keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Inferno #154/2018

Garden of Worm/The Wandering Midget
Split 7”
Acidmen/Pariah Child/Rämekuukkeli
3

Pysähtyessä kuuntelemaan ja samalla miettimään kahden kotimaisen doom metal -kategoriaan lokeroitavan bändin yhteisjulkaisua seiskatuumaisena pään täyttää ajatus, että eihän tällaisessa ole niin yhtikäs mitään järkeä. Kun nykyajan höttöpoppia tuutataan jälleen yksittäisinä kappaleina albumeiden sijasta digisfäärit täyteen, on entistä vaikeampaa sulattaa samaa, joskaan julkaisupolitiikkana ei mitenkään uutta toimintaa myös metallin saralle. Etenkin kun kyseessä on aikaa ja keskittymistä vaativa metallin alagenre, joka itsellä mieltyy hyvin vahvasti suurien kokonaisuuksien musiikiksi.

Garden of Wormin doomia progesävyillä täydentävän musiikin ongelma on usein ollut lopputuloksen jääminen haahuilemaan hieman päämäärättömästi jonkinlaiseen itseluomaansa limboon. Kummastakaan genrestä bändi ei ole saanut ammennettua irti riittävästi niiden parhaimpia puolia ajattomuudesta, mystiikasta ja verkkaisen raskaasta poljennosta, mutta näiden elementtien osalta tasapainoisessa Whirls-kappaleessa kolmikko onnistuu ilahduttavan hyvin. Harmi vain, että loppu tulee turhan töksähtäen aivan kuin formaatin fyysiset rajoitukset keston suhteen olisivat katkaisseet säveltäjien kädet.

Lähestulkoon puhdasveristä perinnedoomia lanaava The Wandering Midget on kelpo kimppakamu julkaisulla. Minkäänlaista mullistavuuttahan Man with Black Hole Eyes -veisu ei tarjoa, mutta niin soundillisesti, sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin miellyttävän kolho esitys huokuu riittävissä määrin asiaan kuuluvaa epätoivon ja murheen tunnetta, että kyllähän tällaista ruislimppua aivan mielellään järsii.

Sinkulan suurin merkitys ei ole julkaisussa itsessään, vaan kuinka se lupaa hyvää kummankin osallistuvan yhtyeen tulevasta musiikista. 

Honningbarna 
Voldelig Lyd LP
Nye Blanke
3,5

Juuri nyt tämän numeron ilmestyessä Huoran parittajana rockin ilosanomaa Suomessa jakavalla Honningbarnalla on keikoilla käytössään myös uudehko vinyyliväline kutsumanimeltään Voldelig Lyd. Kahdeksan pikaista vetäisyä sisältävä temppuarsenaali on toki ennestään jo tuttua The Hivesin kaltaisilta rempseiltä garage ja punk rockin ristisiittäjiltä, mutta kyllä norjalaisetkin tämän mallin hikeäkin lennättävän ähertämisen näemmä osaavat.

Kokonaisuudessaan parikymmentä minuuttia kestävä sessio on juuri sopiva annos hyvällä intensiteetillä ja sopivan rennolla otteella ryttyytettyä rokkia, joka elävänä koettuna nostattaisi kiihkoa panemaan jalalla koreasti tuplasti pidemmänkin ajan. Sen verran iloluonteista ja tarpeet tyydyttävää tarttuvuutta orkesterilla on kumminkin tarjota, että hetken huuman sijasta jonkinlainen pidempikestoinen FWB-järjestelykin olisi pelkän kotikokemuksen perusteella täysin mahdollinen.

IS
Into My Own
Wolfspell
2,5

Latinankielinen latteus Nomen Est Omen kuvaa hyvin Venäjän karjalaisen IS-yhtyettä, kulkeehan bändin ainut jäsen Nøkken yksin omia metsäpolkujaan kakkoslevynsä nimen mukaisesti.

Hidastempoiset, haikeat ja luonnonläheiset kappaleet pohjautuvat periaatteessa doom metaliin, mutta pääasiassa käytetty örisevä laulutyyli on silkkaa death metalia ja osittaiset selkeät samankaltaisuudet Bathoryn viikinkikauden albumeihin tuo puolestaan tuulahduksen mustemmasta metallista. Pakanametallinimike kuvastaakin parhaiten Into My Ownin musiikillista linjaa ja tätä vaikutelmaa tukevat myös tyylillä toteutetut ulkomusiikilliset seikat.

Modernin ajan soturi hallitsee periaatteessa leiviskänsä hyvin aina korvia miellyttäviä melodioita myöten, mutta joko niistä ei saada irti kaikkea potentiaalia tai toteutus töksähtelee milloin sovitusten tai tympeän konemaisten rumpukomppien ansiosta. Selviten tämä käy ilmi karskimmissa osioissa ja kappaleissa, kun taas maalailevimmillaan homma on kelvollisesti hallussa.

Kolmen vuoden sekä lukuisten EP- ja singlenjulkaisujen jälkeenkin IS kuulostaa edelleen demobändiltä, joka ei vielä osaa lunastaa selkeästi olemassa olevaa potentiaaliaan. Julkaisutahdin hidastaminen ja varsinkin soittokumppanin löytäminen saattaisi olla ratkaisu kaivatunlaiseksi vision kirkastamiseksi.

Robin Beck
Love Is Coming
Frontiers
4,5

Nyt on häpeilemätöntä Amerikkaa! Heti ykkösbiisistä Island lähtien mieleen tulvahtaa kuvia suurista tunteista, alati paistavasta auringosta, kauniista naisista, komeista miehistä ja janon sammuttavasta alkuperäisestä Coca Colasta lasipullosta nautittuna. Kliseistä kylläkin, mutta silti kaukana kornista, sillä sen verran vahvaa, vakuuttavaa ja valloittavaa on isoäiti-ikään ehtineen Robin Beckin uutuusalbumi sisältö.

Levyltä löytyy todella tyyliteltyä ja ison kuuloista hard ja soft rockia kuin myös balladia powerilla ja ilman. Ilmavat soundit, sokeroidut kertosäkeet & makeat melodiat ja ammattimiesten sävellykset ovat tyylistä riippumatta juuri eikä melkein kohdallaan, mutta Robinin moneen taipuva ääni on kuitenkin se tekijä, joka lopulta tekee levystä niin huikean. Siitä kun löytyy edelleen tarpeen tullen suloisen lämpöistä pehmeyttä kuin korkeuksiin kurottavaa voimaa tulkita myös rockimpaa materiaalia. Tällaiseen aikuisen ja kokeneen mutta ikinuoren naisen tulkintaan ei mitkään tytönhempukat pysty!

Love Is Coming on yhtä lailla kiinni vahvasti 80-luvussa kuin mitä se on samalla myös täysin ajaton. Kaikenlaisten ikävien uutisten kantautuessa kotimaasta ja maailmalta näin vuoden pimeimmän ajanjakson aikana se toimii takuuvarmasti paremmin kuin kirkasvalolamput.

White Wizzard
Infernal Overdrive
M-Theory Audio
3,5

Lähemmäs 10 vuotta sitten Earache alkoi puskea uransa alkuvaiheessa ollutta amerikkalaista White Wizzardia nousussa olevan tosihevirintaman etulinjaan, mutta yritykseksihän tuo jäi. Biisit eivät vain yksinkertaisesti olleet tarpeeksi hyviä, vaan lähinnä haaleahkoja ja hajuttomia vetäisyjä genren alkuperäisiin klassikkoihin verrattuna. Nyt lähes viisi vuotta edellisen täyspitkän jälkeen yhtyeellä on ollut selkeästi ollut aikaa miettiä mitä tehdä ja miltä sen tulisti oikeasti kuulostaa ja kas, uuden pienen levy-yhtiön myötä bändillä on nyt myös uusi ja aiempaa laajempi soundi.

Infernal Overdrive on edelleen ehtaa heavy metalia, mutta nyt Los Angelesin miekkoset ovat lähteneet selkeästi haastamaan itseään säveltäjinä ja onnistuneetkin hienosti monipuolistamaan musiikkiaan poispäin suoraviivaisen kirkasotsaisista hevirenkutuksista. Kehityskaari muistuttaakin Iron Maidenin tekemää hyppäystä The Number of the Beastista Piece of Mindiin ja kyllähän taikurin loitsurepertuaarissa on myös kuultavissa selkeitä häivähdyksiä Rautaneidon lanseeraamista melodiakuluista.

Pidentyneiden ja osin jopa progemaisesti polveilevien kappaleiden kunnianhimoisuus on vallan kiehtovaa mutta samalla myös vaivattomasti rullaavaa. Aivan vielä ei bändin taidot kuitenkaan riitä luomaan yli tunnin mittaista syvälle iskostuvaa eeppistä eeposta, mutta tämän neljännen kiekon perusteella sellainen voi tulevaisuudessa hyvinkin syntyä.

torstai 25. tammikuuta 2018

Inferno #153/2017

Aegrus
Thy Numinous Darkness
Saturnal
4

Ei ole mikään ihme, että Aegrusin lokakuun lopussa ilmestyneestä kakkoskiekosta Thy Numinous Darkness on intoiltu alan piireissä mediaa myöten. Ei albumi millään muotoa black metal -genreä uudista tai edes sen rajoja venytä, mutta onpahan se vain hyvin 90-lukulaisessa ja perinnetietoisessa ilmaisussaan tasaisen vahva kokonaisuus.

