tiistai 28. maaliskuuta 2017

Inferno #144/2017

Albinö Rhino
Upholder LP
Omakustanne
4

Nimettömällä esikoisellaan Uphold the Light -tarinan käynnistänyt Albinö Rhino on julkaisua seuranneiden reilun kahden ja puolen vuoden aikana saanut taltioitua ja julkaistua eri sessioissa ja paikoissa kokoon osat kaksi ja kolme. Meno on tänä aikana kasvanut, huurustunut ja seestynyt entisestään sellaiseksi, että vinyylinpitkäsoiton kumpaisellekin puoliskolle kappaleita mahtuu vain yksi.

Linjanmuutos perinteisemmän stonerin ja doom seoksesta kohti jumittelevampia ja psykedeelisempiä ulottuvuuksia on onnistunut. Albumin lämmin ja muhjuinen soundi etenkin rytmiryhmän osalta on samettia korville ja lähestulkoon täysin instrumentaalisiksi jätetyt kappaleet eivät sanoja kaipaa. Tästä pitää huolen musiikin herättämät mielikuvat, joita bändi osaavasti ja yksinkertaisesti luo.

Uphold the Light part 2:ssa kuuntelijaa vaivutetaan transsiin rauhallisen toiston ja sfääreihin kurottelemisen yhdistelmällä ja liikuttelemalla tätä tuon olotilan sisällä varovaisesti lisäämällä painetta. Samoja metodeja käytetään myös kääntöpuolen part 3:ssa, jossa kokijaa palautellaan takaisin reaalimaailmaan painavammilla ja vauhdikkaammilla otteilla.

Aiemmin pelkistetymmin tantereella painavasti tömistellyt vaalea hippo on ikääntymisen myötä saanut kasvoilleen enemmän ilmettä ja sen ruhostakin löytyy huomattavasti enemmän erilaisia sävyjä. Itse rakennetusta häkistä luontoon vapautuneen elukan käyskentely on aiempaa vaistonvaraisempaa ja kaikessa luonnollisuudessaan miellyttävää seurattavaa.

Bathsheba
Servus
Svart
3

Punakka, tanakka ja hanakka. Tämä adjektiivikolmikko kuvaa kirjaimellista punoitusta lukuun ottamatta vallan hyvin itseäni mutta myös päässäni ennemminkin halvalta kylpyvaahtomerkiltä kuin doom-bändiltä kuulostavaa Bathshebaa. Meissä molemmissa on paljon hyviä puolia, mutta myös niitä asioita, joista ei välitetä tai joita ei ymmärretä.

Omiin korviini belgialaisten ensimmäinen täyspitkä on juuri sellainen ristiriitainen tapaus, joka hyvistä lähtökohdistaan huolimatta ja ärsyttävien piirteiden poissa ollessa taantuu pelkäksi ihan kivaksi levyksi. Musiikki jyrää mukavan tanakasti lämpimän muhkuilla soundeilla mm. Serpentcultista tutuksi tulleen Michelle-neitokaisen tulkitessa varjopuolen asioita pääosin puhtaasti, mutta myös ääntään korottaen.

Saatekirjeen puheet ”skitsofrenisesta doomista” sekä ”saastaisesta mustennetusta sludgesta, joka linkoaa kuulijansa syvälle suruun ja sisäiseen vihaan” ovat suurimmalta osin pelkkää sanahelinää. Ja vaikka levyä ei mainostekstin perusteella arvioidakaan, juuri jotain tällaista Servukselta nimenomaan jää kaipaamaan. Tällaisenaan se ei herätä paatuneessa painavan synkistelyn ystävässä riittävän suuria tunnekuohuja päätyäkseen edes genrensä tämän vuoden top 5 -listoille, mutta helpon ja pikaisen fiksin siitä kyllä saa jos parempaa ei ole tarjolla.

Electric Guitars
Rock’n’Roll Radio
Mighty Music
3,5

Konstailemattomuus on musiikissa hyve, jonka harva kuitenkaan taitaa. Monessakin suhteessa D.A.D.:n jalanjälkiä tarpova tanskalaiskaksikko on niin ikään kliseinen nimiä myöten, mutta sen verran osaavista kitaristijäpiköistä on kyse, että bändin perinteikäs hard rock meinaa väkisinkin mennä jalan alle. Eikä eetterin valtaamisen perään haikailu olisi sekään millään tavoin epärealistinen ajatus, jos rokkikanavilla todellakin soitettaisiin mitä halutaan ja kuunteleva yleisö  ymmärtäisi muunkin kuin tutun ja turvallisen päälle.

Jos juutti hard rockin paras bändi onkin toiminut ilmeisenä esikuvana, voi myös AC/DC:n kaltaisten vanhojen konkareiden vaikutuksen kuulla levyllä. Poljento on sekä letkeää että tanakkaa, joka osaltaan on peräisin blues rockin puolelta. Hyvin toimivat stemmalaulut yhdistettynä eläväiseen sekä sopivan sähköiseen kitarointiin ovat myös bändin ehdottomia vahvuuksia eikä kappaleiden tarttuvuudestakaan edes albumimitassa löydy suurempia puutteita.

Rock’n’Roll Radio ei ole millään muotoa klassikko, mutta pirun mukava ja taatusti myös aikaa kestävä perus mallin kuuntelulevy se kyllä on. Riittävässä monipuolisuudessaankin se on myös mielenkiintoisempi kuin lähes kaikkien legendojen ja näitä peesaavien porukoiden tuoreimmat levyt, joista ensiksi mainitut ovat usein silkkaa jälkihikistä pakkovatkaamista matkalla kohti eläkepäiviä jälkimmäisten yrittäessä pitää puoliväkisin perinteitä yllä valjummin ottein.

Night Ranger
35 Years And a Night in Chicago 2CD+DVD
Frontiers
4

Sitten 80-luvun kultakautensa Night Ranger on julkaissut harvakseltaan levyjä 90- ja 2000-luvuilla. Maailma muuttui, bändi ei. Ja hyvä niin, sillä yhtyeen tuorein levy High Road vuodelta 2014 on vallan komea ammattimiesten työnäyte ajattoman ja kepeän hard rockin saralla ja toivon mukaan tänä vuonna julkaistava seuraaja jatkaa samalla korkealla tasolla.

Vaikka onkin täysin ymmärrettävää, että etenkin keikkataltiointia tehdessä settilista koostuu niistä kaikista tunnetuimmista biiseistä vuosikymmenten takaa, olisi tälläkin tallenteella toivonut kuulevansa hieman enemmänkin kuin em. viimeisimmän albumin nimiraidan. Mutta selkeästi Chicagon House of Bluesiin toukokuussa 2016 kokoontunut vähän varttuneempi väki saa täyslaidallisen nuoruutensa musiikkia ja toinen toistaan hienompia kappaleitahan reilun puolentoista tunnin aikana kuullaan.

