiivinen ja jämäkkä ote, mikä ikävän usein nykyisellään on ennemminkin peräisin studiolaitteistojen sisuksista kun soittajien sisimmästä. Levyn ensimmäisen puoliskon biisit jaksavatkin pitää mielenkiintoa yllä tiukassa otteessaan, mutta pian tämän jälkeen biisien yksioikoisuus ja timanttisten riffien sekä kertosäkeiden puute käy ikävästi tympimään.

Tilannetta ei paranna kokonaisuuden ylimittaisuus, jota päätöskappale Giles De Rais vielä venyttää turhaan kymmenen minuutin kestollaan lähemmäs tuntia. Kohtuullisina annoksina Ready to Kill on kuitenkin aivan kelvollista papatusta ja räksytystä, mutta kasvuvaraa se jättää vielä melko tavalla.

New Keepers of the Water Towers
Infernal Machine
Listenable
4,5

Kolme vuotta sitten julkaistusta New Keepers of the Water Towersin kakkoslevystä Cosmic Child tuli intouduttua aika tavalla. Hurrien painava kevytprogeilu oli juuri sopivalla tavalla haastavaa sortumatta kuitenkaan missään vaiheessa liialliseen taiteiluun. Ja ennen kaikkea yhtyeen kappaleissa oli kauneutta ja sisältöä ilman punaisiin housuihin puettua ärsyttävyyttä.

Periaatteellisella tasolla yhtyeen linja on pysynyt samana, mutta nyt itse musiikille on annettu selkeästi enemmän tilaa lauluosuuksien kustannuksella. Kun tunnelmaa on samanaikaisesti syvennetty pahaentisemmäksi ja raskaammaksi unohtamatta kuitenkaan vastapainoina toimiva herkempiä ja kevyempiä osuuksia, on levy kerrassaan herkullisen monitasoinen ja tasapainoinen.

Albumin erityisesti esille nostettaviin hienouksiin kuuluu laulajan hienon heleä äänenkäyttö juuri oikeissa paikoissa sekä hypnoottisen ilmapiirin luominen kraut rock -henkisellä jumituksella. Etenkin silloin kun sen päälle kudotaan psykedeelistä kitarointia, joka kaikessa jami-hengessään on epäilemättä mahtavalla tyylitajulla tarkkaan harkittua.

Infernal Machine on progressiivista doom metalia, josta voi nauttia nekin jotka eivät kummastakaan genrestä erityisemmin perusta.


Scumrise!
Stains 7”
Omakustanne

2,5

Kouvolassa on selkeästi haluttu hypätä pois trendikelkasta, kun rokkia metallisella ja hiukan punkahtavallakin tatsilla roiskiva Scumrise! julkaisee kolmannen tuotoksensa pikkuvinyylinä ja CD:nä. Edellinen, melko kivaa mätkettä sisältänyt Super Hits EP kun oli tarjolla vain kasettina. Mikään muu ei sitten juuri olekaan merkittävästi muuttunut, mitä nyt kappaleita on saatu mahtumaan toiselle puolelle kaksi ja toiselle vain yksi.

Sama räväkkä mutta turhaa puristusta kaihtava rokinrytke kajahtelee myös Stainsilla. Tompan keuhkoja raastava ja kitarisoja repivä laulutyyli tuo kaivattua erottuvuutta ja lisäpontta muuten varsin perusmallin biiseille, joista pientä koukkua toki löytyykin. Perin pieniä ovat tosin silakat joulukaloiksi ja isompaa saalista ei tällä haavaa pyydykseen käy.

Jos B-puolen Drinking with the Kingissä nasta onkin jätetty painamatta lautaan, rääytään laulupuolella samoin kuin ennenkin. Riffirepertuaarista on kuitenkin haettu se fiilistelevämpi ja nätimpi puoli, joka näyttää kuinka raavas mies herkistelee. Naisten pöksyt tuskin tälläkään kappaleella kostuvat, mutta uroiden pahi ja pehi-tasot saattavat tästä jopa hieman kohota. Sama pätee myös kokonaisuuteen.

Horizon of the Mute

Vuosikymmeniä eri bändeissä puurtanut Jani Koskela kohottautui oitis kohti korkeuksia Horizon of the Muten kuukausi sitten julkaistulla nimettömällä minialbumilla, jonka jokaisesta osa-alueesta hän on yksin vastuussa. Minkälaisista lähtökohdista urasi selkeästi paras ja synkin musiikki oikein on syntynyt?

Lue koko haastattelu Imperiumi.net:istä

maanantai 22. helmikuuta 2016

Inferno #133/2016

Casket Soil
In the Gardens of Vermin
Omakustanne
3

Kotimainen death metal elää ja voi hyvin kuten on 2010-luvulla monen bändin ja julkaisun myötä saatu iloksi todeta. Lajivaihtelua on löytynyt aina syvimmistä syvyyksistä kumpuavasta mustimmasta vyörytyksestä hieman maanläheisempään ja helpommin lähestyttävään rullaukseen. Yhteisenä nimittäjänä on kuitenkin aina ollut, jos ei nyt mullistava omaleimaisuus, niin vähintäänkin intensiivinen ote ja suomalainen säväys on oppi sitten otettu rapakon takaa, länsinaapurista tai jostain muaalta.

Ensimmäistä täyspitkäänsä nyt julkaiseva muhoslainen Casket Soil ei ole läheskään synkin eikä rankin ruholle löyhkäävä myllyttäjä mitä rajojemme sisältä on tullut, mutta ei levyllä myöskään elämää syleillä duurisointujen ja purkkakertsien tahdissa. Bändin varovaisesti rönsyilevässä ja synkempäänkin suuntaan kurkottelevassa death metalissa on kunnianhimoisuutta ja omanlaistaan ilmettä, joka osittain toimiikin vallan hyvin.

In the Gardens of Verminin suurin vika on usein esikoisille tyypillinen sovituksellinen kulmikkuus sekä liiallinen tyhjäkäynti. Biiseissä on kyllä kauttaaltaan paljon hienoja hetkiä, mutta sitä kaikista olennaisinta niistä ei ole saatu tiristettyä esiin. Köpöksi tämä ei sentään kokonaisuutta tee, mutta kärkikahinoihin ei tällaisella materiaalilla ole vielä mitään asiaa. Lupaukset jäävät ainakin vielä toistaiseksi lunastamatta.

Chastain
We Bleed Metal
Leviathan
2,5

Heavy metalin ihmeellinen maailma on työmyyriä täynnä, joista useimmat saavat arvostusta enemmän sinnikkyydestään kuin musiikistaan. Yksi näistä on amerikkalainen kitaristi David T. Chastain, jota myös tilusankariksi on tituleerattu. Vähän reilu 30 vuotta kestäneen uran aikana onkin syntynyt kymmenittäin levyjä, joista koko nimen alla julkaistut keskittyvät instrumentaaliseen kitarasankarointiin. Pelkän sukunimen taas lukiessa kannessa juntataan suoraviivaisempaa tosimetallia kuten kymmenennen We Bleed Metal -levyn pelkästä nimestäkin voi jo ounastella.

Kappaleista paistaa edelleen läpi vahva 80-lukulaisuus, vaikka raskas ja synkkä yleissävy modernimpaa aikakautta edustaakin. Yhdistelmä tekee musiikista omalla tavallaan ajatonta, vaikka suurin osa nykynuorison edustajista tuskin piittaisi Chastainista palaneen puupennin puolikkaan vertaa. Puolestaan me kokeneemmat viehätymme albumista selvästi enemmän, vaikka paria poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet tasaista tuuttaamista ovatkin.

Jos Leather Leonen tarvittaessa riittäviin korkeuksiin yltävässä äänessä onkin mukana viihdyttävä annos kohtalokkuutta ja ilkeää raspia, ei mies pääse juurikaan lataamaan kunnolla vaisuiksi jääviin kertosäkeisiin, vaikka näitä edeltävät osiot usein runsaammin lupailevatkin. Jos herra kitaristi väläytteleekin paikoitellen mukavilla sooloillaan, on varsinainen riffittely ja sovitukset lähes poikkeuksetta yllättävänkin tönkköjä.