Bändin periaatteessa hyvinkin simppeleiden kappaleiden viehätys piilee siinä, kuinka kauniita ja tarttuvia melodioita se on saanut niihin kaikkiin istutettua. Ja vaikka missään vaiheessa ei sorrutakaan minkäänlaiseen kikkailuun, on biiseissä myös aina muutama erilainen osio temponvaihdoksineen, jotka syventävät niitä juuri sopivasti muttei liikaa. Räväkkyyttä musiikista löytyy toki rääkymisten ja vauhdinkin osalta, mutta yleisesti ottaen mistään rankasta ja rivosta pikimustasta metallista ei ole kysymys, vaan enemmänkin melankolisesta ja jopa lämminhenkisen tunnelmoivasta tapauksesta. 

Thy Numinous Darkness on yhdessä alkuvuodesta ilmestyneen ja hienoisia musiikillisia yhteneväisyyksiäkin sisältävän White Deathin esikoisen kanssa jälleen yksi osoitus siitä, kuinka kotimainen black metal elää ja voi hyvin. Yksinkertainen on todellakin kaunista, kunhan asiassaan on vain tarpeeksi syvällä.

ColdCell
Those
Czar of Bullets
4

Black metal edustaa aina kapinaa ja ColdCellin kolmannen albumin kohdalla barrikadeille on noustu vallitsevaa modernia aikakautta ja sen eri ilmentymiä vastaan, jotka mm. globalisaation ja yhteiskunnan digitalisoitumisen myötä nakertavat ihmisten etiikkaa ja moraalia kahliten nämä itse rakentamiinsa vankiloihin. Nämä urbaanit teemat on saatu osuvasti kuvattua myös musiikissa, jonka juuret ovat syvällä 2000-luvun modernissa uuden aallon mustuudessa.

Yksinkertaisen tyylikkäisiin ja hieman tavanomaisuudesta poikkeaviin kääreisiin pakatusta albumista huokuu vahvasti ehta ahdistuneisuus ja kylmyys. Nämä paikoitellen jopa hartaat tunnelmat luodaan rikkomalla kaikista tavanomaisimpia kappalerakenteita joko synkästi syvyyksistä kumpuavan doom metalin keinoin tai yltymällä suoraviivaisen hypnoottiseen blastaukseen laulutyylien vaihdellessa muminasta murinan kautta rääkymiseen.

Vaikka edellä mainitut vaihtelevuuteen panostavat tehokeinot eivät itsessään ole millään lailla uusia, ovat ne osaavissa ja kahlitsemattomissa käsissä tehokkaita. Those-albumi haastaa kuulijansa lähes Deathspell Omegan tavoin, vaikka yhtä hallittua dissosiatiivista hengellisyyttä ja kaaosta se ei edustakaan.

Kari Väkevä
Diptych
Omakustanne
EI ARVOSANAA

Artistin lähettämää promopakettia äimistellessä mieleen putkahtaa väistämättä mieleen Forrest Gump -leffan aforismi ”Life was like a box of chocolates. You never know what you're gonna get." Setti kun koostuu yksinkertaisen hienostuneesta kultaprintillä painetusta rasiasta, joka sisältää CD:n lisäksi myös saatekirjeen sekä taustatietoa säveltäjästä ja tämän urasta sisältävän vihkosen.

Kari Väkevä itse lokeroi monikanavateos Diptychin elektroakustiseksi taidemusiikiksi, joka on tehty tietokonesynteesillä. Mistään täysin käsittämättömästä ja turhan tärkeilevästä korkeakulttuurista ei kuitenkaan ole varsinaisesti kysymys, vaan käytännössä kyse on hyvin verkkaisesti valuvasta ambient-äänimaisemasta.

Albumi on jaettu kahtia Moondog ja Sundog -osiin, jotka puolestaan on pilkottu omiin alaosioihinsa. Ratkaisu on tosin enemmänkin taiteellinen ja tekijälleen todennäköisesti merkittävämpi mitä kuulijalle, sillä samankaltainen taustakohina on alati läsnä läpi koko maksimimittaisen levyn. Minimalistisissa pimputuksissa erot ovat paremmin havaittavissa, mutta käytännössä on siltikin täysin mahdoton tehtävä nimetä niiden perusteella mihin osaan ne kuuluvat. 

Diptych onkin teoksena kokonaisuus, jonka mielentilastakin hieman riippuen voi kokea joko rauhoittavana tai ärsyttävänä. Sen numeraalinen arvottaminen tuntuukin sekä vaikealta että turhalta, sillä näin omaehtoisen musiikin tekeminen etenkin nykyaikana on itsessään jo arvokasta. Kirveiden jakamista tärkeämpää onkin suoda sille kaikki vähäinenkin näkyvyys, jotta joka paikassa tuputetun tyhjänpäiväisen populaarimusiikin viittaan puetun todellisen taustasuhinan vastavoimat saisivat enemmän jalansijaa.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Inferno #152/2017

Coraxo
Sol LP
Snow Wave
3,5

Coraxolle ja tarkemmin sanottuna bändin pääjehulle Tomi Toivoselle on nostettava vaarilätsää kuin vanhoina hyvinä aikoina naisille tervehdyksenä ikään, sen verran kunnianhimoisesta ja laajamittaisesta toiminnasta kakkoslevyllä Sol on kyse. Julkaisija on vaihtunut kahden vuoden takaisesta Massacresta ilmeisen omakustanteiseksi, formaattia on tarjolla kolmea eri sorttia, tunnettujen niin koti- kuin ulkomaistakin vierailijoiden käden- ja kurkunjälkeä on kuultavissa ja masteroinnistakin vastaa vielä Dan Swanö. Niin ja edellisten tuotosten tapaan kyseessä on vielä tulevaisuuteen sijoittuva teemalevy.

Yhtyeen itsensä mukaan musiikkinsa on progressiivista death metalia, mutta mitenkään erityisen kimuranttia se ei ole. Niin totaalisen tympiintynyt kuin koko melodödögenreen nykyisellään olenkin, nykyisellään kaksikkona toimiva Coraxo onnistuu olemaan monipuolisuudessaan mielenkiintoinen. Vaikka kappaleissa melodioita piisaakin, ei mistään keinotekoisilla makeutusaineilla kuorrutetusta muka-metallista ole kysymys, vaan niin laulu kuin sävellyksetkin pohjautuvat ärjympään, vuosituhannen vaihteen molemmin puolin vielä vallinneeseen genren kultakauden ilmaisuun.

Musiikillinen draamankaari albumilla toimii vallan hyvin etenkin sen alkupuoliskolla, mutta loppua kohden tunnelmien rauhoittuessa musiikista katoaa paras terä ja odotetun huipun vajoaakin kohti helposti unohdettavaa keskinkertaisuutta. Tässä vaiheessa kuuntelukokemusta huomaa myös joka kerta miettivänsä, kuinka näinkin hyvälaatuisista ja runsaista aineksista olisi silti toivonut kuulevansa vieläkin korkealentoisempaa ja kimurantimpaa levykokonaisuutta.

Taannoisten levymessujen hintatasoon ja tarjontaan pahoin pettyneenä voi vain todeta jo vuosia vallinneen vinyylivouhotuksen menneen nyt viimeistään liian pitkälle. Solin julkaiseminen myös LP:nä on tästä vain yksi pieni esimerkki, sillä mitään lisäarvoa ei tässäkään tapauksessa formaatti itsessään tuo niin äänimaailmaan, fiilispuolelle ja tokkopa myöskään myynnillisesti.

Napalm Ted
Coffin Liquor MC EP
Mögähead
3,5

Suomen valkeasta kaupungista Oulusta tummasävyistä death/grind-liejuaan levittävän Napalm Tedin julkaisutahti pysyttelee tempojen tasolla. Naseva Coffin Liquor kassu-EP on jo kolmas tämän vuoden puolella ilmestynyt julkaisu eikä kolmikko nytkään suolla sontaa, vaan on pitänyt edellisellä Fleshboxilla saavuttamansa tason.

Yhtye osaa oikeaoppisesti edelleen esittää kaiken olennaisen reuilun 1-2 minuutin mittaisissa räväkissä repäisyssä, joista läpi tuoksahtaa genren pioneerit Carcass etunenässä. Touhu ei kuitenkaan ole kaikista rujointa ja rupisinta reuhtomista, vaan death metalmainen ote soittoon, soundeihin kuin sävellyksiinkin tuo kokonaisuuteen genuiininnahkaisen hanskan lailla hyvin kokonaisuuteen istuvan jämäkän otteen.

Saatekirjeessä mainittua Macabren veikeyttä on sitäkin toki rippauksen verran aistittavissa, mutta esikuviensa yhtä hillittömään ulosantiin laulaja Corporate Deathia myöten Napalm Ted ei kuitenkaan pysty, vaikka ”ruhomainen” ääntelyvuorottelu kitaristi Gravy Tedin ja rumpali Tendinitosin välillä hyvin toimiikin.

Kasetin B-puolelta löytyy instrumentaaliversiot kaikista A-puolen kahdeksasta kappaleista. Yksinkertaisen nerokasta ja hauskaa!