Jos on kuvissa vilahteleva yleisö normaalia rokkikansaa iäkkäämpää, on sitä myös Night Rangerin seniorisetämiehiin lukeutuva alkuperäiskolmikko basisti-laulaja Jack Blades, tyylikäästi leiviskänsä hoitava kitaristi Brad Gillis sekä eri hienosti sekä rumpaloinnin että laulun hanskaava Kelly Keagy. Herrojen toimintaa on ilo seurata eikä vain pelkästään soittosuoritusten takia, vaan myös osin etenkin Bladesin hellyttävänkin hömelön habituksen ja jutustelun takia. Matkatut mailit näkyvät jo selkeästi koko kolmikon naamasta, mutta samalla niistä myös loistaa iloluonteisuus ja poikamainen into musiikin esittämistä kohtaan.

Modernien standardien mukaan niin leikkaus kuin kuvanlaatukin on TV-tasoa eikä saatavilla ole kuin pelkkä stereoääniraita, joka tosin on äärimmäisen miellyttävää ja tasapainoista kuunneltavaa. Kotikutoista vaikutelmaa vahvistaa edelleen bonukset, joita ei ole tarjolla kuin yksi: 7 Wishes samaiselta (?) keikalta taltioituna eikä kuva- ja äänitallenteiden sisällössäkään ole eroja. Vaan toisaalta näinkin pelkistetty ja kaikenlaisista moderneista teknologiahömpötyksistä vapaa julkaisu on täysin bändin näköinen ja suorastaan pakottaa keskittymään itse pääasiaan eli hyviin kappaleisiin.

Polanski
Medicine 7”
Omakustanne
2,5

Monet 90-luvun musiikki-ilmiöt ovat viime vuosina tehneet paluuta. Osa niistä kuulostaa tuoreelta lähes 20 vuoden tauon jälkeen ja osa taas on edelleen ihan yhtä paskaa kuin aikoinaankin. Alternative rockin ja grungen uudesta tulemista on nähty täällä Härmässäkin konkreettisia viitteitä  erilaisten musiikillisten aktiviteettien muodossa jo useamman vuoden ajan ja ilahduttavasti taso on ollut paikoitellen vallan korkealla.

Kalliolainen Polanski ei seiskallaan varsinaisesti mene riman alta. Biisikolmikko soi hyvällä otteella ahdistuneesti ja raskaasti sisältäen kuitenkin samalla genrelle hyvin tyypillistä letkeyttä ja herkkyyttä. Piiritason kauden kärkituloksiin sillä kuitenkin on vielä pitkälti matkaa lähinnä siksi, että koukut kertosäkeissä eivät ole läheskään niin yksinkertaisen huikeita kuin kuuluisi olla eikä kitaristeja päästetä kunnolla irti No Will No Wayn pientä psykesoolorevittelyä lukuun ottamatta.

Polanski osaa kyllä ihan pätevästi asiansa, mutta kuulostaa silti tympeän pyöreältä aivan kuten moni muukin vastaava yrittäjä aikoinaan. Skarppaamisen varaa on ja paljon, mutta tähän vaikuttaisi olevan myös edellytyksiä.

White Death
White Death
Werewolf
4,5

Avoimin mielin ja käsi sydämellä voin jo tässä vaiheessa vuotta julistaa nyt julkaistavan etelä-karjalaisen White Deathin esikoisalbumin ehdottomasti vuoden parhaaksi black metal -julkaisuksi. Suorituksen arvoa omissa kirjoissani nostaa bändin kyky tehdä näin vakuuttavasti 90-luvun musiikillisia perinteitä ja alankerran herraa kunnioittavaa sekä muita rienaavaa mustaa metallia ilman minkäänlaisia turhaa kromeluureja ja hienostunutta mystisyyttä. Aivan kuten tuolloin aloittaneet genren legendatkin tekivät klassikkolevytyksillään.

Em. ikonisista bändeistä puhuttaessa etenkin Emperorin ensimmäisen EP:n ja In the Nightside Eclipsen vaikutus kuuluu White Deathissa vahvana. Molemmissa on samaa kylmyyttä, majesteetillisuutta, pimeyttä ja viiltävyyttä niin musiikissa kuin sen esiin manaamassa ilmapiirissä. Eivät lappeenrantalaiset norjalaisia kuitenkaan kopioi, vaan pikemminkin pukevat keisarin uusiin itsellensä parhaiten sopiviin sotisopaa muistuttaviin vaatteisiin pelkän munasillaan patsastelun sijasta.

Napakan mittaisen levyn viimeinen niitti isketään White Death’s Power -päätösraidassa, joka sisältää vahvoja kukkopillihevin peruselementtejä aina akustisista kitaroista, yksinkertaisiin kansanlaulumelodioihin ja puhtaaseen hoilotukseen. Monen muun käsittelyssä lopputulos kuulostaisi ainoastaan falskilta ja huvittavalta, mutta tämä bändi onnistuu tekemään siitä tyylikkään uljaan ja sotaisan hymnin, joka sekin on melkoinen taidonnäyte.

Juice Leskinen runoili tähänkin tilanteeseen osuvasti Musta aurinko nousee -kappaleessaan: Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen. Ilmeisen vahvasta hengestään huolimatta White Death ei universaalissa mittakaavassa katsottuna vähäisellä työllään sentään luo uutta universumia, mutta roihauttaa kekäleiksi hiipunutta entisaikojen maailmaa takaisin komeisiin liekkeihin.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Inferno #143/2017

Bethlehem
Bethlehem
Prophecy
4,5

Heti ensimmäisellä täyspitkällä albumillaan Dark Metal (1994) Bethlehem tuli määritelleeksi kokonaan uuden genren, jossa black metalin intensiteetti ja synkkyys yhdistyivät doom metalin äärimmäiseen melankolisuuteen. Ja kun sanoitusten inspiraatioina toimivat itsemurhat, kuolema ja hulluus, oli bändin vahva ja ennen kaikkea täysin uniikki ja vakuuttava konsepti kerrasta kasassa.

25 vuoden aikana yhtye on myös kohdannut omat vastoinkäymisensä. Jäseniä on vaihtunut melkoisen tolkuton määrä ja tämä on myös kuulunut musiikissa tason heittelynä. Edeltävä Hexakosioihexekontahexaphobia (2014) nosti kuitenkin bändin takaisin sille tasolle, jota siltä oli totuttu odottamaan kolmen ensimmäisen levyn perusteella. Tässä valossa onkin kummallista, että bändi ehti lopettamaan toimintansa seuraavana vuonna, mutta onneksi tämä jäi sentään lyhytaikaiseksi. Erikoisen yksinkertaisesti nimetty albuminimihirviön seuraaja kun on parhaita Bethlehemin julkaisuja.

Laulaja on bändissä vaihtunut useimmiten, mutta aina tilalle on löytynyt omaperäinen riekkuja, joista nykyinen Darkened Nocturn Slaughtercultista jo aiemmin tuttu Onielar on yksi kovimmista ja monipuolisimmasta. Puolalaisneidosta kun lähtee lähes yhtä häiritsevän hienoa ja mielipuolistqa rääkymistä kuin Silencerin nokkamies Nattramnista, mutta laajasta repertuaarista löytyy myös perinteisempää raspia, örinää kuin puhtaampaakin ääntä.