We Bleed Metalilla tokkopa saavutetaan uusia sankkoja yleisöjä, mutta metallinsa muuttumattomina kuten vanhoina hyvinä aikoina tahtovat kelpuuttanevat tämänkin äänitteen kokoelmiinsa.

Horrendous
Anareta
Dark Descent
4

Melko tarkkaan vuosi sitten ilmestyneellä kakkosalbumillaan Ecdysis triona toimiva Horrendous osoitti olevansa yksi mielenkiintoisimmista death metal -yhtyeistä tässä ajassa. Jos The Chills -esikoinen olikin jo lähes täysin valmista kauraa, oli seuraajallaan tehty kaikki hieman eri tavalla mutta samalla myös paremmin ja taidokkaammin. Eikä yhtye ole nyt kolmannella albumillakaan jämähtänyt paikoilleen, vaan rikkoo joko tietoisesti tai luonnollisen kehityksen myötä kaavojaan kuulostaen silti kuitenkin yhä edelleen vain itseltään.

Siinä missä Ecdysisillä kuultiin aina kansikuvaa myöten aiempaa eeppisempää ja maalailevampaa ja sitä myöten myös helpommin lähestyvää death metalia runnomisen vastapainona, on Anareta taas kiemuraisempi tapaus. Tokihan levyltä löytyy edelleen kappale kappaleelta toinen toistaan hienompaa melodiaa ja kuljetusta, mutta nyt uusina elementteinä on mukana äkkiväärää pieksentää, joka osaa yllättää kumartaen usein enemmän thrashin kuin deathin suuntaan. Levy muistuttaakin periaatteiltaan paljon monien 80-luvun uranuurtajien kuten Coroner, Destruction ja Death kehitystä, jossa juuri kolmas albumi oli selkeä irtiotto menneisyydestä kohti haastavampaa ja monimuotoisempaa ilmaisua tyylilajin pysyessä kuitenkin lähtökohdiltaan samana kuin aina ennenkin.

Lähtökohtaisesti Anareta on haastava ja vaikeasti lähestyttävä levy, joka ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuntuu jopa pieneltä pettymykseltä. Sen hienous ja syvällisyys alkaa kuitenkin paljastua pikkuhiljaa, vaikka osa biiseistä vastusteleekin avautumista muita enemmän. Ja juuri tästä syystä sen kahdeksan biisiä muodostavatkin vahvan kokonaisuuden, joka taatusti kestää aikaa ja jota vuosien päästä todennäköisesti tullaan arvostamaan enemmän kuin mitä nyt.

Inferno #132/2015

Phased
Aeon
Czar of Bullets
3,5

Painavaa sanomaansa messuavan Phasedin toiminta on ollut vaiheessa jo pidempään, sillä jos kaksi vuotta sitten ilmestynyttä kokoelmaa ei lasketa, on edellisestä albumista ehtinyt vierähtää kuutisen vuotta. Hitaasti kumminkin hyvä tulee ja tätä slogania trio on noudattanut myös musiikillisessa kehittymisessäänkin. 

Alkuaikojen stoner rockista bändi on vaiheittain siirtynyt kohti aina vain jyrkempää ja painavampaa ulosantia. Vain vieno psykedelian katku ja murjomisen altakin esille puskeva groove ovat jääneet leijailemaan biiseihin muistutuksena alkuperäisistä lähtökohdista. Lanaus Aeonilla onkin kauttaaltaan tasaisen varmaa eikä missään nimessä kyllästyttävää. Siltikin sen toivoisi painostavan vieläkin raskaammin ja vastapainona taas kurkottavan entistäkin huuruisempiin ja yllättävämpiin sfääreihin.

Phasedin suuntavektorit sojottavat kyllä oikeisiin suuntiin, mutta nopeusvektorit tuppaavat taasen jäämään turhan tyngiksi. Nyt esimerkiksi pihinää ja suhinaa löytyy riittävästi vain Into the Gravity Well -biisistä Etchedin ollessa parhaiten balanssissa näiden keskeisten eri elementtien suhteen. Mitään muuta varsinaista vikaa ei Phasedin vektoriavaruudesta löydykään ja sen alkiotkin noudattavat musiikkiin vallan sopivia yksinkertaisia reaalilukujen lainalaisuuksia. Vaikka Aeon onkin ajaton levytys, ei se kuitenkaan tule uhmaamaan aikaa.

Seamount
Nitro Jesus
The Church Within
3,5

Hajanaisuudestaan huolimatta Seamountin kolmannesta ”Sacrifice”-albumista tuli varovaisesti innostuttua. Yhtyeen vanhakantaisessa doomin ja kaihoisan rockin hybridissä oli paljon kiehtovaa eikä vähiten Phil Swansonin omintakeisen äänen takia. Tätä seurannut IV: Earthmother -lätyskä onkin sitten livahtanut kokonaan ohi, mutta Nitro Jesuksen perusteella siihenkin olisi syytä kuulokontaktia ottaa.

Viidennellä levyllään bändi tuntuu rauhoittuneen hitusen verran ja melankolisten sävyjen kasvamisen myötä sen ote on myös entistä kiehtovampi. Kyllähän nelikko edelleenkin saa halutessaan instrumenteistaan irti raskaita riffejä ja painavia komppeja, mutta aiempaa ilmavammin, josta Can't Escape the Pain on paras esimerkki. Herkempää puoltaan orkka esittelee taas mainiosti Hold Up the Sunissa sekä No One Knowsissa ja näiden levyn parhaimmistoon kuuluvien ääripäiden väliin jää useita niin hyviä biisejä kuin myös mitäänsanomattomampaa täytemateriaaliakin.

Jos Seamount onnistuukin pistämään ehdottomasti parastaan levyllä, on kokonaisuus edelleen turhan epätasainen. Tasaisempaan lopputulokseen olisi vaadittu muutaman heikomman yksilön karsimista kokonaan kun taas parille-kolmelle olisi riittänyt pelkkä lisäsovitus ja tuottaminen. Jeesuksen toista tulemista odotellessa.

Status Abnormis
Amor Fati
Omakustanne
4

Parisen vuotta sitten ilmestynyt Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void esitteli umpihullun ja hallittua kaaosta levittävän bändin. Albumin kutsuun ei ollut helppo vastata, mutta lopulta se imaisi väkisinkin mukaansa. Minkäänlaista rauhoittumista ei näiden vuosien aikana ole tapahtunut, mutta jonkunlaisesta kehityksestä voidaan kuitenkin puhua. Siitäkin huolimatta, että nyt ilmestynyt kakkoslevy on edeltäjäänsä hankalammin lähestyttävä mutta vähemmän ahdistava.

Nyttemmin jyväskyläläistyneet ylivieskalaiset kuulostavat edelleenkin järkälemäiseltä, vaikka Amor Fati nykyaikana maltillinen 43 minuutin mittain teos onkin. Itse musiikki säntäilee edelleenkin sinne sun tänne ja takaisin niin temmoiltaan kuin tunnelmaltaankin, mutta kaikessa järjettömyydessäänkin biiseissä on jollain kieroutuneella tavalla ajatusta mukana. Helppoa punaisen langan löytäminen ei kuitenkaan ole ja vähän päivästä riippuen sen etsintä voi olla hyvinkin palkitsevaa tai vastapainoisesti jopa tympäisevää.

Vaikken koskaan ole oppinut ymmärtämään Strapping Young Ladin nerokkuutta, en myöskään ole voinut haukkua bändiä paskaksi. Status Abnormisin vertaaminen SYLiin ei varsinaisesti tee sille oikeutta, mutta samankaltaisista oireista ja pakkoliikkeistä molemmat tuntuvat kärsivän. Amor Fatiakaan ei helpolla voi eikä ehkä tarvitsekaan ymmärtää, ja tämä saattaakin olla monelle esteenä levystä nauttimiselle. Bändiä tämä tuskin haitannee.