Space Vacation
Lost in the Black Divide
Pure Steel
3

Ulkomusiikillisilla seikoilla on aina merkitystä suuntaan tai toiseen, joka muuta väittää puhuu silkkaa paschendalea. Space Vacationin neljännen albumin kohdalla ei kannatakaan tuijottaa bändin nimeä, 90-luvulle löyhkäävää kökköä digikansitaidetta tai ottaa tyyppejä ensimmäisenä ärsyttävästä See You Again -rallatuksesta, sillä näiden selkeiden kauneusvirheiden takaa löytyy aivan kelpo amerikkametallialbumi.

Orkesterin suurin vahvuus on ehdottomasti mainiosti korkeuksiin pystyvä laulaja-kitaristi Scott Shapiro, mutta eipä aisaparinsa, aiemmin mm. Vicious Rumorsissa soittaneen Kiyoshi Morganin taidot nekään kuusikielen varressa kalpene. Space Vacation ei ole genressään rankimmasta tai vauhdikkaammasta päästä, vaikka näitäkin ominaisuuksia sen monipuolisesta kappalevalikoimasta löytyy. Lähinnä se on verrattavissa Lizzy Bordenin kaltaiseen jenkkimallin heavy/power metaliin, joka panostaa enemmänkin melodisuuteen ja joka sisältää vähäisissä määrin myös teatraalisuutta.

Lost in the Black Divide sisältää useita melkoisen kovia biisejä ja muutaman turhakkeen. Näiden väliin jäävät biisit eivät ole huonoja, mutta jonkinlaisella kertsien hiomisella ja yleisellä lisäviilauksella niistä olisi saatu kertaluokkaa iskevämpiä. Tällaisenaan kokonaisuus jää vain mukavaksi kuuntelumusiikkijulkaisuksi.

Sum of R
Orga
Czar of Revelations
4

Vaikka usein ambientiksikin kutsuttua, minimalistisia melodioita yhdistettynä suhinaan onkin tullut kuunneltua jonkun verran parisenkymmentä vuotta, tuntuu edelleen hankalalta perustella miksi joku äänimaisemakohina on kiinnostavaa ja toinen taas täysin mitäänsanomatonta. Sum of R -duon kolmas, orgaanisesta ja organismeista nimensä johtava täyspitkä, on kiehtova julkaisu joskaan tämä ei tee asian perustelemisesta juurikaan sen helpompaa.

Orga on periaatteessa tyyppiesimerkki yleistunnelmaltaan tummasävytteisestä ambientista, vaikka pikimustan puolelle ei liu’utakaan. Musiikki velloo rauhallisesti vähäeleisten melodioiden ja perkussioiden tahtiin ja taustalta löytyy toki myös asiaan kuuluvaa hurinaa. Vaikka tunnetiloissa linjan mukaista vaihtelua esiintyykin, ovat siirtymät intron jälkeisen kymmenen kappaleen välillä saumattomia koko tunnin keston ajan.

Jos biiseistä löytyykin yhteneväisyyksiä niin droneiluun kuin raahustavaan funeral doomailuunkin, on Orgalla meditaatiota muistuttava rauhoittava vaikutus ahdistuneisuuden ruokkimisen sijasta. Jotain tästä kertoo sekin, että kritiikkiä kirjaillessani unohduin tuijottamaan ikkunasta näkyviä, viimeisistä keltaisista lehdistään ja oransseista marjoistaan kiinnipitäviä pihlajia useampaan otteeseen.  

tiistai 28. marraskuuta 2017

Inferno #151/2017

Air Raid
Across the Line
High Roller
3

Kun ruotsalaiset tekevät saksalaishenkistä perinneheviä, on yhdistelmä jo lähes aina lähtökohdiltaan toimiva. Eikä Across the Line petä jos ei yllätäkään, sen verran vaivatonta ja takuuvarmaa kuunneltavaa Air Raidin kolmas kiekko on.

Jos levyn teutonihenkisyys saa viikset väpättämään innosta, toimii paletti myös Saxon-intoilijoille. Mistään ankeasta käppähevistä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä niin soitto kuin biisit ovat harkittuja  aina kohtuullisen tarttuvia kertsejä ja komeita klassishenkisiä juoksutussooloja myöten, joita ei säästellä. Kokonaisuuteen on kuitenkin jätetty sopivasti karheutta muistuttamaan autenttisuudesta ja ajan hengestä, mikä onkin vallan toimiva ratkaisu.

Niin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin levy onkin kaikessa hyvin toteutetussa kliseisyydessään, ovat sen herättämät tuntemukset ristiriitaisia. Täysin oikeanlaisista ja pakkodiggaamista aiheuttavista elementeistään huolimatta kappaleista olisi voinut puristaa paljon enemmän voimaa irti lähes jokaisella osa-alueella. Tämä pätee etenkin tuotantoon mutta myös lauluun, jotka nyt osaltaan tahtovat turhaan tasapäistää biisejä liikaa toistensa kaltaisiksi.

Epitaph
Claws
High Roller
1,5

Olkoon kuinka vain Epitaph ollut kuuleman mukaan merkittävä osa Italian synkistelyskeneä demoillaan 80-90 -lukujen taitteen molemmin puolin, ei sillä kakkoslevy Clawsin perusteella ole nykypäivänä juurikaan mitään mielenkiintoista annettavaa sitten viisi vuotta tapahtuneen paluunsa jälkeen. Meininki on kaikin puolin jähmeää vailla menneiden aikojen mystisyyttä.

Bändin musiikkia voi edelleen luonnehtia doomiksi aina kappaleiden pituuksia myöten, mutta mitenkään erikoisen painoastavaa tai edes raskasta se ei ole. Tämä ei olisi sinällään mikään ongelma, mutta kun kappaleet ovat ympäripyöreän kasvottomia kaikessa palikkamaisessa yksinkertaisuudessaan, on lopputulos perin tympeä. Pisteitä ei myöskään korota Emiliano Cioffin teatraalisuutta havitteleva venkoileva laulutyyli, joka onnistuu lähinnä ärsyttämään.

Waco the King ja Wicked Lady ovat levyn hitaimpia, tummempia ja täten myös parhaimpia kappaleita, mutta mitään erityistä nekään eivät tarjoa edes genreaddikteille. Tämän näytön perusteella bändi on lähinnä Juha ”Watt” Vainion tutuksi tekemää ”Kansi kiinni ja kuulemiin” -tyylistä muistovärssyä vailla.

torstai 19. lokakuuta 2017

Inferno #150/2017

Baltimor
Eepos LP
Omakustanne
3,5

Vaikeasti määriteltävissä olevilla hyvällä asenteella ja oikeanlaisella otteella voidaan lähes aina korjata musiikissa olevia puutteita. Parhaimmillaan pitkälti kuulijan oman pään sisällä tapahtuva kokemusprosessi saa keskinkertaisemmankin materiaalin kuulostamaan erinomaiselta. Aivan näin isoa parannusta ei helsinkiläisen Baltimorin kakkosalbumi ei minua saa kokemaan, vaikka yhtyeen mukavan roisi ote kovin viehättääkin.

Eepos on periaatteessa varsin suoraviivainen ja perinnetietoinen raskas rock -levytys, jossa on myös tuhti annos heavy metalia mukana. Bändi veivaa biisit läpi perin rouhealla tatsilla aina laulua myöten ja kiivaimmillaan meno onkin melko vimmaista. Jopa siinä määrin, että pienoinen vauhtisokeus tahtoo syödä osan riffittelyn vetovoimasta ainakin näin kotioloissa äänitallenteelta kuunneltaessa. Keikoilla oletettavasti bändin valtaava ja tempoa nostattava soittokiima sen sijaan kuuluisi täysin asiaan.

Vaikka albumi ei sisälläkään ihmeellisiä musiikillisia kommervenkkejä, ei siltä myöskään löydy iskusävelmistä tuttuja hokemakertsejä. Komeasti kulkevat genren mukaiset klassiset tuplakitaramelodiat ja soolot ovat merkittävässä osassa musiikin kiehtovuutta yhdessä räväkkien temmonvaihdosten kanssa ja aiemmin mainittu oikeanlainen asenne buustaa näistä aineksista kasattu kappaleita juuri sopivasti.

Pitkäaikaisemman kieputtamisen myötä musiikki melkein tempaisee täysillä mukaansa, mutta vielä tulee kuitenkin harattua vastaan kantapäät uraa maahan raapien.

Korpsesoturi
Korpsesoturi MC
Caco-Daemon
3,5

Nimenä Korpsesoturi on kieltämättä pöljä, mutta musiikistaan ei huumoria tai minkäänlaista hölmöilyä ole löydettävässä. Kolmikon kalmamyllytys on julmaa, osin uhkaavaa ja ehdottomasti perinteiden mukaista aina soundeja myöten, joissa digiajan pahimmat vitsaukset eivät onneksi kuulu. Jälki ei ole tylsän rajua ja mahdollisimman kovalta kuuluvaa tykitystä, vaan omalla kierolla tavallaan letkeää ja lämmintä mutta silti rouhean rupista.

Lyhyt intro ja tätä seuraavat kolme varsinaista biisiä ovat todella nasevia mitoiltaan ja sisällöltään periaatteessa pelkistettyjä. Riffejä ja osioita löytyy silti kuitenkin useampia per biisi ja yhtymäkohtia löytyy enemmän Atlantin takaa Deiciden ja tämän esiasteen Amonin kaltaisten pioneerien aivan alkupään tuotantoon kuin eurooppalaisten virkaveljiensä. Suomalaisuus kuitenkin jollain lailla paistaa läpi eikä vain tyylillisesti onnistuneiden sanoituksiensa ansiosta.