Liideri Jürgen Bartsch on pistänyt biiseihin myös parastaan, sillä kiehtova ja tumma tunnelma pysyy yllä läpi koko kappalekymmenikön. Biiseissä on runsaasti luonnollista vaihtelevuutta alkupään rivakammin tykitetyistä kappaleista loppupuolen rauhallisempiin fiilistelyihin, mutta lähes jokaisesta löytyy aina myös osio, jollaista ei osaa olettaa. Myös tämä on yksi Bethlehemin ihastuttavista tavaramerkeistä siinä missä oman lisäsärmänsä tuova saksan kielen käyttö sekä vaikeammin määriteltävä ilkikurinen rienavuus.

Näin mainion kahdeksannen albumin perusteella voi vain toivoa, että Bethlehemin tähti loistaisi jatkossakin yhtä kirkkaana.

FM
Indiscreet 30
Frontiers
4

Brittiläinen AOR- ja hard rock -skene on punkin tavoin jäänyt melkoisen vähäiselle tutustumiselle timanttisimman kärkiosaston ulkopuolisten bändien osalta. FM:n vuonna -86 julkaistu Indiscreet -debyyttikin ilmestyi hyllyyn vasta kolmisen vuotta sitten, joten kovinkaan intohimoista sidettä siihen ei ole ehtinyt vielä muodostua. Suhteemme tosin tulee nyt syvenemään pyöreitä juhlistavan kiekon uudelleenäänityksen myötä, sen verran hunajaiselta ja onnistuneelta lopputulos kuulostaa.

Toisin kuin lähes kaikki remake-albumit ja leffat, Indiscreet 30 on kaikkea muuta kuin turha ainakin tällaisen noviisin näkökulmasta tarkasteltuna. Selkeämmiksi päivitetty tuotanto puhaltaa kokonaan uutta eloa ennestäänkin hyviin biiseihin tehden niistä entistäkin hienompia ja ennen kaikkea vielä ajattomamman kuuloisia. Juuri tällä levyllä FM:n esittämä AOR:n ja erittäin melodisen hard rockin risteytys onkin hieno esimerkki kuinka englantilaisetkin osaavat tehdä hyväntuulista ja silti kaihoisaa melodiaher(k)uttelua Amerikan malliin.

Seitsemän bonuksen myötä levy on tungettu lähes maksimimittoihinsa, joten makeaa mahan täydeltä on todellakin tarjolla. Mutta juuri nämä aiemmin julkaisemattomat lisät tekevät viimeistään levyn hankkimisen kannattavaksi myös alkuperäisen albumin omistajille, onhan mukana tasaisen laadukasta tavaraa kuriositeetit kuten akustinen versio That Girlistä ja Ozzyn jo aikoinaan tunnetuksi tekemä Shot in the Dark mukaan lukien.

Indiscreet 30 onkin brittiläiseen tapaan harkittu ja hienostunut levytys, jota kuunnellessa sopii ja ehtii nauttia myös pannullisen haudutettua teetä tilkalla hunajaa. 

Glenn Hughes
Resonate
Frontiers
3,5

Myönnettävä on, Glenn Hughesin laulama ja soittama musiikki on enempi vähempi tuttua lähestulkoon kaikista muista lukemattomista yhteyksistään paitsi soolotuotannostaan, jota sitäkin on kertynyt 90- ja 2000-luvuilla toistakymmentä. Resonaten perusteella todellisella vanhan liiton maestrolla on edelleenkin annettavaa hard rockille, vaikka ajattomalta kuulostava albumi vahvasti perinteitä kunnioittaakin.

65-vuotias herra Hughes niin laulaa kuin bassottelee tyylillä ja vahvasti matalalta korkeuksiin saakka. Tämä ei yllätä, mutta kappaleiden kauttaaltaan todella raskasta poljentoa ei todellakaan odottanut. Kertosäkeissä taas herkistellään etenkin laululinjoissa, mutta mukavan vähäeleisen hunajaista melodiaakin taustalta toki löytyy ilman että kokonaisuus tuntuisi tippaakaan ällömakealta. Kun levyllä kuullaan vielä urkujen ujellusta, on näinkin simppeli konsepti saatu toimimaan kappaleesta toiseen hienosti.

Vanha kettu ei todellakaan syö paskaa, ainakaan tässä tapauksessa. Glenn Hughes on yksi dinosauruksista, joka vielä onneksi taistelee sukupuuttoon kuolemista vastaan. Levy sen sijaan kärsii minimuotoisesta mammuttitaudista etenkin peräpuoliskossaan, jota olisi voinut typistää biisillä tai jopa kahdella.

Loath
Altered States MC
Omakustanne
4

Lähemmäs kolme vuotta julkaisujen suhteen hissukseen pysytellyt Loath päästää helvetin irti esittämällä ei niin kamalan kivoja havaintojaan ympäröivästä maailmastamme niin suomeksi kuin englanniksikin.  Totaalista (itse)inhoa ja vihaa suolletaan mm. niin kapitalismia kuin uskontoja eli yleistetysti ihmistä ja tämän tekemisiä kohtaan ja aivan syystäkin. Valonpilkahdustakaan ei nähdä  saati kuulla, siitä intensiivinen ja pikimusta death metalin, grindin ja crustin seos pitää huolen.

Total Peace -ensilevyyn verrattuna seinäjokelaiset ovat tehneet juuri ne kaipaamani pienet muutokset, joiden ansiosta Altered States nousee nelosen arvoiseksi. Pituutta on karsittu sekä biiseissä että minuuteissa ja jäljelle jääneet 7 kappaletta ja 24 minuuttia ovatkin täyttää tavaraa joka hetkeltään. Soundipoliittiset ratkaisut ovat nyt todella hyvällä tolalla kaikessa luonnollisuudessaan korostaen niin aggressiivisuutta kuin synkkyyttäkin, joita musiikista löytyy myös yksilötasolla.

Muuten kaikki on niin kuin ennenkin: on lyhyttä rykäisyä, keskimittaista vetäisyä kuin pidempääkin   piinaavaa jyräämistä ja kestot ovatkin lähes suoraan verrannollisia keskitempoihin. Juuri oikeanlaisen ja riittävän monipuolisen ilmaisun täydennyksenä ilmapiiriä sakeennuttavat ties mistä napatut puheenpätkät, jo aiemmasta tuttu mutta erityisen toimiva tehokeino sekin.

Altered Statesilla Loath toivottaa todella vakuuttavan inhorealistisesti kaikkea pahaa myös vuodelle 2017.

Napalm Ted/Mustasuo
Split 7”
Omakustanne
3

Kahden täysin omaehtoisen kasettijulkaisun jälkeen Napalm Ted on jämäköittänyt niin soittoaan kuin tekemisiään ja lopputuloksena on melkoisen tymäkkä musta seiska. Painopiste on siirtynyt pykälän verran grindcore-henkisestä suttuisesta roiskimisesta tiukan death metal -tykityksen puolelle säilyttäen kuitenkin punk-tatsinsa. Musiikki ei kuitenkaan ole menettänyt armottomuuttaan aiempaan verrattuna, vaan niin intensiteetti kuin omailmeisyys on pikemminkin kasvanut selvästi. Pienvinyylin A-puolen täyttävä, yli minuutin mutta alle kahden mittaisena pysyvä kappalenelikko on myös edukseen juuri tässä formaatissa, sillä liika olisi liikaa sanoo Yngwie mitä tahansa.