TRS
Vicious Cycle of Life 7”
Eternal Now/Räkälevyt/Doomed to Misery/Filthy
3

Liekö kyseessä taiteellinen ratkaisu vai jonkinmoinen harkittu metamorfoosi, mutta TRS onnistui aluksi hämäämään uutena tuttavuutena. Meissä jokaisessa piilevä pieni Neiti Etsivä selvitti kuitenkin pian, että kyseessä on kotimainen aiemmin The Reality Show'na tunnettu trio. Valehtelisin jos väittäisin, että ilahduin löydöksestä, olihan mielikuvat yhtyeen kahden vuoden takaisesta Liberation Eschatalogy täyspitkästä varsin penseät.

Jonkinmoista riemastusta aiheutti kumminkin EP pyörittely soittimessa, sillä nyt mennään eikä meinata. Kaukana poissa on albumia pääasiallisesti edustanut tympeä hidas/keskitempoinen junnaus ja nyt vauhdin kasvun myötä koko orkesteri tuntuu heränneen koomasta ja saaneen vielä adrenaliinipiikin kannikkoihinsa. Kolme biisiä rymistellään raivokkaasti eteenpäin eikä edes seiskan avaava ja samalla sen sekä monipuolisin että mielenkiintoisin raita Mouth And Tail kärsi piiruakaan mitastaan, vaikka sillä onkin lähes viisi minuuttia kestävänä yhtä paljon mittaa kuin kääntöpuolen kappalekaksikolla yhteensä.

Rätväkän tymäkkä hardcore-myllytys on selkeästi TRS:n omin juttu. Vaikkei bändin mekkalointi ole kovinkaan kummoista edes kotimaan mittakaavassa, on se silti tällä julkaisulla ilahduttavan energistä ja vakuuttavaa.

Whiskey Ritual
Blow with the Devil
Art of Propaganda
3,5

Pelkän ensisilmäyksen perusteella tämän julkaisun olisi helppoa olettaa sisältävän jonkin sortin white trash & redneck uhoamista Teksasista, mutta erehdys kuin tärähdys joka suhteessa. Rokkaava proto-black metalista vaikutteensa vahvasti imenyt Whiskey Ritual onkin Italiasta ja täten niin lähtökohdiltaan kuin tutustumisen myötä myös sisällöltäänkin huomattavasti ennakko-oletuksia mielenkiintoisempi ja parempi.

Blow with the Devilin sanoituksellista sisältöä voisi kuvailla Popedan klassisella riimillä: Huumeita, viinaa, naisia ja rahaa, maailma on täynnä kaikenlaista pahaa” paitsi että varallisuudella ei tällä levyllä leveillä. Nämä aihepiirit sopivat toki saastaa levittävään musiikkiin hyvin, vaikka osaltaan turhan alleviivaavilta ja huomiohakuisilta tuntuvatkin huolimatta kieroutuneesta viihdyttävyydestään.

Itse kappaleet eivät kuitenkaan ole sieltä rujoimmasta ja rienaavammasta päästä, vaan yllättävänkin jämäkästi ja tarttuvasti rullaavaa black'n'rollia, mikä pelkästään eduksi laskettakoon. Melkoisen kovalla draivilla starttaava kiekko ei kuitenkaan aivan pysty pitämään yllä intensiteettiä ja mielenkiintoa maaliin saakka, mutta notkahdus on lopulta melko vähäinen. Osaltaan tämä johtuu myös itse biisijärjestyksestä, sillä normia hitaammat ja haastavammat kappaleet löytyvät juuri albumin loppupuoliskolta.

Viskistä ja rituaaleista en perusta, mutta Saatanan sekaantuessa rock'n'rolliin ja metaliin jälki yleensä tuppaa olemaan hyvää kuten nytkin.

torstai 18. helmikuuta 2016

Nagant Neckshot "Under Downpour of Steel"

Sotaisaa black ja death metalia on tykitetty jo pitkään sekä maailmalla että kotirintamalla laaja-alaisesti ja hätäisen pintaraapaisun perusteella Nagant Neckshot ei vaikuttaisikaan erottuvan rivistöstä niin millään tavalla. Syventyminen lähinnä promokäyttöön tarkoitettuun "Under Downpour of Steel" -albumipakettiin paljastaa kuitenkin välittömästi taitonsa: tämä ryhmä on sittenkin lähempänä eliittisotilaita kuin tavallisia tykinruuaksi tarkoitettuja rivimosureita. Tämä käy myös selväksi bändin sanoituksellisesta konseptista, jossa kerrotaan täysin realistisen oloisia tarinoita Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuosina 1939-1944 vallinneista sodista. Pääosissa on molempien osapuolien yksittäisen sotilaan kokemukset ja näkökulmat erilaisiin sotiin liittyneisiin tapahtumiin. Uraa!

Melkoisella pieteetillä kasattu yhdeksän biisin julkaisu mukana tulevine lukuisine aidoista lähteistä kopioituine propagandaleikkeineen on äärimmäisen tyylikästä jälkeä kaikkinensa. Albumi ei kuitenkaan missään nimessä ole pelkästään ulkokultainen, vaan myös itse tärkein eli musiikki on lähes tiptop-kunnossa. Nagant Neckshotin päälle käyvässä death metal -vyörytyksessä on armottomuutta, jylhyyttä, monipuolisuutta ja napakkuutta juuri sopivassa suhteessa. Näiden laadukkaiden ja taidokkaasti toteutettujen ominaisuuksiensa ansiosta naseva alle 24 minuuttinen kokonaisuus on sekä iskevä että riittävän omaperäinen tuotos, jotta sille voi saman tien antaa kenttäylennyksen suomalaisen death metalin päällystön joukkoon.

Jos bändi jossain osa-alueella voisi vielä parantaa ilmaisuaan, on se konseptinsa sopivan vähäisessä mittakaavassa laajentaminen myös musiikin puolelle. Enkä nyt tarkoita kitarasahauksen korvaamista balalaikalla, vaan melodioiden, puhesamplejen sekä aikalaismarssien ja sävelien mukaanottamista joiden toimivuudesta "Oh, Katyushkan" lyhyt intro antaa hyvää osviittaa.

"Under Downpour of Steel" ansaitsisi ehdottomasti kunnollisen julkaisun ensitilassa, tapahtuu se sitten levy-yhtiön kautta tai "vain" omakustanteisesti. Tämän valmiimpaa tapausta tokkopa löytyy edes etsimällä.

torstai 11. helmikuuta 2016

Alkuvuoden kasettikatsaus

Viime vuoden toukokuussa tuli kirjailtua satunnaisia ajatuksia muutamasta kasettijulkaisusta sekä itse formaatin paluusta otsikolla Kasetti on uusi vinyyli. Muutama nauha on tuonkin jälkeen ajautunut käsiini ja eiköhän tämän vuoden aikana haltuun päädy ainakin vielä julkaisuaan odottavat kirskuvan HC:n edustajien Conformin sekä Harhat-yhteen analogiasilmukat.


Lemmy otti ja kuoli juuri täytettyään 70-vuotta, mutta miehen arvostettava elämäntyö elää ja voi hyvin niin Motörheadin kuin tästä vaikutteita imeneiden likemattomien yhtyeiden musiikissa. Eräs näistä on viime vuonna esikoisensa maailmaan saattanut Steel Machine, jonka "Sacrifice on the Road" kertoo jo pelkällä kansikuvallaan mistä bändissä on pohjimillaan kysymys. Motörheadille, miehelle ja maltaallehan kassun neljä kappaletta haisevat ja mielikuvaa vahvistaa entisestään kitaristi-laulajan lemmymäinen äänenkäyttö. Samaa draivia tai karismaa ei bändillä tietenkään ole kuin ilmeisellä esikuvallaan, mutta ehdottomasti oikealla asialla kolmikko kuitenkin on eivätkä kappaleet ole missään nimessä huonoja tai vaisuja. Uusi julkaisu on kuuleman mukaan työn alla ja päätyy kyllä tsekattavien listalle.