Tätä todella pienen painoksen kasettijulkaisua voi olla hankala saada, mutta sen verran modernia yhtyeen toiminta kumminkin on, että materiaali löytyy Bandcampista. Vanhat ketut osoittavat heti ensijulkaisullaan olevansa valmiita täysmittaiseen levyyn, jonka onkin tarkoitus ilmestyä ensi vuoden keväällä.

Los Mogulos
Los Mogulos 7”
Roku
1

Nykyajan pop-musiikin keskittyessä taas lähinnä pelkästään helposti nautittaviin ja pikaisesti unohdettaviin singlejulkaisuihin on hyvä, ettei ilmiö ole vielä toistaiseksi pahemmin levinnyt laajemmin muihin musiikin alalajeihin. Tässä valossa onkin hieman outoa, että punk-yhtye päättää ensimmäisenä julkaisunaan laittaa pihalle kahden biisin singlen, 7” vinyylille kun tässä genressä on tavattu ympätä vähintään muutama biisi lisää ja kutsua sitä EP:ksi.

Pikkumustan ainutta omaa biisiä kuunnellessa on kuitenkin hyvä, ettei kappaleita ole tämä enempää. Teksteiltään ärsyttävästi ruikuttava ja musiikiltaan tympeä biisi kun kuulostaa lähinnä kehnolta mutta silti vakavasti otettavaksi haluavalta Klamydia-kopiolta vuosituhannen vaihteen tienoilta, jolloin vaasalaisten omassa materiaalissakaan ei ollut kehumista. Tökerö kertosäe ”Ei tää kaupunki mua rakasta, olet luodon yksinäinen majakka. Sun rannat on niin kaukana, olet sieluni Alcatraz...” kiteyttää täydellisesti yhtyeen paskuuden.


Kollaa Kestää -yhtyeeseen viittaavalla kannella tai kääntöpuolen Aivoproteesi-coverilla ei niilläkään irtopisteitä kerätä.

Vulture
The Guillotine
High Roller
3

Viime vuoden alussa alun perin demona ja myöhemmin kesällä High Rollerin julkaisemana EP:ksi muuttunut Victim of the Blade oli ihan kiinnostava yhdistelmä menneen ajan heavy, speed & thrash metalia. Täyspitkävaiheeseen siirtymisessä ei ole liiemmin aikailtu, vaikka hiukan pidemmälle harkinta- ja hieromisvaiheelle olisikin ollut selkeästi tarvetta.

Vaikka biiseissä voikin kuulla yleistä jämäköitymistä, ovat varsinaiset ongelmat hyvin pitkälti samat kuin aiemminkin. Niistä eniten pidemmän päälle korvaan käyvistä on edelleen kitaristin hoitama niin soundillisesti kuin soitannollisestikin monotoninen rumputykitys. Laulujen ja kitaroiden osalta homma on yhä hyvällä tasolla, mutta näin pitkäsoittomitassa muuten hyvällä tietotasolla ja tyylitajulla toteutettujen biisien samankaltaisuus käy varsin selväksi jo ensimmäisen kolmanneksen eli juuri EP-mitan jälkeen. Puolet sinällään tiiviin mittaisen levyn biiseistä ylittää myös viiden minuutin keston ja tässäkään tapauksessa enemmän ei todellakaan ole enemmän.

Vulture osaa kyllä jo nyt asiansa, mutta ei ole vieläkään saanut jalostettua sitä kaivatunlaiseen timanttisempaan muotoon.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Inferno #149/2017

Morbid Evils/Albinö Rhino
Split LP
Svart
2,5

Albinö Rhino
Riff Religion LP
Omakustanne
3,5

Kotimaisten pörinäbändien Morbid Evilsin ja Albinö Rhinon yhteisjulkaisu on musiikillisesti yllättävänkin yhtenäinen pläjäys. Ensiksi mainitun ote on näennäisesti raskaampi ja synkempi, mutta kaksi vuotta sitten julkaistun esikoisalbumin tavoin biisien tunnelmasta puuttuu hyvin pitkälti kaikenlainen ahdistus. Ontohko lopputulos kuulostaakin lähinnä siltä, että tällaista musiikkia soitetaan vain siksi, että se on kivaa eikä siksi, että pään sisäinen paine pakottaa niin tekemään. Entombed-laina Damn Deal Done kuulostaa sekin vain pelkältä tympeän hitaalta läpilanaukselta vailla alkuperäisen testosteronihikeä valuvaa groovea.

Albinö Rhinon edellisvuonna ilmestynyt kahden biisin mittainen Upholder-täyspitkä oli ilahduttavaa kuunneltavaa kaikessa rauhallisessa huuruillussaan. Samoissa levytyssessioissa taltioitu Human Caravan istuu sekä nimeltään että tyyliltään paremmin tälle splitille. Jahka kappale pääsee alkuhurinoiden ja kiertoääniujelluksen jälkeen hitaaseen vauhtiin, meno muistuttaa kaukaisesti Electric Wizard synkkääkin synkempää julistusta vertautuen paremmin em. albumin Uphold the Light Part 3:een kuin valoisampaan kakkososaan. Maagisesta manaamisesta jää kuitenkin uupumaan jotain sen verran oleellista, että vaikka karavaani kyllä kulkee, ei koirat juurikaan hauku tai mies kehu. Splitin selvästi parempi puolisko silti.

Riff Religion on sekin Upholder-sessioiden peruja ja kun paikkaa, julkaisijaa tai kaveria ei biisille löytynyt, on yhtye päätynyt pistämään sen pihalle todella pienen painoksen yksipuolisena 12” vinyylinä. Käytännössä melkoisen järjetön ratkaisu ja juuri siksi tyylikäs.

Nimensä mukaisesti kappaleessa uskotaan riffeihin ja palvotaan graafisen yksinkertaista ilmettä myöten Black Sabbathia. Letkeä groove kuljettaa hienosti gospelia eteenpäin ja saarnan varsinainen huippu koetaan puolivälin tienoilla pastorin alkuörähtelyn vaimennuttua. Soolokitaristin seurakunnan kiihdyttäminen kohti korkeuksia psykedeelisin sävyn on erityisen onnistunutta ja loppu 14 minuutin mittaisesta paasauksesta onkin pelkkää kiihkon laannuttamista takaisin kohti maallisia iloja ja murheita.

Vaikka biisin aihe ja toteutus on sinällään hyvinkin tuttua, ei Albinö Rhinoa voi tässäkään tapauksessa leipäpappeudesta syyttää.

Antichrist
Sinful Birth
I Hate
4,5

Antikristuksen toinen tuleminen tapahtui viime kesäkuussa, osuvasti vielä kuusi vuotta ensimmäisen yrityksen jälkeen. Pedon evankeliumin aihepiirit ovat edelleen hyvin pitkälti samat kuin Forbidden Worldilla, mutta nyt saarnaamisessa on sellaista kiihkoa ja tulikiven katkua matkassa, että kaikista viattomimmatkin katuvat syntymäänsä alkaessaan nakella kivillä pahantekijöitä.

Hurrien vallan räyhäkäs rässääminen on silkkaa vanhaa liittoa, jossa haisee tuon ajan rujoimpien orkesterien vaikutus aina saatekirjeessäkin mainittua Possessedia myöten. Sinällään puhtaasti peruspalikoista koostuviin biiseihin on saatu ladattua sellainen määrä alkukantaista vaarantunnetta, vauhtia ja vimmaa, että kaikenlainen vähänkään modernimpi lähestymistapa metalliin genrestä riippumatta tuntuu pelkältä lussulta läpsytykseltä.

Albumin hienous piilee kuitenkin pitkälti siinä, kuinka se on saanut jalostettua em. väkevät ominaisuutensa entistä tykimmiksi kerrassaan hienolla kitaratyöskentelyllä aina riffeistä erityismaininnan arvoisiin ytimekkäisiin sooloihin. Parhaimpina esimerkkeinä tästä käy levyn keskivälin todella intensiivinen nimikappale sekä loppua enteilevä, tyylillä toteutettu instrumentaali Chernobyl 1986. A. Sunessonin hysteriaa lähentelevä rietas riekunta repii armottomasti viimeisetkin energiat ralleista irti.

Sinful Birth on kovinta ajoa ikinä juuri nyt.

Blitzkrieg
A Time of Changes (reissue)
Dissonance
4

Metallicalla oli 80-luvulla iso sivistävä vaikutus teini-ikäiseen jannuun. Sanoitusten innoittamana tuli tutustuttua niin Hemingwayn kuin Lovecraftin kirjalliseen tuotantoon ja Garage Days -sessioissa taltioidut lainakappaleet saivat kiinnostumaan niin Misfitsistä kuin Diamond Headistakin. Vaikka nykyisellään yhden maailman suurimman metallibändin oma tuotanto ei ole järisyttänyt kummoisestikaan omaa maailmaani liki 25 vuoteen, voi nelikolle olla edelleen kiitollinen Budgien ja Blitzkriegin kaltaisten kulttinimien esiin nostamisesta.