Julkaisun kääntöpuolen kaveri Mustasuo on löytynyt läheltä eli samasta kaupungista Oulusta. Valinta on myös tyylillisesti hyvin perusteltua, vaikka vaikutteet löytyvätkin laajemmalla skaalalla aina ripauksella black metalia ja crustia myöten. Tämä kuuluukin ahdistavampana ja synkempänä ulosantina ja vaikutelmaa korostaa entisestään kahden eri laulajan perushuutamista hysteerisempi riekunta. Eri elementtejä on osattu sovittaa toisiinsa tyylillä ilman että oltaisiin liu’uttu poikkitaiteellisuuden tuolle puolen ja juuri tästä syystä triona operoiva yhtye tuo kokonaisarvosanaan varren mitan lisää.

Satan’s Fall
Metal of Satan LP
Underground Power 
4

Satan’s Fallin ensimmäinen demo ilmestyi digitaalisesti heti vuoden 2016 alussa ja kevään mittaan se sai myös virallisen julkaisunsa kaikissa mahdollisissa relevanteissa fyysisissä formaateissa. Nousukiito sen kuin jatkuu, ja täyspitkähän se on herroilla mielessä, mutta julkaistaan nyt vielä yksi EP ensin. Yhteen nivoutumisen myötä kunnianhimo ja osaaminen ovat kasvaneet ja näin tekee myös julkaisun koko biisimäärällisesti yhdellä ja tuumallisesti viidellä. Neljä kun ei enää pikkumustalle mahdu.

Yhtyeellä oli heti startatessaan vahva ja määrätietoinen ote tekemisissään ja tämä myös kuului sopivan vähäisellä käppä-factorilla ja mystiikalla varustetussa vauhdikkaassa back to the 80’s -heavyssa. Bändi tyyli ei tässä välissä ole juuri muuttunut mihinkään, mutta keikkojen ja treenauksen myötä musiikki ei vaan kuulosta tuotannollisesti jämäkämmältä, vaan on sitä myös soitannollisesti ja sävellyksellisesti. Viimeksi peräänkuuluttamani vahvistuminen kuuluu myös laulajan äänenkäytössä, joka tavoittaa ylempiä rekistereitä kiljaisuineen entistä varmemmin.

Vaikka olinkin jo riisunut usein debytanttien kohdalla käyttämäni silkkihansikkaan tarttuessani rautaisella kouralla Metal of Sataniin, ei auta kuin myöntää bändin olevan todellakin valmis suurempiin kuvioihin. Niin menevä draivi kuin nykyisissä Satan’s Fallin biiseissä onkin, jää demolta kaipaamaan ainoastaan vähäisesti käytettyjä, rauhallisempia usvaisia osuuksia. Näitä palauttelemalla tuleva albumi saattaisi asettautua paremmin kaipaamaani monipuolisuuden tasapainoon.

Void Pulse
Pulse 0.387 MC
Harm

Void Pulsen tulokasjulkaisun kohdalla on nöyrästi tunnustettava tietämättömyytensä. Kasetti-EP:n musiikillisen sisällön suhteenkin on ymmärryksessä puutteita, mutta vallan väkevästi esiin manattu ja jopa itse musiikkia merkittävämmäksi elementiksi kohoava sanoma on selkeästi osoitettu tekijöidensä lisäksi ainoastaan ja vain salatieteiden opinnoissaan pitkälle päätyneille. Tämä ei kuitenkaan haittaa pitämästä kokonaisuudesta sikäli mikäli varsinaisesta musiikkinautinnosta perinteisessä mielessä voidaan tässä yhteydessä edes puhua.

Julkaisun neljä erillistä osiota eivät myöskään noudata perinteisiä kappalerakenteita tai edes selkeitä  genrerajoja. Hidastempoisesti eteenpäin junnaavat kappaleet luovat hypnoottisen ja synkän auransa black ja death metalin sekä dark ambientin tyylikeinoin, mutta kokeellinen ja osin koneellinen lähestymistapa jauhaa raja-aidat säleiksi. Kun tällaisen perustuksen päällä julistetaan perin vakuuttavalla tavalla esoteerista ja rituaalimagialta kuulostavaa sisältöä, on lopputulos hyvinkin sisäänpäin kääntynyttä mutta silti samalla oudon kiehtovaa ja kutsuvaa.

Pulse 0,387 ei löydä arvosanaansa nimestään eikä sen ulkopuolelta. Jonkin sortin mystistä viisautta se kuitenkin kätkee sisäänsä, joka kohdallani saattaa tarkoittaa mistä avauskappale The Grand Openingissa on kyse. Ehkä tästä avautuu tulevaisuudessa polku kohti Foundation of the Temple, Upon the Flaming Waters ja All That Is Hidden Under the Heavenly Vault -biisejä.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Inferno #142/2016

Dawnbringer
XX EP
Ektro
3,5

Chris ”Professor” Blackin useista heavy metalin samoilla kentillä mutta hieman eri suuntiin vievillä poluilla käyskentelevistä aktiivisista kokoonpanoista (mm. Pharaoh, High Spirits, Aktor) Dawnbringer on vanhin. Viime vuonna täydet pyöreät täyttänyt orkesteri juhlisti merkkipaalua kuluneen vuoden alussa digitaalisena ja sittemmin myös fyysisenä ilmestyneellä EP:llään, jonka sisältöä voi kuvailla ajattomaksi ja eeppiseksi.

XX ei ole missään mielessä härski levytys. Se ei myöskään ole mahtipontinen tai nykyhetkessä kiinni oleva pienjulkaisu, vaan kaihomielinen, metallin perusasioita kunnioittava intron ja neljän varsinaisen biisin muodostama miniteos. Tunnetta on saatu ladattua kiitettävästi lauluun jopa siinä määrin, että muut instrumentit ja paikoittain jopa itse sävellykset jäävät osittain taka-alalle.

Ikävästi korvaan kalskahtava ja kokonaisuudesta puolikkaan pilkkomisvälineen sipaiseva tekijä on  kolkohkot soundit. Basson dominanssi yhdistettynä särisevään rytmikitaran on ärsyttävä kombinaatio, johon ei meinaa tottua. Lämminhenkisempi ja pehmeämpi lähestymistapa olisi vahvistanut tunnelmaa paremmalla tavalla oikeampaan suuntaan, on kyseessä sitten Into the Mazen kaltainen maalailevampi ja polveilevampi kappale tai Earthin suoraviivainen tamppaus. EP:n vauhdikkaimmassa vetäisyssä The End of the Beginning -päätösinstrumentaalissa ongelmaa ei sen sijaan juurikaan havaitse.

Horizon of the Mute
Trobar Clus
Death Shrine Offerings
4

Jani Koskelan perin minimalistinen ja synkkä visio doom metalista oli toteutettu vakuuttavasti alkuvuodesta ilmestyneellä minialbumilla. Näkemys tuntuu vain jalostuneen ja vahvistuneen siirryttäessä albumimittaan, joka ei kuitenkaan ole kuin neljänneksen esikoista massiivisempi niin kappalemäärällisesti kuin minuutillisesti.