Heavy rockiksi itsensä määritelleeltä Initiatedilta ilmestyi niin ikään debyytti viime vuoden puolella. Väkevähköä ja mysteerisen tummaa tunnelmaa huokuva äänite on kaikin puolin mallikelpoinen tapaus. Minkäänlaisesta jo osaltaan ohimenneestääkin trendikkäästä retro-hippeilystä ei ole tietoakaan, vaikka menneiden vuosikymmenten kaikuja bändi musiikissaan hyödyntääkin. Vahvojen, joskin lisää tarttuvuutta kaipaavien kappaleiden lisäksi Initiatedin ehdoton plussa on vahvasti tulkintaansa eläytyvä komeaääninen laulaja. Nyt kun hommat on laitetu alulle, toivon mikään uutta siementä pannaan vakoon mahdollisimman pian.



Tuore tulokas Scumripper tarjoaa punkin sekaista death metal saastaa itäsuomalaiseen tapaan. Autopsyn ja etenkin Nekrofilthin tapaiset visvavatkaimethan musiikissa löyhkäävät suorastaan härskisti, mutta kun tekemisen asenne ja taso on näinkin hyvä, niin eikun lisää paskaa housuun ja korville. Sanakikkailuillaan rockin/metallin historiaan viittaavat "Burning of the Midnight Tramp" ja "Run to the Pills" vetävät suuta väkisinkin ilkikurisempaan virneeseen yhdessä musiikin kanssa.


Lappeenrantalainen Ripride ei sekään ole sieltä salonkikelpoisimmasta päästä. Ensimmäisen "Demo 2015" julkaisunsa sisältö on samaa mitä kantensakin: karskia ja konstailematonta thrashia, jossa on myös ripaus jos toinenkin death metalia mukana. Ties mistä eri lähteistä sekaan ujutetut puheenpätkät tuovat oman synkän säväyksensä mekkalointiin, mutta myös muunlaista väriä ja vaihtelua jää kappaleisiin vähän kaipaamaan. Repäisevä startti joka tapauksessa.


"Haista minua" ei varsinaisesti ole uutta materiaalia sisältävä julkaisu kerrassaam mainiolta Haistelijoilta, vaan yhtyeen koko neljän EP:n mittaisen levytysuran samalle nauhalle pakkaava kokoelma varustettuna yhdellä reenivedolla, parilla Terveet Kädet coverilla sekä yhdellä kokonaan uudella kappaleella. Bonuksia lukuunottamatta lähes kaikki biisit löytyvät toki myös bändin bandcampista, vaikka kasetti on aina kasetti vinyylistä puhumattakaan. Jostain syystä kasetin äänenlaatu jättää kuitenkin hieman toivomisen varaa, mutta onneksi kannet ovat taattua Haistelijat-tyyliä.


Laukaan punk-ylpeys Aivolävistys otti ja laittoi pillit pussiin tammikuun lopulla soittamalla viimeisen keikkansa Lutakossa. Suunnitteilla ollut albumi jäi lopulta tekemättä, mutta osa sille tarkoitetuista biiseistä sentään päätettiin julkaista treenikämppädemoina ja asiaankuuluvasti kasetilla totta maar. Aivolävistykseltähän tämä edelleen toki kuulostaa, vaikka meno onkin aiempaa hieman suoraviivaisemmalta eikä aiemmin tutuksia tulleita joskus yllättäviäkin musiikillisia irtiottoja niinkään kuulla. Sanan säilä sentään sivaltaa bändille tutulla tavalla tarkasti kohti erilaisia yhteiskunnan epäkohtia antaen myös ajattelemisen aihetta ihan yksilötasollakin suhtautumisessa vaikeisiinkin asioihin.


maanantai 28. joulukuuta 2015

Metallinen nuoruus: Dio "The Last in Line"

Vuonna 85 piti yläasteen musiikkitunnille tehdä parityönä esitelmä suosikkiartististaan. Erityisen jännäksi asian teki se, että esitelmä piti äänittää kasetille, joka sitten luokan edessä laitettiin pyörimään. Esitelmän tueksi piti vielä tehdä ja jakaa luokkatovereille A4 kokoinen tiivistelmä artistin urasta.

Popparikaveriani ei Dio kiinnostanut, mutta minua sitäkin enemmän, joten Diostahan esitelmä sitten tehtiin. Kirsikkana kakun päällä oli samalla tai edellisellä viikolla ennen esitelmää Suomen televisiosta tullut "The Last in Line" -musiikkivideo, jonka sain talteen meille samana vuonna hommatulla videonauhurilla. Melko polleana poikana pääsi tuon hienon biisin ja videon näyttämään esitelmän päätteeksi


Ajan hengen mukaisesti muita esitelmien aiheita olivat mm. Diana Ross, Elvis, Dingo, Alphaville, Modern Talking, Stevie Wonder, Limahl, David Bowie, Paul Young, Wham ja Olivia Newton-John. Hevin puolella lähinnä poikien taholta olivat edustettuna Iron Maiden, W.A.S.P. ja Scorpions, mutta tiivistelmän käsialan perusteella Van Halen nautti jonkun tytön suosiota.

Se mikä toimi 30 vuotta sitten, toimii edelleenkin. We Rock!


torstai 10. joulukuuta 2015

Inferno #131/2015

Éva Polgár und Sándor Vály
Die Toteninsel
Ektro

Unkarilaisten Sándor Vályn ja pianisti Éva Polgárin luoma ja soittama Die Toteninsel on jopa julkaisija Ektron mittapuulla puhdasveristä taidemusiikkia. Siis arkkityyppi sellaisesta musiikista, jonka kuuntelu ärsyttää suunnattomasti tavallista sukankuluttajaa, joka ei ymmärrä sisällöstä höykäsen pölähdystä. En toki itsekään väitä ymmärtäväni levyn hienoudesta paljoakaan, mutta en anna sen haitata teoksen kuuntelua.

Oopperan taustatarina on äärimmäisen mielenkiintoinen ja onkin hienoa, että levyn mukana tulevassa muhkeassa kirjasessa sen taustat on käyty kattavasti läpi. Lyhyesti referoituna teos perustuu tunnettuun Die Toteninsel (Kuolleiden saari) maalauksesta viime vuosisadan alkupuolella tehtyyn ja ainoastaan kerran esitettyyn oopperaan, jonka libretto löytyi sattumalta pienestä antikvariaatista.
Koska itse partituuri oli kadonnut jäljettömiin, ei tekstistä ja maalauksesta suuresti innostuneella Sándor Válylla jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kuvitella millaista musiikki olisi voinut olla. Ratkaisu toteuttamiseen oli improvisaatio yhdessä Éva Polgárin kanssa. Täysin luonnollista siis kaikin puolin, kun ottaa huomioon lähtökohdat ja kokonaisuuden.

Satunnaiselta vaikuttava pianonpimputus yhdistettynä tönkösti lausuttuun saksan kieleen kuulostaa juuri niin kummalliselta kuin olettaa saattaa. Samalla yhdistelmän luomassa dramaattisessa, modernissa ja tummanpuhuvassa ilmapiirissä on kuitenkin jotain sen verran häiriintynyttä ja kieroa, että se onnistuu riittävissä määrin väkisinkin kiehtomaan yli paikoin ylittyvän ärsytyskynnyksenkin.
Sanotaan, että musiikista kirjoittaminen on kuin arkkitehtuurista tanssiminen. Kaksi vasenta jalkaa omaavana ja selvä mies ei tanssi -opin sisäistäneenä Die Toteninselin arkkitehtuurin arvottaminen on minulle kuin vesiselvänä tanssiparketilla pyörähtely. Mielenkiintoista, mutta mahdotonta kuvailla numeroin.