NWOBHM-genre on lähes käsittämättömän iso, vaikka suuremmin menestyneitä artisteja ja tunnettuja julkaisuja ei ole kuin kourallinen. Pinnan alla pöhinää aiheuttaneet mutta sinne myös jääneet tapaukset ovat kuitenkin sellainen aarreaitta, josta löytyy edelleenkin paljon ammennettavaa. Etenkin niille modernin ajan ihmisille, jotka kokevat syntyneensä liian myöhään. Tällaisille noviiseillekin genren arkkityyppiä monessakin mielessä edustava Blitzkrieg ja vuonna -85 ilmestynyt esikoisalbuminsa A Time of Changes onkin vallan hyvä tapaus paeta nykyisyyttä ja sukeltaa syvemmälle yhteen metallin merkittävimmistä alatyylilajeista.

A Time of Changes on ehta ja yhtenäinen heavy metal -albumi, jossa on kaikki mennen ajan tunnusmerkit mukana. Kaikesta paistaa vahvasti läpi kirkasotsainen innokkuus musiikin esittämiseen ja hetkessä olemiseen, joka kuuluu etenkin Procter-Sirotto-kitaristikaksikon yhteistyössä. Jälki on konstailematonta, mutta tehokasta ja riffeineen ja sooloineen, johon kaksi vuotta aiemmin mainiolla Satanin Court in the Act -debyytillä laulaneen Brian Rossin vahva suoritus vain väkevöittää.

Näin jälkikäteen pelkästään musiikkia tarkasteltaessa on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei koskaan noussut kovimpaan A-sarjaan. Tämä ei johdu siitä, että sen biiseissä olisi ollut varsinaisia puutteita, vaan lähinnä siitä, että yhtyeen musiikki kaihtoi simppeleitä hittejä ollen liian lähellä tuon ajan heavy metalin aidointa ja syvintä olemusta. Tällaisia kappaleita levy on lähes täynnä ainoastaan loppukolmanneksen aiheuttaessa pienoisen notkahduksen. 

Cloven Hoof
Cloven Hoof (reissue)
Dissonance
4

Blitzkrieg-arviossani mainitsema Metallica ei suinkaan ollut ainoa merkittävä tekijä tutustuttamisessa tuolloin jo kultakautensa ohittaneeseen uuden aallon brittihevin pinnan alaiseen maailmaan. Joskus 90-luvun alkupuoliskolla löytyi divarista kanneltaan ja biisilistaltaan hieman mystisen oloinen Metal Inferno -kokoelma (1984), jonka sisällöstä ei ollut tuttua ennestään kuin Venom. Etenkin Witchfinder Generalin, Demonin ja Cloven Hoofin biisit osoittautuivat rautaisiksi sekä hiukan myöhemmin myös täysin eri vuosikymmeneltä olevan (Black) Widowin Come to the Sabbath, vaikka aluksi se herätti enemmänkin hilpeyttä.

Cloven Hoofin nimetön debyytti ilmestyi samana vuonna kuin em. kokis. Moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna yhtyeen musiikki on astetta karskimpaa, hämyisempää ja tummempaa, aivan kuten nimestäänkin voi jo olettaa. Mukana on myös paikoitellen kelpo annos haikeaa eeppisyyttä, mutta taitaa yhtye myös yksinkertaisten tehokkaan saxonmaisen farkku&nahkarokkauksen, josta Crack the Whip on paras esimerkki. Juuri tällainen biisien välinen erilaisuus ja monipuolisuus kasvattaakin levyn kiehtovuutta selkeästi.

Levyn hitti on ehdottomasti Metal Infernoltakin löytynyt Laying Down the Law, joka kaikessa kerrassaan mainiosti rullaavassa vastustamattomuudessaan on klassinen heavy metal anthem. Loppuun tällätyt, BBC:n Friday Rock Show -sessioista vuotta aiemmin äänitetyt kolme bonusbiisiä istuvat kokonaisuuteen hyvin. Levyversioihin verrattuna kaksi aiemmin tässä arviossakin mainittua biisiä kuulostavat ilmavammilta ja rennommilta eli pelkästään hyvässä mielessä livemäisiltä ja ensimmäiseltä demolta löytyvä Road of Eagles on sekin mainio lisä.

Ehdottoman tarpeellinen ja tutustumisen arvoinen uusio tämäkin.

Hexhammer
Hexhammer LP
Filthy Rat
4

Metallipunkkia? Kyllä kiitos! Tsadilaisen Hexhammerin ensimmäinen täyspitkä on jo näin äärimmäisen yksinkertaisista lähtökohdista varsin kiinnostava tapaus ja mustan kullan toistuvien pyörityksien myötä olettamus myös lihallistuu. Orkesteri kun on asenteeltaan ja soittotatsiltaan selkeän kuultavasti punk, mutta se taitaa myös maukkaan metalliset melodiat. Näiden tekijöiden yhdistelmä on näennäisestä ristiriitaisuudestaan hieman yllättäväkin, mutta saumattoman toimiva.

Punkkia bändissä on etenkin laulajan repivä rääkynä sekä röyhkeän päällekäyvä ja tapa vyöryttää kappaleitaan. Motörheadin ja Venomin mallinen ei-niin-millileen kulkeva soitto lisää soppaan oman rokkigroovensa, mutta muista vastaavista tekijöistä suurin erottava tekijä on kappaleesta toiseen kuultavat hienot melodiat, jotka juontuvat juurensa selkeästi metallin maailmaan. Vaikka niissä onkin tarttuvuutta ja jopa herkkyyttä, niin missään ällöimelässä liemessä niitä ei kuitenkaan ole uitettu, vaan maku on pikemminkin tillikurkuista tuttu etikan ja sokerin yhdistelmä.

Jäseniensä aiempi vankka tausta Hexhammerin musiikissa yhdistyvien genrejen parissa todellakin kuuluu. Bändi kun osaa kaahata juuri oikeanlaisella vimmalla läpi parissa-kolmessa minuutissa pelkkää olennaista asiaa eikä intensiteetti ja tymäkän tumma tunnelma katoa mihinkään, vaikka  vauhtia hieman laskettaisiinkin biisien sisällä tai niiden välillä. Levyn päättävä, hidastempoisin ja myös pisin Master of the Mountain vain paaluttaa levyn vahvuuksia entistä syvemmälle kaaliin.

Jaguar
Power Games (reissue)
Dissonance
3,5

Astetta tuntemattomampiin, joskaan ei läheskään obskuuriosastolle kuuluva Jaguar on myös yksi niistä lukuisista uuden aallon brittiheviorkista, jotka eivät 80-luvulla saaneet aikaiseksi paljoakaan. Nyt uusintajulkaisunsa saava vuoden -83 debyytti Power Games on tuon ajan kahdesta täyspitkästä tietenkin se parempi kuten asiaan kuuluu. Ja vaikka ura tuolloin jäikin lähtökiitoonsa, ovat nämäkin seniorit tehneet paluun jo lähes 20 vuotta sitten ja perin maltilliseen tahtiin julkaisseet jopa uusia levyjä.

Biiseiltään Power Games ei sinällään ole ihmeellinen ja massasta mitenkään erityisesti esiin pomppaava julkaisu. Bändi on onnistunut kuitenkin lataamaan kappaleisiin sellaista rehellisen työväenluokkaista asennetta ja kiihkeyttä, joiden muodostama mukaansa tempaavaa draivi voittaa puolellensa ja saa näon piiskattua levystä keskinkertaista paremman. Samaa eläimellistä ja röyhkeää duunarimenoa löytyy myös aikalaistensa Def Leppardin aivan alkupään tuotannosta, jota Jaguar paikka paikoin jopa muistuttaa.

Enemmänkin ei-niin-kauniin kuin söpön albumin korviin pistävä kauneusvirhe on kumiseva basarisoundi, joka etenkin nopeimmissa kohdissa peittää ärsyttävästi alleen kitaroita. Kolme aiemmiltakin uusioilta löytyvää ja alun perin esikoista edeltäneeltä singleltä ja kokoelmalta mukaan napattua bonuskappaletta ovat kelpo raitoja nekin antaen oman lisäarvonsa.

Keretik
Terra Mater MC
Rämekuukkeli
3

Keretikin esikoisjulkaisu on juuri niitä tapauksia, joista haluaisi tykätä enemmänkin kuin lopulta todellisuudessa voi. Se on seitsemän biisin EP-mitassaan niin formaattinsa, soundiensa, tekstiensä, visuaalisen ilmeensä kuin itse musiikkinsa puolesta kaikesta ylimääräisestä karsittuna voimakasta lanaamista, josta välittyy niin ahdistusta kuin vihaakin ihmiskuntaa kohtaan.

Saatekirjeessäkin mainitut Amebixin ja vanhemman Killing Joken tuotannon vaikutukset ovat helposti kuultavissa helsinkiläisnelikon painostavuuteen tähtäävästä jyräyksestä, joka saa oman   tymäkän rullaavan tunnelman kahden basistin käytöstä. Niin paljon kuin tyylilaji ja toteutustapa korvaa miellyttääkin, huomaa kuitenkin koko ajan toivovansa menon olevan astetta päällekäyvempää.

Tällaisenaan Terra Materin puristavan otteen voi jo aistia mielessään, mutta ei vielä kunnolla kehossaan. Aika näyttää kulkeeko ihmisten teot entistäkin pahempaan suuntaan niin että ne alkavat toden teolla kuulua myös Keretkin musiikissa.