Trobar Clus on sekin hyvin pelkistettyä ja painavaa droneilun ja funeral doomin sekoitusta, jota suurin osa myös hitaamman musiikin ystävistä pitää epäilemättä auttamattoman tapahtumaköyhänä ja umpitylsänä. Genrelle harjaantunutta korvaa vaativa levy on kuitenkin selkeästi edeltäjäänsä ilmavampi ja monimuotoisempi. Erilaiset linjaan hyvin istuvat riisutut kosketinosuudet ja konesäksätykset ovat aiempaa selvästi suuremmassa roolissa luoden hyvin kiintoisan kontrastin harvakseltaan pudotetuille lyijynraskaille murinariffeille ja ärinöille.

Hengittävyys kuuluu myös onnistuneissa tuotannollisissa ratkaisuissa. Kappalenelikko kuulostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan elävältä korostaen entisestään jykevää raskautta ja antaen sille tilaa valua kuulijan korvakäytäviin tukkimatta kuitenkaan niitä. Vastakohtaisuudet korostavat tässäkin asiassa toisiaan oivasti.

Horizon of the Muten kohti tuntematonta etenevä matelu on aiempaa koskettavampaa ja mielenkiintoisempaa, mutta vakuuttavan ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Tämä on kuitenkin vain pieni miinus suuremmassa mittakaavassa, johon tämä projekti taatusti tähtää vaikkeivät kaikki suuntaviivat edes vielä luojallaan täysin selvillä olisikaan.

Mystons
Destination Death
V.R. Label Finland
3,5

Mystonsin kaltaisia bändejä tokkopa Suomesta löytyy yhtäkään eikä maailmallakaan runsaudenpulaa ole. Viidennellä albumillaan turkulaiskaksikko sukeltaa entistä rohkeammin ja syvemmälle tuntemattomiin vesiin ja niin musiikissa kuin sen ympärillä leijuu viehkeä kylähulluuden löyhkä, jota voi kauniimmin kutsua myös omalaatuisuudeksi. Tämä tulee hyvin esille jo avauskappale The End of Daysin musiikkivideosta, jonka pienen budjetin puutteet on paikattu  hienosti kovalla työllä ja hyvillä ideoilla.

Destination Deathilla kappaleet pörisevät miellyttävän alavireisesti, ilmavasti ja luonnollisen kuuloisina. Livenä purkkiin ilman turhia kikkailuja -tallennusmenetelmä tuntuukin sopivan bändille mainiosti. Vaikka niin bändi kuin kappaleet ovatkin riisuttu paljaiksi, muodostuu niiden sisältämän korostuneen energian ja kauniin rujouden yhdistelmästä ihailtavan monipuolinen kattaus, jota  siloitellun maailman modernit iIhmiset tuskin ymmärtävät arvostamisesta puhumattakaan. Ilman näitä ominaisuuksia Mystons olisi vain yksi tusinasta stoner-rokkisurinabändistä.

Niin kiehtova kokonaisuus kuin tämä viides levy onkin, entistäkin villimmän mielipuolisuuden sekä hitusen iskevämmän kappalemateriaalin perään jää haikailemaan. En epäile hetkeäkään etteikö duolla tähänkin eväitä olisi, jos ne vain mielensopukoista saa ulos kaivettua.

Them
Sweet Hollow
Empire
4,5

Kuningas ei ole kuollut. Kauan eläköön Kuningas! Tätä mieltä epäilemättä ovat myös kokeneet amerikkalaiset ja saksalaiset muusikot, joiden muodostama Them on sekä hienointa että huikeinta King Diamondin palvontaa mitä olla saattaa. Kun soittotaidot on kartutettu vuosikymmenten saatossa lukuisissa omissa yhtyeissä (mm. Symphony X, Dying Fetus) ja KD-fanitusta syvennetty entisestään esiintymällä alun perin tribuuttibändinä, on seuraava looginen joskin perin uhkarohkea askel tehdä omaa musiikkia ”Kunkun” hengessä. Kunnianhimoinen tavoite ei onneksi jää pelkäksi yritykseksi, vaan lopputulos on erittäin haastavat lähtökohdat huomioon ottaen suorastaan mestarillinen.

Sweet Hollow on tarinaa myöten ehtaa King Diamondia. Kappaleiden draamankaaret ja rakenteet vuoropuheineen myös koko albumimitassa instrumentaaleineen sekä kitaramelodiat että soolot ovat tuttuja ja turvallisia, mutta kaikessa taidokkuudessaan erittäin nautittavia. Myös laulusuoritukset tarttuvine kertosäkeineen ovat suorassa linjassa mestarin kanssa, vaikka korkealle falsettiin hyvin yltävä Troy Norr ei aivan yhtä taidokkaan laaja-alaisesti ylärekisteriä käytäkään.

Biisit eivät kuitenkaan ole täysin 1:1 imitointia, vaan Them tuo useissa kohdin musiikkiin oman tatsinsa mukaan. Käytännössä tämä kuuluu King Diamondiin verrattuna astetta aggressiivisempana ja vauhdikkaampana sekä jopa polveilempana otteena, joka sekoittaa palettia hauskalla tavalla ja tuo hyvin esille musikanttien taidot ja omaksumisen asteen. Halutessaan tämä porukka osaisi tehdä taatusti hienoja omiakin kappaleita, mutta nyt vain on päätetty kunnioittaa viimeisen päälle yhtä metallimaailman omaperäisintä artistia.

Levyn ainut joskin pieni kauneusvirhe on, että sen päätöskappale When the Clock Struck Twelve ei kohoa musiikiltaan yhtä eeppiseksi lopetukseksi kuin mitä esimeriksi Black Horsemen Abigaililla tai Cremation Conspiracyllä. Sweet Hollowia ei tule pitää minään pikkunättinä välipalana uutta KD-albumia odotellessa, vaan teoksena, jollainen Kim ”Kinkku” Petersenin olisi itse kuulunut tehdä yhdeksän vuotta sitten ilmestyneen tylsän tympeän Give Me Your Soul...Please sijaan.  

Vvorse
Näkyjä Helvetistä MC
Omakustanne
2,5

Keski-Suomessa on osattu jo pitkään tehdä hyvin monenlaista musiikkia eikä hardcore ja punk ole poikkeuksia. Vvorsellakin on taustallaan niin kokemusta kuin osaamista jo aiemmista yhtyeistä ja omasta julkaisusta, mutta tästäkin huolimatta Näkyjä helvetistä jää ihan pätevästä muotokielestään huolimatta puolitiehen.

Aggressiivisuus ja synkkä ilmapiiri yhtyeen crust-vaikutteisesta HC-mätöstä kyllä huokuu kuten kuuluukin, mutta intensiteettitaso pysyttelee turvallisella vihreällä alueella käydessä keltaisen puolella vain ajoittain. Tämä kuuluu ennen kaikkea siinä, ettei biisejä vyörytetä täysillä päin pläsiä eikä kuuloelimiä pahoinpidellä repivillä riffeillä päähän porautuvien melodioiden toimiessa osittaisena puudutuksena. Näin pitkäsoiton mitassa yllättävän mittavien kappaleiden osittainen onttous korostuu entisestään jättäen hieman välinpitämättömän olon, mikä etenkin tässä tyylilajissa on ikävä tunne.