Jussi Lehtisalo
Maisteri LP
Full Contact
4


Kolmanteen soololevyynsä ja ties kuinka monenteen kymmeneensä julkaisuun kokonaismäärällisesti laskettuna ehtinyt Jussi Lehtisalo on itse ehtinyt leikkisästi kehumaan Maisterin sävellyksiä ja sanoituksia loistaviksi sekä soundimaailmaa upeaksi. Eikä mies väärässä olekaan, levyn nimi kun voisi aivan yhtä hyvin olla Mestari tai Tohtori viitaten muusikon ansioihin ja kokonaisvaltaiseen paneutumiseen kaikenlaisen musiikkihörhöilyn saralla.

Älpyn kappalekolmikko on porilainen näkemys lounge-musiikista. Kaikessa hypnoottisuudessaan se vaikuttaa päällisin puolin kepeältä sisältäen kuitenkin Lehtisalolle tyypillistä outoa monitasoisuutta ja syvällisyyttä niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin. Kaiken yllä leijuva taiteellisuuskin on saatu kuulostamaan täysin arkiselta ja maanläheiseltä, mikä kuvaakin rumpuja luukunottamatta kaikesta levyn musiikista ja soitosta vastuussa olevaa artistia itseäänkin hyvin.

Napakka puolituntinen on muihin tekijöihin verrattuna erilainen, mutta Jussille taas tyypilliseen tapaan herkullinen ja taitava akateeminen annos musiikkia. Siinä missä A-puoliskon Yli järvien tai Journalismin ehdoilla -kappaleet ovat B-puolen yksin täyttävää Tuntematonta helpompia ja tarttuvampia, on jälkimmäisen valtteina melankolisuus ja korkeammalle viety yksinkertainen ja tenhoava kosmisuus.

Kukapa porilaisen selkään taputtaisi kuin tämä itse. Ja toimittajat. Sekä fanit. Maisteri tämän ansaitsee.

Lowburn
Doomsayer
Argonauta
3

Jos haluaa yhtyeensä menestyvän edes pienessä mittakaavassa, on kaikenlainen pitkäjänteinen ja vankka pohjatyö demoineen/pienjulkaisuineen sekä keikkoineen ensiarvoisessa asemassa ennen varsinaisen esikoistäyspitkän julkaisua. Suunta pitäisi olla myös kokoajan ylöspäin, sillä nykyajan armoton ilmapiiri ei juurikaan anna notkahduksia anteeksi.

Lappeenrantalaisen stoneria mäiskivän Lowburnin kohdalla kehityskäyrä Doomsayer-debyytin kohdalla ei ikävä kyllä ole nousussa, vaan yhtye tuntuu parhaimmillaankin tarpovan paikallaan. Kahden vuoden takaisella Soaring High EP:llä biisimateriaali vielä rokkasi väkisinkin kaikessa tanakkuudessaan huolimatta siitä, että se oli mallia perus-perus-perus. Samaa ei kuitenkaan voinut enää sanoa vuotta myöhemmin Church of Voidin kanssa splitti-seiskalla julkaisusta Dope Is a Pope -biisistä, joka muuten on päätynyt Doomsayerin loppuun bonuksena.

Edellä mainitulta EP:ltä on mukaan albumille kelpuutettu kolme neljäsosaa kappaleista ja yhdessä jytät mallikkaasti käyntiin potkaisevan avausraita The Last Onen kanssa nämä ovatkin levyn parasta antia. Uudemmasta materiaalista koostuva loppupuolisko sisältää selkeästi enemmän keskitempoisempaa huuruilua, joka näkyy myös kasvaneina pituuksina. Kokonaisuutta ajatellen monimuotoisuutta on kyllä enemmän, mutta yksilöinä niistä yksikään ei tahdo kohota riittävän kiinnostaviin ja korkeisiin sfääreihin.

Kokeneen koplan hyppysistä irti laskettuna Doomsayer vaikuttaa hieman yllättäenkin vielä linjaansa haeskelevan orkesterin julkaisulta.

Lynch Mob
Rebel
Frontiers
3

Dokken oli ja on edelleen kova bändi, kun puhutaan heidän neljästä 80-luvun studioalbumistaan. Väheksymättä mitenkään rytmiryhmän Jeff Pilsonin basisimia & Mick Brownin rumpalointia, Don Dokkenin ääni yhdistettynä George Lynchin kitarointiin on kuitenkin se juttu, minkä ansiosta jo muutenkin tasokkaat ja tarttuvat biisit ovat selvästi persoonallisempia kuin monella muulla tukkahevin kultakauden aikalaisellaan.

Lynchin lähdettyä lätkimään Dokkenista, kiinnostukseni perustamaansa Lynch Mobin Wicked Sensation -debyyttiä (1990) kohtaan oli suurehko ja pettymys tismalleen yhtä iso. Kappaleet olivat tympeitä ja taantuneita samalle keskinkertaiselle tasolle kuin niin monella muullakin yrittäjällä eikä tilanne tunnu juurikaan parantuneen 25 vuodessa. Albumeita on julkaistu useita tälläkin nimellä soololevyistä puhumattakaan, mutta sen verran suuri pettymykseni on näemmä ollut, että jääräpäisyyttäni olen ne kaikki sivuuttanut.

Kypsästi ja letkeästi soiva Rebel on kauttaaltaan ammattimaista jälkeä eikä sävellyksinä ollenkaan kehnoimmasta päästä, mutta hard rockiin kuuluvaa rehvakkuuden ja sielukkuuden yhdistelmää siltä löytyy vain pienenä väläyksinä ja liian harvasti. Löysähkösti starttavan Rebelin parhaat onnistumiset löytyvät sen loppupuolelta, joista The Hollow Queenia ja The Ledgeä voi pienin varauksin jopa kehua. Loput yhdeksän tsibaletta ovatkin sitten kelvollisia joskin turhan rutiininomaisia vetäisyjä.
Kuunnellessa laiskanpullean avauskappaleen Automatic Fixin kertosäettä This is my rock'n'roll, this is my love and all I need ei voi kuin vähän hymähtää kyynisesti. Kapinallisuuttakaan kun eläkeikää uhkaavasti hätyyttävien herrojen toiminnasta ei tämän perusteella juurikaan löydy, vaikka rakkautta itse musiikkiin en lähdekään kyseenalaistamaan.

Murder Hollow
Titan
Omakustanne
2,5

Manselainen möyrintäjoukkio Murder Hollow hamajaa esikoisdemonsa jälkeen nousua seuraavalle tasolle julkaisemalla ihan oikeassa ammattistudiossa, joskin livenä, taltioidun Titan-täyspitkänsä. Oikeanlaisesta kunnianhimoisuudesta ja määrätietoisuudesta on nostettava yhtyeelle peukkua, mutta näiden itse musiikin perusteella taas ei, vaikka sormea ei myöskään voi alaspäin kääntää.

Debyytillään bändi kyntää häivähdyksellä sludgea värjättyä doom metaliaan hitaasti, syvälle ja paikoitellen kovaakin. Ovelalla kotimaisella leffasamplella starttaava ja mainiosti junttaava instrumentaalinen The Witch -intro lupailee kuitenkin enemmän kuin mitä perässä seuraava kappalekolmikko pystyy tarjoamaan. Biiseissä kun on yhä edelleen liikaa demomaista epävarmuutta omasta tyylistä jättäen käteen pelkkiä, lähes kasvottomia järkäleitä.

Demona Titan olisi kelvollinen ja kohtalaisen lupaava suoritus, mutta albumilta vaaditaan enemmän. Murder Hollow vaikuttaakin turhaan kiirehtineensä levyn julkaisun kanssa, kun lisäkeikkojen ja materiaalin jauhamisen myötä lopputulos olisi varmisti muotoutunut vakuuttavammaksi. Hitaasti kun hyvä tulee niin musiikissa kuin sen tekemisessäkin.