Inferno #148/2017

Madrost
The Essence of Time Matches No Flesh
Omakustanne
4

Nautin rässini mieluiten karskina ja suoraviivaisena, vaikka sen tuleekin sisältää jonkinlaisia korvakarvoihin takertuvia koukkuja. Genren alkuaikoina, jota myös kultakaudeksi sopii nimittää, moni rujompi rappaaja haastoi taitojen ja kunnianhimon kasvaessa niin itsensä kuin kuulijansa juuri kolmannella levyllään tekemällä haasteellisempaa materiaalia. Osa onnistui mallikkaasti, joidenkin tuotosten nerokkuus valkeni vasta paljon myöhemmin ja loput sortuivat omaan näppäryyteensä kadottaen liikaa olennaista ilmaisustaan.

VoiVodin Killing Technology (1987) oli niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaankin jotain ennen kuulematonta.  Siinä yhdistyivät alkuaikojen raakuus selkeästi teknisempään lähestymistapaan ja vastaava kehityskaari löytyy myös levyn maapallon ulkopuolelle sijoittuvassa futuristisessa tarinassa. 30 vuotta myöhemmin hyvin samankaltaista musiikillista ja sanoituksellista ideaa on erittäin onnistuneesti soveltanut myös Vektor ja samaa scifististä V-mäisyyttä löytyy myös Madrostin kolmannelta albumilta.

Madrost luotaa kuitenkin omaa soonista universumiaan hieman suoraviivaisemmalla kurssilla kuin em. tutkimusmatkaajat. Bändin teknothrash on hitusen raivokkaampaa ja vauhdikkaampaa, mutta taidokasta sävellyksellistä ja sovituksellista särmikkyyttä ja yllättävyyttä löytyy senkin kappaleista riittävästi tutkailtavaksi. Sanoituksia näkemättäkin käy jo pelkästä tunnelmasta selväksi, että aihepiireissä liihotellaan niin ikään maallisia asioita korkeammissa sfääreissä.

The Essence of Time Matches No Flesh painaa kuulijansa penkkiin sinkauttaen tämän kiertoradalle 38 minuutissa. Jos G-voimat kestää pyörtymättä, tarjoaa levy vaikuttavan kokemuksen matkalla kohti tuntematonta.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Inferno #147/2017

Harhat
Henkinen ydintuho 7”
Imminent Destruction/Psychedelica
3,5

Alkuvuodesta 2016 kasettina ilmestynyt Harhojen ensijulkaisu oli melkoisen armoton ja kaaosta tihkuva pläjäys kihisevää vanhan liiton hardcorea. Ahdistus ja paniikki velloivat kaikissa kappaleissa siihen malliin, että sen yhdeksän keskimäärin noin puolitoista minuuttia kestävää kappaletta olivat kokonaisuutena miltei enemmän kuin mitä kerralla pystyi sulattamaan.

Pienvinyyliformaattiin siirryttyään mikään ei ole muuttunut. Musiikki ja tekstit eivät edes lupaa pienintäkään valonpilkahdusta ja tätä tunnetta kuvaavat oivasti niin julkaisun nimi kuin mustavalkoinen rujon pysäyttävä kansikuva. Ei ihme, että groteski irvistys kasvoillaan oleva hahmo on valmis musertamaan päänsä siihen iskettyjen lukuisten nelituumaisten rautanaulojen kuvatessa koettua tuskaa ja piinaa joista ei ole pakotietä.

Kappaleet ovat edelleen repiviä ja ytimekkäitä purkauksia, joissa etenkin pelkkää huutoa ja rääkymistä sisältävät laulusuoritukset ovat silkkaa mielipuolisuutta lähestyvää heittäytymistä. Muun orkesterin soitto on juuri oikeanlaista rempseää roiskimista, jossa kuitenkin on riittävän jämäkkä tatsi pitämässä paketti armottomana. Rujoudesta ja suoraviivaisuudestaan huolimatta biiseistä löytyy tarkalla korvalla monenlaista pientä jippoa, joka sekin on merkki soittokokemusta.

Kuusi on vähemmän kuin yhdeksän, mutta tämän julkaisun kohdalla se on kuitenkin enemmän ja juuri oikea määrä. Ei päivittäiskäyttöön.

Vivisektio
Ydintalvi 7”
Papagájův Hlasatel/Kämäset Levyt/Höhnie/Vietkong Tapes/Black Wednesday/D.I.Y Koło/Bucho Discos/Roku
4

Kun alkujaan äkäslompololaisen punk-yhtyeen seiskatuumaisen EP:n julkaisun takana on peräti kahdeksan eri tahoa mm. Suomesta, Tsekeistä, Puolasta, Saksasta ja Brasiliasta, voidaan puhua todellisesta kansainvälisestä pientoiminnasta, jossa ei tunnusteta minkäänlaisia rajoja. Edes laulukielellä ei ole mitään merkitystä, vaan ainoastaan itse musiikilla. Ja sehän näiltä veteraaneilta sujuu kipakasti, vaikka levytyksiä on yhtä monta kuin keskimääräisellä sirkkelimiehellä yhden käden sormia ja nekin kaikki on julkaistu paluun jälkeen viimeisen kuuden vuoden aikana.

On hieman yllättävääkin, että Vivisektio onnistuu vielä näin vuonna 2017 kuulostamaan siltä kuin olisi edelleen vuosi -83 jolloin yhtye alun perin perustettiin. EP:n viidessä raivokkaassa rypistyksessä on mainiosti onnistuttu vangitsemaan aina soundeja ja sanoituksia myöten tuolloin vallinnut ahdistava ajan henki, joka konkretisoituu myös EP:lle oivan loppukaneetin antavassa post punkmaisessa nimikappaleessa.

Biisien ja sitä myötä koko julkaisun vahvuudet löytyvät ehdottomasti tiukasta soitosta sekä läpitunkevassa tinkimättömässä asenteessa, jota Tumpin ja Marian mainiosti yhteen toimiva yhteis- ja vuorolaulu sekä korostaa että värittää. Tätä oli ja on edelleen kova kotimainen hardcore punk! 

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Inferno #146/2017

Huora
Hukutaan paskaan
Stupido
4

On helvetin hienoa huomata, että Huora ei ole myynyt itseään halvalla siirtyessään albumimittaan. Vuosi sitten videonakin julkaistut Kovia ja kiljua sekä Sori siitä olivat sen verran kovia täsmäiskusävelmiä uudelta yrittäjältä, että levytyssopimuksen myötä itsensä myyminen halvalla ja helpolla oli pelkona, mutta onneksi turhaan. Yhtye on yhä edelleen sekä sopivan räävitön, uskottava että ärhäkkä, mutta samalla myös riittävän salonkikelpoinen ollakseen helposti muidenkin kuin onnettomien yksinäisten miesten lähestyttävissä.

Huoran punkahtava lähestymistapa rokkiin ja metalliin on yksinkertaista, mutta konstailemattomista aineksista huolimatta se on silti onnistunut tekemään toisiinsa verrattuna yllättävänkin erilaisia biisejä. Merkittävä osa musiikin viehätystä on sen tarttuvuuden lisäksi niin soitossa kuin teksteissäkin vahvasti vaikuttava hellyttävä ja osin jopa naivistinenkin ote, joka ei kuitenkaan missään kohtaa kuulosta vaivaannuttavalta. Laulaa bändi sitten kaaokseksi muuttuvista kotibileistä, kaljan särpimisestä tai sen aiheuttamasta jälkitaudista, aikuisuuteen liitettävistä velvollisuuksista tai pienen ihmisen henkilökohtaisista hätähuudoista, yhtye tekee temput hienosti puolessa tunnissa.

Ilman huudosta ja laulusta vastaavan Anni Lötjösen luonnonlapsimaista tulkintaa Huora kuitenkin todennäköisesti jäisi vain yhdeksi monista kaduilla maleksivista rock-porukoista. Nyt nelikko taitaa yhdessä hyvän joukon ammattilaisen temppuja tyydyttääkseen vähän isompaakin rajumpiin otteisiin tottunutta ryhmää muuallakin kuin hämyisillä asiaan vihkiytyneiden erikoisklubeilla. Hukutaan paskaan onkin ehtaa ja hyvää eskapismia musiikinystäville, jotka haluavat edes hetkeksi unohtaa kaikenlaisen arkisen paskan josta levyllä lauletaan.

Napalm Ted
Fleshbox MC
Ape Tit
3,5

Napalm Tedin grindcore-mäiskettä on tullut seurattua kasetin ja splittiseiskan verran ja yhtyeen kokonaisvaltaisesta UG-meiningistä on tullut tykättyä himppasen verran enemmän teoriassa kuin mitä lopulta käytännössä. Fleshbox kassu-EP:llään bändi alkaa taivuttamaan entistä paremmin puolellaan myös musiikillaan, sillä ylenpalttinen soundillinen ja soitannollinen kohkaaminen on jämäköitynyt huomattavasti ilman että intensiteetti tai viihdyttävyys olisi kadonnut mihinkään.