Kohtuullisesti melua puolityhjästä. Siinäpä kiteytys Vvorsen kasettialbumista, joka tosin on julkaistu myös modernina hopeakiekkona.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Inferno #141/2016

Darkness
The Gasoline Solution
High Roller
3,5

Vaikka teutonithrashiin onkin tullut perehdyttyä kolmisen vuosikymmentä, uusia tuttavuuksia tulee silti aina vastaan. Melkoisen nipun demoja ja kolme albumiakin 80-luvun loppupuoliskolla julkaissut Darkness on yksi tällaisista tapauksista. Ja kuten asiaan kuuluu, huilia on pidetty koko 90-luku ja vielä 2000-luvun alkupuolikin, kunnes veri on taas alkanut vetää paiskomisen pariin. Eri nimellä tosin, kunnes aito ja alkuperäinen, välillä laulajankin tonttia hoidellut rumpali ja lähes alkuperäinen kitaristi ovat huomanneet vanhemmassa olevan paremman varan.

Vaatimattomat 27 vuotta edellisen julkaisun jälkeen ilmestyvä The Gasoline Solution on yllättävän kipakka tapaus, jossa keski-ikäisten plösähtäneisyyden myötä usein tuleva mukavuudenhaluisuus ja tyytyväisyys asioiden nykytilaan loistavat poissaolollaan. Täysin konstailematon ja suoraviivainen paukutus ei sinällään ole mitenkään ihmeellistä, mutta näinkin ärhäkkäällä otteella vedetyt rallit ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan melkoisen vastustamattomia. Iskevän kokonaisuuden täydentävät osuvasti saksalaista tyylitajua parhaimmillaan edustavat hupsu levynnimi sekä niin ruma kansi, että se alkaa olla jo lähellä tyylikästä.

Tämän levyn perusteella Darknessin paluu on täysin perusteltua ja toivon mukaan lisääkin on vielä luvassa, vaikka yhtyeen toiminta ja tiedettävyys tulevat edelleenkin pysyttelemään ainoastaan undergroundissa rässifriikkien parissa.

Iron Boris
The Road to Valhöll LP
We Are the Trail/Rämekuukkeli
3,5

1,5 vuotta sitten ilmestyneellä splittiseiskalla Pigeon Huntin kanssa Iron Boris tunkeutui väkisellä tietoisuuteen, ja vaikkei kokemus ollutkaan kaikista iloisin tai unohtumattomin, nimi ainakin jäi mieleen. Tie onkin nyt avattu ensimmäistä täyspitkää varten, joten pois alta risut ja männynkävyt.

Yhtyeen musiikki on pysynyt sekä häiritsevänä että kiihkeänä eikä vinksahtaneisuudestaan ole luovuttu. Tästä omaleimaisesta otteesta iso osa kuuluu myös Asmolle, jonka repivä äänenkäyttö kiskoo ajoittain useisiin eri suuntiin sinkoilevaa musiikkia kuitenkin aina takaisin kohti musiikin synkkää ydintä. Jonkinlaista yleistä selkeytymistä on kuitenkin tapahtunut, sillä nyt irtiotot hardcoren ja metallin hybridistä yllättävistä ilmestymisistään huolimatta luonnollisemmin ja tarttuvimmin osaksi musiikkia.

The Road to Valhöll on ankaruudestaan ja haasteellisuudestaan johtuen melkoisen vaativa kuuntelukokemus. Onneksi julkaisuformaatti tarjoaa pakollisen, halutunmittaisen hengähdys- ja sisäistämistauon puolen vaihdon yhteydessä.

Sumerlands
Sumerlands
Relapse
4

Niin mielellään kuin levy-yhtiönsä haluaakin kutsua ensimmäistä täyspitkäänsä julkaisevaa Sumerlandsia all-star-bändiksi, on määritelmä kuitenkin vahvasti liioiteltu. Tekijämiehiä yhtyeestä kyllä löytyy kuten vaikkapa entinen Hour of 13 & Atlantean Kodex solisti Phil Swanson tai mm. Inquisitionia ja Power Tripiä tuottanut Arthur Rizk. Tämä kuuluukin jämäkkänä ja tasapainoisena lopputuloksena, joka ei esikoisilla ole todellakaan mikään itsestäänselvyys.

Sumerlands ei ole ainut yhtye, joka sekä emuloi että imee itseensä 80-luvun heavy metalia ja siinä sivussa hatseja myös 70-luvulta. Sen oma kiehtova soundi syntyy kuitenkin tavasta, jolla se hönkäisee nämä vaikutteensa pihalle. Vaikka kappaleita voisi kuvailla eeppisiksi ja miehisiksi, luo niiden melankolinen tunnelma ja jollain kummallisella tavalla vähäeleinen toteutus kiehtovan ristiriidan, jonka avulla musiikki ujuttautuu salakavalasti pikkuhiljaa tajuntaan.

Mahtipontisuuden ja testosteroniuhon karttaminen voi sanoa näkyvän yksinkertaisissa kappaleiden nimissä ja siinä, ettei albumia ole ollenkaan nimetty. Tämä kuuluu myös Philin laulusuorituksissa, joista löytyy tunnetta ilman minkäänlaista ylitulkintaa. On kyseessä sitten hieman rauhallisempi kappale The Guardianin tyyliin tai Blindin kaltainen tymäkämpi vetäisy, soittajien tyylikäs linja pitää kauttaaltaan ja pysyypä levyn kokonaismittakin vielä erittäin maltillisessa reilussa puolessa tunnissa.

Suomalais-amerikkalainen Aktor tuntuu jollain tapaa lähimmältä Sumerlandsin musiikilliselta hengenheimolaiselta jos yhteneväisyyksiin ei lasketa ensiksi mainitun luomaa vinksahtanutta tunnelmaa. Tämän lasken meriitiksi kummallekin.

Wildernessking
...And The Night Swept Us Away/The Devil Within LP
Les Acteurs De L’Ombre
2,5

Pääasiassa post-etuliitteisistä tunnelmoivista black metal -julkaisuista tutuksi tullut LADLO on jälleen tehnyt korskean tyyliteltyä jälkeä niputtaessaan etelä-afrikkalaisen Wildernesskingin kaksi ensimmäistä pienen painoksen EP:tä samalle vinyylille. Vaan kuten useimpien muidenkin artistiensa kanssa, itse musiikki liikkuu ristiriitaisella tavalla mielenkiintoisesta mitäänsanomattomaan.

Vuonna 2012 heti ensialbumin perään julkaistu …And The Night Swept Us Away on kaksikosta  tuhnuisempi niin soundillisesti kuin sävellyksellisestikin. Eron huomaa erityisen hyvin nimikappaleesta, josta bonuksena löytyvä live in studio -versio toimii kaikin puolin alkuperäistä paremmin. Akustisen heleät Adrift ja Morning luovat toimivan joskin genrelle hyvin tyypillisen kontrastin koko puoliskolle.