Praying Mantis
Legacy
Frontiers
4

Praying Mantis on yksi niistä lukuisista uuden aallon brittihevibändeistä, joka lupaavasta Time Tells No Lies -startista (1981) huolimatta jäi osin epäonnisuuttaankin ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Osaltaan tämä johtunee jopa Demoniakin kepeämmästä ja melodisemmasta lähestymistavasta heavy metaliin, jolle samoihin aikoihin rapakon toisella puolella olisi varmasti löytynyt huomattavasti enemmän AOR-kuumetartunnan saaneita ymmärtäjiä.

Vaan sinnikkäästi yhtyeen yli 40 vuotta sitten perustaneet Troyn-veljekset ovat jaksaneet vuonna -90 tapahtuneen paluun jälkeen levyjä julkaista, vaikka suosio epäilemättä pysytteleekin pienehkön mutta sitäkin innokkaamman piirin parissa. Tosin päätyminen jo edellisellä Sanctuary-lätyskällä klassiseen (hard) rockiin ja AOR:ään erikoistuneelle Frontiers-lafkalle on bändille vähintäänkin neljä oikein ja lisänumero -tyyppinen lottovoitto, koska sitä kautta jos mistä nämä veteraanit voisivat uusia korvapareja tavoittaa.

Legacylla debytoiva solisti John Cuijpers on mies paikallaan, sillä häneltä löytyy niin asiaankuuluvan miellyttävän ja riittävän laaja-alaisen äänen lisäksi myös kykyä sekä sävellysten että sanoituksien värkkäämiseen. Kun tähän ynnätään vielä varsinaisten biisinikkarien pitkä kokemus nättien melodioiden ja vahva näkemys toimivien sovitusten tekemisestä, on mallikkaasti toimivilla laululinjoilla varustettu levy täynnä oikealla lailla siloteltua ja korvista liukkaasti kaaliin sujahtavaa kevyt heavyä.

Jos korvamadot ovatkin levittäytyneet levylle tasaisesti, eivät ne sentään loppuiäksi jää pipodiskoa pyörittämään. Ilahduttavan perusvahva suoritus albumi silti on, setämiesten musiikkia setämiehiltä setämiehille.

Regarde Les Hommes Tomber
Exile
Les Acteurs de l'ombre
4

Vuonna 2013 ilmestynyttä Regarde Les Hommes Tomberin eponyymiä esikoista tuli kehuttua niin kunnianhimosta kuin osaamisestakin, vaikka sinällään kelpo lopputulos vielä toivomisen varaa jättikin. Vaan niinhän siinä kävi kuten ounastelinkin, että kahdessa vuodessa yhtyeen visio on fokusoitunut entisestään kohti ominta ydinosaamistaan.

Jos aiemmin pyrkimys murheellisille ja synkille vesille jäi vielä kurkotteluksi, ollaan nyt hyvää vauhtia sukeltamassa kohti syvää ja tuntematonta päätä. Kohti pohjaa painavat yhä edelleen hitaat ja painavat doom-osiot siinä missään vauhtia taas lykkii hypnoottinen ja yllättävänkin raa'asti lauluja myöten repivä black metal. Elementit ovat toki tismalleen samoja kuin debyytilläkin, mutta nyt näiden vieläkin mielenkiintoisemmin toteutettujen ääripäiden sisältö vahvistaa jyrkemmin toisiaan onnistuen koskettamaan syvemmältä entistäkin isommalla kouralla.

Exilen ranskalaista taiteellisuutta huokuva genresikermä työntänee pois luotaan puritaaneimmat, mutta vetänee taas puoleensa hieman haastavampaa äärimmäisyyttä etsiviä. Helpoksi sen kaaostakin syleilevä moniulotteinen ulosanti ei lähestymistä kuitenkaan tee sisäistämisestä puhumattakaan.

Seal of Beleth
Seal of Beleth
Patologian Laboratorio
3,5

Seal of Belethin täyspitkä pelinavaus Slow Music for Dead People kahden vuoden takaa ilahdutti minimalistisen nihilistisellä jyräämisellään. Kaikenlaiset monimuotoisuuden valopilkut olivat tehokeinoina säästeliäästi käytettyjä, mutta hypnoottisen painostavuuden puristuksissa niitä ei edes osannut kaivata.

Jo pelkästään kansikuvia vertaillessa käy ilmi, että entinen lähes pikimusta sisältö on saanut lisäsävyjä rinnalleen. Musiikissa tämä kuuluu karskina ja pörisevänä groovena, joka puhaltaakin ilmaa sävellyksiin vähentämättä kuitenkaan yhtään raskaan poljennon tehoista. Kun kappaleiden lukumäärää on leikattu kolmanneksella neljään, on kokonaiskesto myös tippunut minuuttimääräisesti saman verran reiluun kolmeen varttiin. Tästäkin syystä nimetön kakkonen on edellistä ilmavampi ja sitä myötä hitusen helpommin sulateltavissa.

Hyvinkääläiset ovat onnistuneesti luoneet sekä nahkaansa että osin myös sisälmyksiään uusiksi. Aluksi uudistunut linjaus tuntui kuitenkin hieman tasapaksulta, mutta lisätahkoamisen myötä vähäisen kevyesti sävytetyt Statue of Failure ja Amon Unbound avasivat tietä myös suoremmin polkeville Nightmaresille ja Black Toadille. Yhtyeen tie, totuus ja elämä ovat hahmottuneet aiempaa selkeämmiksi.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Inferno #130/2015

Bloody Hell
Bloody Hell
VLMedia
2,5

Ensivaikutelma on tärkeä, koska sen voi tehdä vain kerran. Tässä ensimmäistä levyään julkaiseva, mutta konkareita sisältävä ja itsekin lähes konkari-ikäinenkin Bloody Hell epäonnistuu pahemman kerran. Kansitaide kun koostuu pelkästään karmealta näyttävästä viiden sentin Thin Lizzy -logoimitaatiosta ja täysin poptoritasoa oleva vihkonenkin sisältää vain pakolliset infot. Kun albumi vielä starttaa soundillisestikin lattealla ja taas viiden sentin arvoiselta They All Have to Die -kukkopilliheviä emuloivalla kappaleella, tekee mieli painaa välittömästi soittimen stop-nappia ja nostaa kädet pystyyn.

Vaan luojan kiitos meininki jämäköityy ja järkevöityy selvästi heti toisesta biisistä alkaen. Moottörin Jyrinästäkin tutut miehevät osoittavat sittenkin osaavansa soittaa myös aikuisille suunnattua heviä, josta löytyy vahva teutonimainen ote Udon ja muiden malliin. Biisit eivät itse asiassa ole yhtään hullumpia, vaikka sama tuotannollinen kolkkous niidenkin voimaa syö. Pahiten tämä kuuluu rummuissa, joiden soundia kuvaa parhaiten sana lätkytys.

Kun kyseenalaisen komeuden päättää taas osin halvanomaiseksi pillipiiparoinniksi sortuva kappalekaksikko, on lopputulos tämän osaston tekijöiltä yllättävänkin kypsymätön ja demomainen julkaisu. Linjaansa tarkistamalla ja selkeisiin osaamisalueiseen panostamalla resursseja kun olisi varmasti parempaankin.

The Carnival
Hengen juhlaa 7”
Krypta/Paha Tukka Elämä Levyt
4

Jokunen vuosi sitten pihalle pukatun melkoisen rätväkän Huonon veren oireet -täyspitkänsä jälkeen The Carnival palaa pienjulkaisujen pariin. Totutusti nytkin bändi menee suoraan asiaan eikä kuluta viiteen biisiin kuin reilu kahdeksan minuuttia. Tästäkin hidastempoiseen ja haureuden harjoittamisen seuraamuksien painavaan kuvaukseen Tunnustus II -päätösbiisissä käytetään lähes kolmannes, joten tahdin voi jo laskennallisestikin päätellä olevan varsin rivakka muissa kappaleissa.

Jos edeltävällä albumilla black metal -vaikutteet olivat varsin ilmeisiä niin musiikissa kuin soundeissa, on nyt otettu askel jos toinenkin takaisin hardcoren pariin. Tokihan metallisen jämäkkä klangi paukutuksessa edelleenkin on vahvasti läsnä, mutta mielipuolisuutta lähenevä vimmainen ulosanti etenkin laulaja Vesa Moilasen suorituksessa on punkista tuttua tilanteeseen täysillä heittäytymistä.