Osaltaan tiukentunut kokonaisuus johtuu myös siitä, että biisit ovat aiempaa death metalisempia ja osittain myös teknisempiä. Grindauksesta muistuttaa edelleen pääosin räväkät temmot ja tutut ampiassurinakitarat mutta myös ytimekäs ilmaisu: minuutissa viiva kahdessa ehditään tuoda esille kaikki olennainen. Poikkeuksena sääntöön toimii eeposmainen ja yllättävänkin monimuotoinen, yli kolme minuuttia kestävä Head On, jonka löyhkä on koko kasetin haastavinta ja kalmaisinta.

Fleshboxilla kaikkea muuta kuin humoristinen ”Suomen Nappis” tarjoaa raavaan annoksen, jossa lihaa on ensimmäistä kertaa pottuja enemmän.

Necroslurg
Haudantaka MC
Rämekuukkeli
2,5

Kun kotimaiset pitkän linjan punkin tekijämiehet yhdistävät voimansa uuden nimen alla ja julkaisevat ensimmäisen tuotoksensa trendikkääksikin tituleerattuna C-kasettina, ovat lähtökohdat tuntemattomiin tulokkaisiin verrattuna pykälää kiinnostavammat. Tämäkään ei kuitenkaan takaa automaattisesti hyvää lopputulosta, mistä nasevan mittainen Haudantaka käy oivana esimerkkinä.

Necroslurgin lähtökohtana on punk-henkinen metalli, vaikka kovinkaan yksiselitteisesti ei kaksikon  musiikillista linjausta ole helppo kuvata. Normaalisti ahtaammassakin karsinassa pyörivä musiikki saa itselleen etua pienemmistäkin irtiotoista, mutta tässä tapauksessa tämä kuuluu lähinnä ainakin osittaisena linjattomuutena. Soitetaan mitä halutaan -asenne on kyllä arvostettava, mutta nyt biisit itsessään eivät ole parhaimmillaankaan keskinkertaisuutta kaksisempia. Paikoittelen jopa kuulostaa siltä, että niin soittoa kuin kappalerakenteitakin on mietitty aivan liiaksi pelkän fiilisrappauksen sijasta.

Asennetta kyllä löytyy riittämiin niin teksteistä kuin niiden miehekkään karskista tulkinnasta vastaavan Oton suorituksesta, mutta tällä ei vielä pötkitä puoliväliä pidemmälle. Jos kappalekympistä löytyisi enemmän yhtyeen nimikkokappaleen kaltaisia, yksinkertaisen tarttuvalla melodiallaan outoa tunnelmaa levittävää keskitempoisempaa musiikkia yhdistettynä synkempään ja äärimmäisempään ilmaisuun, olisi jälki oitis häiritsevämpää ja kiinnostavampaa.

Uhrit
Taudinkuva 7”
Hyvän Mielen Levyt/Fight/Grind Your Mind
3,5

Kuten olen tainnut jo aiemminkin todeta, on eri hienoa kun nainen huutaa. Paitsi kotona. Bändijäsenen sukupuolen esiintuominen ei tosin tässäkään yhteydessä ole kokonaisuuden kannalta kovinkaan merkittävää, sillä niin tytöt kuin naisetkin ovat soittaneet ja laulaneet jo pitkään erilaisia miehisiksi miellettyjä musiikin tyylilajeja ilman että jalkovälistä puuttuvien killuttimien puuttuminen sinällään parantaisi tai pahentaisi lopputulosta.

Vaan onhan se niin, että Uhrien tapauksessakin tekstit saavat hieman lisää painoarvoa, kun niitä tulkitsee nainen. Etenkin kun aiheina on länsimaiselle kulttuurille vieras ajatus miehisestä kunniankäsityksestä ja sen ilmentyminen naisiin kohdistuvana happohyökkäyksinä tai erityisesti nuorilla naisilla erilaisina syömisongelmina näkyvä, osin yhteiskunnankin aiheuttama vääristynyt käsitys kauneusihanteista. Vaan ei bändi missään nimessä pelkkää feminististä sanomaa levitä, vaan humanistiset lähtökohtansa sillä on myös muunlaisiin vakaviin ongelmiin, joihin uutisotsikoita myötä nykyään törmää.

Vaan kuten hyvään punkkiin ja hardcoreen kuuluu, yhtä tärkeää ja enemmänkin tällä seiskalla on sanoitusten lisäksi myös itse musiikki. Siitä löytyykin riittävästi intensiteettiä tukemaan lyyristä antia, mutta on päällekäyvässä ja suoraviivaisessa esitystavassa myös sopiva määrä korvakarvoihin kiinnittyviä pieniä melodiakoukkuja. Taudinkuva ei mullista maailmaa, mutta pitää sisällään neljä biisiä hyvää möykkää muistuttaen kuulijoitaan samalla monista epäkohdista joille ei pidä silmiään ummistaa.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Inferno #145/2017

Cicutoxin/Slave Hands
Split 10”
Rämekuukkeli
2

Rämekuukkelin hanska pitää täyttä undergroundia olevan julkaisupolitiikkansa suhteen mikä sinällään on todella arvostettavaa. Minkäänlaiset tutkimustulokset ja kannattavuuslaskelmat kun eivät tunnu kiinnostavan pennin jenin vertaa, musiikki itsessään kyllä. Sen verran haastava ja tinkimätön tämäkin splittijulkaisu kuitenkin on, että pohja omassa säkissäni alkaa tulla vastaan. Eikä bändien edustamien musiikkityylien takia, vaan niiden esitystavan ja sisällön, joka pölisyttelee hilsettä.

Cicutoxinin 1,5-2 minuutin välissä poukkoilevat viisi biisit muistuttavat rusakon jahtaamista. Ne säntäilevät sinne tänne, pysähtyvät välillä paikoilleen ja juuri kun luulevat saavasi niistä kiinni, rynnätään taas pakoon pää viidentenä tassuna. Ei bändi löysäile missään vaiheessa, mutta jollain lailla silti intensiteettiä ja iskevämpää musiikillista sisältöä voisi olla selkeästi enemmänkin.

Omaan puoliskoonsa Slave Hands mahduttaa vain yhden kappaleen, jolla kestoa kuitenkin lähes saman verran mitä kääntöpuolella yhteensä. Raahaavalla tempolla rääkyvä sludge-jurnutus vaatii toki enemmän aikaa ja tilaa, mutta ongelmat minun korviini ovat tässäkin hyvin pitkälti samat kuin yhteistyökumppanillaan: meiningin soisi olevan vieläkin rajumpaa ja synkempää tai vastaavasti lupsakampaa ympäripyöreyden sijaan.

Formaattinsa ja sisältönsä puolesta pienen pieni kohderyhmä arvostanee tätä julkaisua luultavasti enemmän kuin minä.

Dispair
Legacy of Fear LP
Rawmantic Disasters/Urinal Vinyl/Nuclear Fear/Fight/Noise of Hell/Psychedelica
3

Konstailematon ja mustavalkoinen. Tämä kokonaisuutta kuvaava adjektiivikaksikko putkahti ensimmäisenä päähän Dispairin vinyylialbumia pyöritellessä uuden värillisen vinyylimaton tarjotessa kontrastia kokemukselle. Harvemmin hardcoressa tai punkissa minkäänlaisia kikkailuja tai irtiottoja tosin kuullaankaan eikä ole niin väliksikään. Luupäinen perinnetietoisuus kun on erittäin kunnioitettava arvo etenkin nykymaailmassa, jossa kaikenlaista uutta ja ihmeellistä elämystä ja ärsykettä on koko ajan tarjolla joka digituuttia myöten.

Yhtyeen mättämä D-beat ei ole läheskään kaikista nopeinta ja räväkintä lajissaan. Omanlaisensa kepeys ja yksinkertaisuus vain korostuvat entisestään selkeiden joskin asiaankuuluvien diskanttisoundien ansiosta, mikä pienen hetken kestävän korvien tottumisen jälkeen muuttuu ihmettelystä hyväksyttäväksi esimerkiksi oman soundin hakemisesta. Niin musiikissa kuin sanoituksissakin voi kuulla ja nähdä kaikuja suoraan Dischargen tuotannosta, vaikka yhtä tiukan tinkimätöntä ulosanti ei ole kummallakaan saralla.

Sen verran lyhyitä ja napakoita Legacy of Fearin 13 biisiä ovat, että kaksitoistatuumaista pyöritetään normaalia nopeammin. Tämä yhdistettynä sisällön peruskauraiseen olemukseen ei haittaa kuuntelunautintoa millään tavalla, mutta vuositasolla tarkasteltuna levy jää lopulta pelkäksi mukavaksi välipalaksi, joka painuu hitaasti mutta varmasti kohti unholaa mitä pidemmälle vuosi kuluu.

Dool
Here Now, There Then
Prophecy
5

Viime vuonna kerrassaan huikealla Oweynagat-biisillä yllättänyt täysin tuntematon tulokas Dool latasi kertaheitolla esikoiselleen melkoiset odotukset. Niin bändin kuin levy-yhtiönsä uskosta tulevaan antoi kuitenkin osviittaa em. kappaleen julkaisu fyysisenä tuotteena mukaan lukien 12” vinyyli, jonka kääntöpuolelta löytyi riisutumpi tulkinta samasta kappaleesta. Edelleen 5/5 tasoa sekin.

Yhtyeen musiikki kuvaillessa ei voi olla mainitsematta nokkamiehensä poismenon myötä kuollutta ja kuopattua The Devil’s Bloodia. Eikä vain siksi, että Doolin rytmeistä vastaava kaksikko kuului myös em. bändiin, mutta Ryanne van Dorstin ääni ja laulutyyli luo myös melkoisen vahvat mielleyhtymät Farida "The Mouth of Satan" Lemouchiin. Ja löytyyhän niitä musiikillisia yhteneväisyyksiäkin enemmän kuin kotitarpeiksi.