Kääntöpuolen kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen The Devil Withinin kappaletrio on edeltäjäänsä jäsennellympi ja napakampi, vaikka itse musiikilliset eroavaisuudet eivät niin suuria olekaan. Kuten olettaa saattaa, karvan yli 10 minuuttia kestävässä nimiraidassa kuullaan koko bändin repertuaari aina BM-rääkynästä ja kaahauksesta melankolisiin ja rauhallisiin osuuksiin. Polveilevuudessaan kappale onkin koko julkaistu parasta, vaikkei sekään onnistu tajuntaan itseään tunkemaan. Drift-bonus istuu hyvin kokonaisuuteen päättäen puolen outromaisena osuvasti.

Wildernesskingissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että siinä ei ole mitään erityistä vikaa saati kehumisen aihetta. Joko itse albumi tai sen vastaanottaja on tässä ja nyt tunneköyhä tapaus ja tällaisen musiikin jos minkä pitäisi riipaista pintaa syvemmällä ainakin muutamalla eri tasolla.

torstai 20. lokakuuta 2016

Scumripper, Skulmagot & Sonic Poison - Kolmen ässän saastaa

Vaikka ympäröivä maailmamme näyttääkin joskus kauniit puolensa, mahtuu sen sopukoihin paljon erilaista saastaa, jonka pääasiallisena tuottajana on usein ihminen itse. Ja kuten Raid-elokuvassa Sundman totesi: ”Kun maailma on paska, niin täytyy syödä sontaa, jotta voi orientoitua." Johdatuksen aihepiiriin musiikin kautta tarjoavat meille alan kolme tuoretta kotimaista asiantuntijaa Rat Pitt (Scumripper), Ulti-Make (Skulmagot) ja Jussi (Sonic Poison), joiden kaikkien tutkielmat asiasta on julkaistu vuoden sisään. 

maanantai 17. lokakuuta 2016

Inferno #140/2016

Armory
World Peace...Cosmic War
High Roller
4

Sanokoon hurrit itse musiikistaan mitä tahansa, niin kyllähän ensimmäisellä albumillaan saksalaishenkinen riehakkuus, luupäisyys sekä omanlaisensa tönkköys ovat pääosissa rapakon takaisen sivistyneemmän ulosannin sijasta. Tämä on kuitenkin kirjoissani pelkkä meriitti, sillä kyllähän riittävällä määrällä asennetta ja intoa saa useimmiten mielenkiintoisempaa ja mukaansatempaavaa musiikkia kuin teknisellä ja virheettömällä suorittamisella.

Bändi paukuttaa biisinsä läpi melkoisella intensiteetillä ja vauhdilla, vaikka minkäänlaisesta hysteerisestä kohkaamisesta ei olekaan kysymys. Speed metalille ominaisesti melodioissa ja sooloissa ei säästellä, mutta aivan kuten tempokin, ovat nämä laadukkaita ja juuri sopivassa määrin kontrolloituja ilman että energisyydestä katoaisi tippaakaan. Sama asia on havaittavissa myös laulajan toiminnassa, ja vaikka Konstapel P ei mikään kultakurkku olekaan, ovat laululinjat maltillisesti käytettyine kiljaisuineen linjassa musiikin kanssa.

Armory omaa vahvaa musiikillista näkemystä ja sisältöä ja kun tämä yhdistetään juuri oikeassa määrin poikamaisuuteen ja pöhköyteen, on lopputulos verrattain riemastuttavaa. Levymitassa kuunneltuna pientä puutumista vauhti-ilotteluun ei voi välttää, mutta tällaisenaankin World Peace...Cosmic War on yksi parhaimmista viimeaikaisista High Roller julkaisuista.

J. Kill & Mr. Mule
Lopun ajan kansan lauluja MC
Omakustanne
EI ARVOSANAA

Nykyaikana musiikin pitää tarjota suuria elämyksiä, mutta lähes poikkeuksetta nämä perustuvat ulkomusiikillisiin seikkoihin. Ei siis mikään ihme, että kaikenlainen täysin omaehtoinen ja pienimuotoinen tekeminen elää ja voi hyvin syvällä pinnan alla kuten Saatana konsanaan. Aina lopputulos ei ehkä ole kaikista onnistuneinta tai helposti omaksuttavinta, mutta mielenkiintoisia näkemyksiä ja tulkintoja musiikista on tarjolla viitseliäille.

Yhden miehen J. Kill & Mr. Mulen toinen, virallisen fyysisen julkaisunsa saava pienen painoksen kasettialbumi on malliesimerkki tekemisestä, jolla pohjimmiltaan on merkitystä vain tekijälle itselleen, vaikka se myös kaupallisesti onkin tuotu markkinoille aina bandcampia myöten. Tämä näkyy jo niin käsityönä tehdystä saatekirjeessä kuin paketoinnissakin aina kansitaiteita myöten.

Yksinkertaista rämpyttelyä mies ja kitara pohjalta esittelevä avauskappale Jumala on kone ei tee kovinkaan kummoista vaikutusta, mutta tästä vasta alkaa syväsukellus aavemaisiin ja huuruisiin tunnelmiin, joita äärimmäisen pelkistetty akustinen ilmaisu urkuineen ja erilaisine kilinöineen ja kolinoineen onnistuu mainiosti luomaan. Lopputulos on yllättävän monipuolista, mutta samalla täysin koherenttia ja järkeenkäypää on se toteutettu sitten hieman kokeellisemmin tai perinteisemmin bluesin tai folkin tyylikeinoin.

Ei olekaan mikään ihme, että Lopun ajan kansan lauluja on eräänlainen teemalevy ”pre-apokalyptisen tuomiopäivän kultin matkasta kohti varmaa tuhoa”, sillä synkkä ja vahva tarina on aistittavissa jo pelkästä musiikista ilman taustatietoja tai lukematta tekstejä. Tekijän henki on väkevästi läsnä kaikkialla ja mieleen hiipii jopa järjetön epäilys henkilökohtaisesta osallisuudesta em. kulttiin.

Synkkyydestään huolimatta tällaisen musiikin kuuntelu tuntuu kummallisen lohduttavalta myös siksi, että vielä on muusikoita jotka sekä osaavat että uskaltavat tehdä ainoastaan ja vain sitä mitä sattuu pään sisältä tulemaan.  Lopun ajan kansan lauluja onkin julkaisu, jota ei tee mieli arvostella arvosanoittamisesta puhumattakaan. Se on levy, jonka olemassaolosta haluaa vain kertoa ja toivoa ihmisten itsensä ottavan kuunteluun.

Khaldera
Alteration EP
Czar of Crickets
3

Khaldera on lentolupakirjansa ansainnut. Toisella EP:llään se osaa nousta tasaisesti kohti korkeuksia, lentää ja leijua tasaisen kiireettömästi erilaisissa säätyypeissä sekä syöksyä että laskeutua tarpeen tulleen nopeastikin. Mikään hämmästyttäviä ja kuolemaa halveksuvia temppuja näytöksissä tekevä taitolentäjä se ei kuitenkaan ole, vaan lähinnä markkinoilla turvallisia yleisölennätyksiä tarjoava työläinen.