Meininki seiskalla on sen verran hengästyttävää, että hämäläisimmät eivät meinaa ehtiä mukaan ollenkaan. Kiivastahtinen, mutta The Carnivalin mittapuulla melodinen, monipuolinen ja tarttuva Valtaistuin antaa kuitenkin parhaimman mahdollisuuden istahtaa edes pieneksi hetkeksi pohtimaan lantun sisäisten bakkanaalien luonnetta. Kannattaa kuitenkin pitää varansa, sillä kynnys heittäytyä mukaan villiin juhlintaan madaltuu helposti ja jälki voi olla rumaa, mutta nautittavaa masokistiseen tapaan.

Deep River Acolytes
From the Voids of Chaos EP
Omakustanne
3,5

Ennen Deliverance, nyt Deep River Acolytes. Ennen vauhtia ja heavya, nyt hidastelua ja doomailua. Ennen hyvä, nyt parempi.

Nahanluontinsa myötä orkesteri on kasvattanut myös massaa ja painaneet kantapäitä entistä syvemmälle turpeeseen. Vaikka vauhti onkin näin hidastanut, taittuu matka aiempaa rennommin ja vastustamattomammin. Tästä on kiittäminen runsasta ja yksinkertaisen toimivaa groovea, jota ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan aurinkoisen letkeäksi. Risteyksissä poluista valikoituu edelleen se vasemmalle johtava.

Vaan eipä bändi pelkkään raskaaseen raahustukseen luota pois lukien suosikikseni noussutta, arkaaisen kauhun mestarilta sanoituksena lainannutta The Dreams in the Witch-Housea -järkälettä. Neliminuuttinen avauskaksikko Misleaders ja Dwellers in the Mist rullaavat mainiosti ja näennäisen suoraviivaisesti, mutta kuunteluiden myötä niistä paljastuu useita kokonaisuuksia hienosti laajentavia salakavalia elementtejä ja piilomelodioita.

Keväällä mainion Veneficae-vinyylinsä julkaissut Boar saa viimeistään nyt saman kylän miehistä oivan kumppanin vahvistamaan kotikaupunkinsa Oulun paluuta suomalaisen mielenkiintoisen ja raskaan musiikin kärkitohinoihin.

Division Speed
Division Speed
High Roller
3

Ensivaikutelma esikoistaan julkaisevaa Division Speedia kohtaa on melkoisen innostunut. Nimensä mukaisesti sakemannien hitusen mustasävytteisyyttä ja motörheadiakin sisältävä rässipieksentä on energistä ja rätväkkää. Ja mistäpä muusta germaaniosuvasti laulaisi kuin toisesta maailmansodasta sekä hirmuteoista.

Sen verran samalta sylttytehtaalta lähes identtisin maneerein tykitettyä materiaalia kuitenkin koko levyn mitalta pukataan, että vaikka noin puolet kappaleista onkin demoilta ja spliteiltä, alkaa kiinnostus lerpahtaa puolivälin tienoilla. 14 biisiä kolmeen varttiin nyt on vain yksinkertaisesti liikaa, etenkin kun kyse on täysillä päälle vyörytetystä blitzkriegistä, jossa käytössä on tuttuakin tutumpi aseistus.

Division Speedin lihamylly tekee kyllä selvää jälkeä sille syötetystä tykinruuasta, mutta mikään Desasterin Angelwhoren kaltainen eliittijoukko siitä ei ainakaan vielä tämän tulikasteen perusteella ole. Siihen vaadittaisiin karismaattisempaa johtajaa ja isomman kaliberin rautaa.

Kalmen
Course Hex
Ván
3

Näennäisesti varsin erilaisten äärimetalligenrejen, kuten nyt vaikkapa black ja doom metalin, yhdistäminen ei nykypäivänä ole mikään uusi juttu. Eikä psykedelian sotkeminen mukaan sekään ole enää mitenkään mullistavaa, onhan Oranssi Pazuzu ehtinyt omaa kosmista seostaan keitellä jo kolmen albumin verran seuraajanaan toisen albuminsa kesällä julkaissut niin ikään kotimainen Abyssion.

Saksalaisten ensimmäisellä virallisella julkaisulla Course Hexillä kappaleet jurnuttavat, leijailevat ja kiitävät tasaisen tummana massana alusta loppuun. Levyltä ei esiin nouse yhtäkään yksilöä, mutta toisaalta individualismin puute ei myöskään häiritse. Tällainen musiikki kun nimenomaan nojaa vahvasti kokonaisuuksiin, josta kuitenkin pitää löytyä riittävästi hypnoottis-magneettista otetta kuuntelijaan. Kalmenilta sitä löytyy, vaikka puristus ei ainakaan vielä tässä vaiheessa henkeä salpaavaa olekaan.

Jotain varsin kiehtovaa levyllä kuitenkin on, vaikka sekä syvyyksiä että korkeuksia voisikin tavoitella vieläkin uskaliaammin. Linjan valaistumisen ja mahdollisesti musiikin synkkenemisen myötä bändi pystynee jatkossa parempaakin.

King Heavy
King Heavy
Cruz Del Sur
3

Latinankielisessä fraasissa nomen est omen, nimi on enne, piilee kieltämättä viisaus. Tätä mieltä on ilmeisesti myös chileläis-belgialais-venezuelalainen King Heavyksi bändinsä kastanut porukka, sillä se kuvaa vähintäänkin kelvollisesti doom metalin suuntaan kallellaan olevaa, mutta osaltaan myös hidastempoisempaa heavy-vyörytystä.

Ennen esikoistaan ulosantia on ehditty esitellä viime vuonna julkaistun EP:n muodossa, mutta parantamisen varaa löytyisi vieläkin. Peruselementeistä löytyy kyllä jo nyt riittävästi oikeanlaista jämäkkyyttä, mutta entistäkin eeppisempää ja koskettavampaa julistusta biiseiltä jää kumminkin kaipaamaan. Nyt messuamisesta uupuu vielä paljon sekä karismaa että vakuuttavuutta, jolla isommankin seurakunnan saisi kiihotettua todelliseen hurmokseen.

Loppua kohden seitsenosaisen liturgian kiinnostavuus kasvaa kyllä hiukan huipentuen albumin päättävään, niin nimellään kuin musiikillaankin painavaan saarnaamiseen viittaavaan He Who Spoke in Tonguesiin. Kuningasten kuninkaaksi King Heavy ei kuitenkaan pysty tällä esityksellä itseään kohottamaan, joten ainakin vielä toistaiseksi se joutuu tyytymään vähäisemmän profeetan osaan.

Nihilistinen Barbaarisuus
The Child Must Die
Infernal Kommando
2,5

Myönnetään, lähtökohtaisesti amerikkalaisen black metal -duon, jonka pääjehu Mika Magella on kuin onkin suomalaiset sukujuuret, kakkoslevy ei kiinnostanut tippaakaan. Jo pelkkä bändinnimi kalskahtaa pahasti korvaan eikä idea tehdä suoraan Kalevalan teksteihin pohjautuvaa mustaa mäiskettä vaikuta sekään mahtavalta. Puhumattakaan aiemmista musiikillisesti kovin heppoisista ansioista, joita parhaiten voi kuvailla makuuhuonebläkyksi.

Aiempaan verrattuna moni asia on kuitenkin rutosti paremmin kakkoslevy The Child Must Diella. Musiikiltaan se nojaa vahvasti 90-lukulaiseen vauhdikkaaseen syntikkabläkkiin rääkylauluineen. Genren kulta-aikoina tällaisia mahtui kolmetoista tusinaan ja vahvaa keskitasoa se edelleenkin edustaa joskaan ei ärsyttävästi.