Vaan ei Dool The Devil’s Bloodin musiikillista perintöä yritä riistää millään muotoa, vaan pikemmin se on koettavissa perinteen jatkajaksi ja soihdun kantajaksi, jolla ilmeisistä samankaltaisuuksista huolimatta on omat näkemyksensä ja äänensä niiden toteuttamiseksi. Ja jos molemmat yhtyeet taitavatkin äärimmäisen kiehtovan melankolismystillisen tunnelman luomisen, on Doolin lähestymistapa ilmavampi ja valoisampi. Raskaita ja tummia säveliä toki niitäkin löytyy laajasta kappalearsenaalista kun tunne sitä vaatii, mutta säästeliäästi käytettynä.

Em. singleä lukuun ottamatta Here Now, There Then ei sisällä kerrasta tajuntaan uppoavia kestohittejä. Sen sijaan siltä löytyy seitsemän muuta mihinkään tiettyyn selkeään aikakauteen kuulumatonta kappaletta, joiden juuret ovat kuitenkin jäljitettävissä 70-luvun rockin eri genreihin. Vaikka albumiin ei olekaan ollut mahdollista tutustua kuin varsin rajallinen aika, on silti helppoa aistia sen ansaitsevan täydet pisteet. Sen verran vahvoja tunteita sen hieno sisältö onnistuu herättämään. Edellisestä ja ainoasta kerrasta onkin 13 vuotta aikaa.

Hobbs’ Angel of Death
Heaven Bled
High Roller
4

Hobbs’ Angel of Deathin kulttimaine on hyvinkin ansaittua, mutta suurimmalta osin myös itseaiheutettua. Tasan 30 vuotta sitten laulaja-kitaristi Peter Hobbsin sooloprojektina käynnistynyt kipakka rässikäskyttäjä kun on tätä ennen julkaissut vain kaksi albumia, joista jälkimmäisen käytännössä vain kotimaassaan Australiassa. Haudassakin porukka ehti makoilla 90-luvun loppupuolelta aina vuoteen 2002 saakka eikä jäsenistön vaihdoksissa ole tahtonut pysyä edes Internetin metallitietokannat.

Vaan eipä ole vuosikymmenien aikana edelleen yksinvaltiaana muita johtajan herra Hobbsin kiukku laantunut mihinkään ja tämä myös kuuluu niin laulussa kuin itse biiseissäkin. Ehtaa ja todella räväkkää rässiähän Heaven Bled on täynnä koko 57 minuutin mitassaan. Jopa siinä määrin, että vaikka omaa irvistelyä ja tyylillä toteutettua vaihtelua levyllä onkin rutosti, tuppaa annos olemaan armottomuudessaan vähän turhankin tuhti.

Musiikki on selkeästi edelleen vanhan koulukunnan oppien mukaan tehtyä, mutta osa sen intensiteetistä ja sävyistä on taas modernimpaa perua. Soundillisesti lähestymistapa on taas enemmän nykyaikaa ja kehuupa Peter äänittäneensä levyn peräti kolmesti. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ollut täysin oikea ratkaisu, sillä paikoitellen ärsyttäväksi käyvä rumpulätinä antaa miinusta tuotantoarvoille. Kitarat kyllä surisevat ison plussan arvoisesti selkeinä ja ärhäkkäinä vailla kliinisyyttä laulun raivotessa samoin opein ämyreistä päin kuulijaa.

Ei ihme, että Heaven Bledin julkaisun myötä Hobbs’ Angel of Death on aktivoitunut myös keikkailemaan. Tällaista materiaalia esittämällä pitissä viihtyy sekä nuori että vanha eikä ole pelkoa pelkäksi nostalgia-aktiksi taantumisesta.

Patria
Magna Adversia
Soulseller
4,5

Edellisessä numerossa tuli ylistettyä kotimaisen White Deathin debyyttiä ja julistettua se vuoden kovimmaksi BM-julkaisuksi. Mutta niin vain lämmöstä ja valostakin voi kummutta haikeaa kylmyyttä ja intensiivistä pimeyttä kuten brasilialaisen Patrian kuudes albumi osoittaa. Ei Magna Adversia sentään johtopaikkaa lappeenrantalaisilta vie, mutta jaetulle ykköstilalle se kuitenkin itsensä hieman yllättäenkin änkeää.

Duona toimivan yhtyeen black metal ei tyypilliseen eteläamerikkalaiseen tapaan ole eläimellisen raivokasta ja rienaavaa suoraviivaisuudesta puhumattakaan, vaan niin musiikki kuin sanoitukset ovat huomattavasti monitasoisempia ja sivistyneempiä. Kappaleiden melankolisuus, rivakka tempo ja tyylikkäät yksinkertaiset riffit viittaavat vahvasti skandinaaviseen mustan metallin perinteisiin ilman että esikuvia voisi mainita nimeltä ensimmäistäkään.

Suoraviivaisemmillaankin kappaleissa on selkäpiihin hiipiviä melodioita, joita alati läpitunkevan raivokas ote vain korostaa. Yksi kaksikon suurimmista vahvuuksista on kuitenkin ilmiömäisyyttä lähentelevä kyky luoda ja sovittaa saumattomasti yhteen tempon ja tunnelmanvaihdoksia orkestraatioineen ja elementtejä jopa eri musiikkityyleistä. Lopputulos on kaikessa monipuolisuudessaan luonnollisen soljuva mutta silti perinteitä kunnioittava eikä se sorru missään vaiheessa ärsyttävään kokeellisuuteen.

Viisi kuuntelukertaa putkeen päivittäin lähes viikon ajan ilman kyllästymistä ja alati uutta löytäen kertoo sekin jotain levyn tasosta.

Supreme Havoc
Disgust/Deathwish MC
Omakustanne
2,5

Ensimmäistä albumiaan valmisteleva Supreme Havoc myöntää suoraan käyvänsä jonkinlaista transitiovaihetta urallaan. Yhtä lailla kiinnostaa paiskoa punkkia D-beatilla, mutta möyrimisen suuntaan ollaan kuitenkin ilmaisesti hidastamassa. Tämän eräänlaisen jakomielisyyden oireet ovat selkeästi kuultavissa kahden biisin pienipainoksisella kassu-EP:llä, jolla samalla myös ostetaan selvästi aikaa.

Punkkirymistely Disgust rullaa vaivattomasti eteenpäin, vaikka jarrupedaali painetaankin lattiaan sen keskivaiheilla. Meno on yhtä lailla sekä ärjyä että leppoisaa, mikä osaltaan johtuu korvia miellyttävän lämpimästä ja pyöreästä äänimaailmasta. Deathwishissä tempoa on laskettu entisestään, kestoa tuplattu ja mukaan on ujutettu enemmän sävyjä jopa Black Sabbathin hengessä.

Tällä pikkujulkaisullaan bändi osoittaa kyllä hallitsevansa kummankin genren perusteet, mutta ei mitään sen enempää. Tuttuus ei sinällään haittaa, mutta turvallisuus ei ole minkäänlainen etu tämänkaltaisessa musiikissa. Kappalekaksikosta tästä pahemmin kärsii juuri Deathwish, joten jotain tarvitsisi tehdä, mikäli tähän suuntaan ollaan todellakin jatkossa menossa ja vielä pitkässä mitassa.

Yleislakko
Hyvästi kauniit poutapäivät LP
Blast of Silence
3,5

Neljä vuotta sitten ilmestynyt Maailmanpolitiikan arkipäivää oli kerrassaan hykerryttävä ja tarkkanäköinen punk-julkaisu niin musiikiltaan kuin teksteiltäänkin. Sittemmin monikaan asia ei ole muuttunut ainakaan paremmaksi ja tämä kuuluu myös turkulaisten neljännellä albumilla, jonka nimikin jo kertoo jonkinmoisesta toivon heittämisestä romukoppaan. Ennen oli paremmin, mutta aika entinen ei koskaan enää palaa.

Yleislakon hienous on omanlaisensa musiikillinen ilkikurisuus, joka yhdistettynä tiukkoihin kannanottoihin muodosti kiehtovan kontrastin. Nyt bändi kuulostaa astetta aggressiivisemmalta ja politiikan ja sen tekijöiden suomimisen sijasta keskitytään enemmän ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja huomioihin ihmisten käyttäytymisestä. Kriittisestä asenteesta ei ole tingitty, mutta nykyinen biisien ja sanoitusten yhdistelmä on aiempaa tavanomaisempi ja sitä myötä myös tylsempi.

Hyvästi kauniit poutapäivät -levyllä bändi kuulostaa osittain taantuneelta ja jopa pakotetulta muottiinsa siinä missä se aiemmin ennakkoluulottoman riehakkaasti tehtiin ja vapautuneesti sanottiin mikä mieltä kulloinkin painoi. Toivon mukaan ikääntyminen ei ole kyynistänyt tai laiskistuttanut herroja, sillä epäkohtien osoittamiselle ja keskisormen heristelylle punkista puhumattakaan on aina tarvetta. Toivon mukaan Yleislakon hanska pitää paremmin seuraavalla kerralla.