Black Metalille hyvinkin tyypillisistä elementeistään huolimatta meno ei ole erityisen pahansuopaa tai kylmää, mutta ei tässä nyt mistään hippeilystäkään sentään ole kysymys. Tuotannollisesti jälki taas on edelleenkin vähän turhan tumppumaista ja etenkin lähes alati papattava rumputuli kuulostaa vahvasti tympeän konemaiselta, vaikka sessiorumpalin väitetäänkin homman hoitaneen.

Näin suomalaiseen korviin julkaisusta ei löydy erityistä eksotiikkaa tai kekseliäisyyttä, mutta rapakon takana suhtautuminen saattaa olla lämpöisempääkin. Jos ennakkoluulojen ei anna haitata ja haikailee näin syksyn pimeyden ja viileyden lähestyessä takaisin viime vuosituhannen puolelle, voi kiekolle antaa uteliaisuuttaan ainakin yhden mahdollisuuden.

Orkan
Livlaus
Dark Essence
3,5

Black metal elää ja voi edelleen paksusti Norjassa, tästä Orkanin toinen julkaisu Livlaus on ihan kelpo osoitus. Ja kuten asiaan tavallaan kuuluu, on nelikko ehtinyt keräämään kokemusta jo aiemmin muista yhteyksistä, ja tokihan levyn parilta raidalta löytyy vielä myös kaksi nimimiestä lainaamassa äänijänteitään. Onneksi Livlaus ei kuitenkaan ole sisällöltään aivan niin mallia perus kuin miltä se paperilla aluksi vaikuttaa.

Jos albumin kappaleet olisivat pelkkää suoraviivaista ja vauhdikasta BM-rynkytystä, mistä niiden rungot pääosin koostuvat, olisi lopputulos aivan kelvollista joskin levymitassa puuduttavaa. Mutta bändipä haluaakin heittää sekaan joskus jopa puskista ilmestyvää rullaavampaa rokkivaihdetta ja löytyypä sen repertuaarista myös sopivan säästeliäästi käytetty hitaampi fiilistelyosasto. Kun nämä yhdistetään pikkunäppäriin melodiakulkuihin, voi musiikissa sanoa oikeasti olevan omaakin otetta mukana.

Livlaus ei ole erityisen musta ja kylmä levytys, mutta siltä löytyy silti tyylilajiin hyvin istuvaa melankolisuutta ja räyhäkkyyttä upotettuna miellyttävän ilmavaan soundimaailmaan, joiden ansiosta se kuulostaa kaikessa 90-lukulaisuudessaan hyvältä. Loistavuuteen vaadittaisiin kuitenkin vieläkin härskimpiä ja iskevämpiä biisejä.

Sacrilege
Ashes to Ashes
Karthago
2

Englantilaisista suurin piirtein samoihin aikoihin aloittaneista Sacrilegeistä tämä on se käppäisempi heavy-yhtye, joka 80-luvulla sai aikaiseksi vain kolme demoa ja joka pisti soittimet naftaliiniin vuonna 87. Levytyskantaan on kuitenkin palattu neljä vuotta sitten ja parin vuoden aikana omaksi iloksi ja omin voimin onkin ilmestynyt peräti neljä albumia ja yksi kokoelma.

Nyt ihan oikean levy-yhtiön kautta julkaistava kokoelma nivoo yhteen orkesterin tekemisiä koko uran aidalta ja yrittää palautella orkesteria mieliin uuden Six6six-studioalbumin takia. Painopiste on vanhalla demomatskulla, jota sisällöstä on noin puolet loppupuoliskon jakaantuessa tasaisesti uusien biisien kesken. Laadullista tai sisällöllistä eroa ei kuitenkaan löydy, sillä meno on kauttaaltaan yhtä kämästä köpöttelyä aina lepsuja soundeja myöten.

Jos yhtyeen jääräpäinen linjan pitäminen verkkaisesti etenevän ja doom-tunnelmaa sisältävän käppähevin parissa omalla tavalla kiehtookin, alkaa lähinnä pelkästä kuriositeettiarvosta syntyvä kiinnostus nopeasti hiipua muutaman veisun jälkeen. Maksimimittaisen levyn kuuntelu alkaakin käydä jo melkein työstä, joka epäilemättä on pohjimmiltaan vain setämiehien mukava ja sinällään arvostettava harrastus. Ashes to Ashesin perusteella ei yhtään ihmetytä, miksi orkesterin ura on jäänyt pelkän kytemisen asteelle.

Sacrilege
Six6six
Pure Steel
2,5

Hirveän moni asia ei Sacrilegen kohdalla ole muuttunut vanhaan verrattuna. Positiivista on kuitenkin huomata, että jonkinmoinen kehitys on vienyt bändiä eteenpäin vaikkakin ainoastaan vauvanaskeleen verran.

Sama keskitempoinen köpöttely jatkuu kappaleissa yhä edelleen, mutta nyt jälki on soundeja myöten selkeästi jämäkämpää sekä mieleenpainuvampaa että black sabbathmaisesti synkkää, vaikka killerikertsit ja tapporiffit loistavat edelleenkin poissaolollaan. Samaa parannus näkyy kökköä levynnimeä lukuun ottamatta myös sanoituksissa jonkinlaisena konseptina koskien hyvän ja pahan taistelua sekä ikuisuuskysymyksiä eli aiheina, joita puritaanit voivat halutessaan tulkita jeesusteluna.

Six6sixin perusteella orkan ainut alkuperäisen jäsen ja biisintekijä Bill Beadle tuntuu vihdoinkin kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen löytäneen oikeat raiteet, vaikka lähtöasemalla vielä ollaankin. Manilla Roadin ja Warlordin kaltaisten hämyhevin pioneerien tasolle nousemisessa on silti vielä pitkä matka puksutettavana.


Yeti
Ritual
Omakustanne
3,5

Lumimiehen olemassaoloa ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan, mutta Meri-Lapistapa Yeti todistetusti löytyy, vaikka havainnot siitä ainakin täällä etelän suunnassa ovat käytännössä olemattomia. Kuuden vuoden aikana olio on kuitenkin jättänyt itsestään jälkiä LP:n ja EP:n muodossa ja alkuvuodesta suurentuneena se kasvattanee myös tunnettavuuttaan uuden ääniriittinsä myötä.

En osaa sanoa, onko Ritualin biisilista kasattu vahingossa vai täysin harkiten varsin ovelasti. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla avauskaksikko Fools Gold ja Inferno tuntuvat rokkaavan turhan eleettömästi stoner/blues/psyke rock-kolmion keskellä hyödyntämättä sen nurkkia millään tavalla ja tunnetta vain vahvistaa Kaisa Karin hento laulu.

Kiekon keskellä tunnelma alkaa kuitenkin muuttua. Osin lähes akustishenkisesti kulkeva She tuntuu vasta varsinaisesti käynnistävän rituaalin, jonka ilmapiiriä raskaasti ja synkästi etenevä Forsaken vain syventää. Niin psykesävyjä kuin black sabbathmaista doom-groovea sisältävällä Solomonilla palvontamenojen intensiteetti vain kasvaa kohti kliimaksiaan, joka saavutetaankin levyn päättävässä ja sen pisimmässä yli yhdeksän minuutin mittaisessa nimikappaleessa.

Jos Kaisan äänenkäyttö kuulosti ujolta vielä levyn alussa, kohoaa se hienosti ujeltavana kohti korkeuksia hypnoottisen painostavasti ja vääjäämättömästi kohti loppua etenevän Ritualin myötä. Ja kas, niinpä syvällisemmän paneutumisen myötä koko komeus hahmottuukin aivan erilaiseksi kuin mitä pelkkään alkuun tehty pintaraapaisu antaisi olettaa. Jokaiselle kuusikon osaselle onkin löydetty oikea paikkansa ja tarkoituksena.

On levyn palvontamenojen kohde mikä tahansa, kenenkään maailmaa se ei kuitenkaan vielä pysty järisyttämään tai muuttamaan. Vahvan näytön se kuitenkin antaa Yetin kyvyistä ja olemuksesta.