Kolmen kappaleen instrumentaalinen post-rock on hyvää ja mukavaa kuunneltavaa, mutta se ei missään vaiheessa onnistu tempaamaan irti arjesta ja upottamaan itseensä kuten sopisi olettaa. Kun kappaleiden välissä alkaa miettiä TV-tarjontaa tai kasautuneita koti- ja työaskareita, on jossain vikaa muuallakin kuin korvien välissä. Väkisinottavaa musiikkiakin kun vielä tehdään tässäkin genressä.

Q5
New World Order
Frontiers
2,5

Kulttiklassikkon heti Steel the Lightilla -debyytillään (1984) tekaissut Q5 hajosi pian pari vuotta myöhemmin julkaistun When the Mirror Cracks jälkeen, joka selkeästi kepeämmästä ja kaupallisemmasta otteestaan huolimatta oli vielä aivan kelpo kiekko. Mikä lie ollut vanhojen herrojen pl. rumpali Gary Thompsonin ja kitarateknikko Floyd Rosen perimmäinen motivaatio palata takaisin yhteen 30 vuoden tauon jälkeen ja vielä julkaista uutta materiaalia, New World Order kun on juuri niin laimea paluu mitä etukäteen pelätä saattoikin.

Muodollisesti levy on kokeneiden konkareiden tekemää kelvollista hard rockin ja melodisen metallin sekoitusta, jolta ei edes kaipaa minkäänlaisia yllätyksiä, vaan ainoastaan vahvoja ja tarttuvia biisejä. Sellaisia New World Orderilta ei kuitenkaan tahdo löytyä. Pahinta levyllä on useat todella innottoman latteat, hitaat ja keskitempoiset viisut, joista kaikenlainen intohimo ja tekemisen meininki puuttuu täysin. Kliseiset tekstit a’la We Came Here to Rock sentään pystyy tässäkin genressä antamaan anteeksi asiaankuuluvina.

Tanakimmissa ja vauhdikkaammissa ralleissa kuten One Night in Hellas tai A Prisoner of Mind Q5 pystyy sentään kohtalaiseen suoritukseen, mutta nämäkään eivät pelasta ylipitkää, reilun tunnin mittaista levyä vajoamasta tylsyyden hetteikköön. Kuinka katoavaista onkaan kunnia.

Rotör
Musta käsi LP
Svart
4,5

Kimmo Kuusniemi Bandin Moottorilinnut LP julkaistiin vuonna 1982, Rotörin vinyyliesikoinen 34 vuotta myöhemmin. Tätä soittajiltaan ohkaiseen salaperäisyyden viittaan puettua albumia kuunnellessa päässä pyörii vain yksi ajatus: Musta käsi on 2010-luvun versio Moottorilinnuista ja tämäkin on helvetin kova juttu!

Mielikuva ei niinkään perustu musiikillisiin tai sanoituksellisiin yhteneväisyyksiin, vaan enemmänkin näiden yhdistelmän herättämiin tunnelmiin. Merkittävä tekijä tässä on laulaja VHP:n tulkinta, joka esikuviensa lailla pohjautuu enemmän heittäytymiseen ja kiihkeään tulkintaan kuin taidokkaaseen tekniseen suorittamiseen. Ja jos Moottorilintujen musiikki kumpusi monipuolisesti 70-luvun heavy rockista, on Musta käsi silkkaa 80-luvun heavy metalia paikoitellen lähes suorine Iron Maiden lainoineen. Sanoituksiltaan Rotör on taas lähempänä mystiikkaa henkivää Taloa kuin kantaaottavaa Megakonetta.

Pelkän kokonaisvaltaisen hienon konseptin varassa Rotör ei kuitenkaan ole. Nasevanmittaiselta alle 30 minuuttia kestävältä levyltä on karsittu kaikki turha pois ja jäljelle on jätetty vain puhdasta ja vahvan perinnetietoista, erittäin tarttuvaa, vauhdikasta ja voimakasta heviä. Kaikenlaiset ”hipstereiden tekosia & kuuntelematta paskaa” -nettivouhkaamiset ovat tässä tapauksessa totaalisen turhia, sillä tämä on aivan yhtä aitoa kuin mitkä tahansa obskuureja kulttibändejä ylistävät ja pienen painoksen kasettijulkaisuja ulostavat kellariprojektit.

Wolf Counsel
Ironclad
Czar of Crickets
3

Eläväistä ja lämminhenkistä, mutta samalla sekä raskasta että painostavaa. Wolf Counsel osaa ajassa taaksepäin hamuilevan hidastelun lähes oppikirjamaisesti ja niin, ettei sitä voi oikein soimata minkään puutteesta. Tämä tekee Ironcladista hyvin helposti kuunneltavan ja pidettävän albumin, mutta samalla se on aivan liian tuttua ja turvallista, jotta siihen haluaisi tarttua toiseen tai kolmanteen kertaan.

Wolf Counsel ei ole millään muotoa hukassa tällä kakkoskiekollaan, mutta jostain suunnasta olisi hyvä hakea neuvoa, mikäli jatkossa rautaista materiaalia meinaa jalometalliseksi jalostaa. Yksi Saint Vitus maailmassa yhä edelleen on, mutta riittävän hyviä, vanavedessä seuraavia ja liian myöhään syntyneitä ei koskaan ole liiaksi.

Inferno #139/2016

Caronte
Codex Babalon EP
Ván
4

Voisin melkein lyödä pienen summan vetoa, että Caronten jannut ovat Electric Wizardinsa kuunnelleet tarkkaan. Aivan yhtä hapokkaaksi ja painostavaksi ei möyrintä tällä EP:llä tosin yllä kuin ilmeiselle esikuvallaan, vaan eipä yhtyettä voi puhdasverisestä imitoinnistakaan syyttää, sen verran mieleenpainuvan mystinen ote sillä tekemisessään kuitenkin on.

Tyylillisesti vajaa puolituntia kestävä minijulkaisu on kappalekolmikoltaan yhtenäinen aina tasamittaisia kestoja myöten. Esoteriasta, salatieteistä sekä naisista ammennettu lyyrillinen sisältö on saatu esille myös musiikissa siitä huokuvana mystisenä tunnelmana. Tämän päätekijöinä ovat laulajan toimiva hoilaava laulutyyli, kitaristin raskaamman runnomisen seassa tyylikkäästi vaeltelevat melodiat sekä vähäisissä määrin tyylikkäästi käytetyt erilaiset äänimaisemat.

Kokonaisuus onnistuu kuin onnistuukin luomaan bändin mainostaman shamanistisen tunnelman ilman hypnoottista jumitusta. Puolihuolimattomalla kuuntelulla Caronte ei salaisuuksiaan paljasta, mutta syventyminen tyylitellyn koodeksin muotoiseen fyysiseen äänitteeseen tuottaa myös valaistumisen. Tämä tosin koskee todennäköisesti ainoastaan aihepiiriä jo entuudestaan hyvin tuntevia.

Holy Life
Down with the Lord EP
Omakustanne
3,5

Isojen, karvaisten ja rumien miesten esittäessä gospelia ylistyksen kohteena harvemmin on se parituhatta vuotta sitten oletettavasti elänyt ja lähes kaikista tykännyt pitkätukkainen hippi, hänen vitsauksia säästämätön isänsä tai heidän tekosensa. Nyt ensimmäisen EP:nsä julkaiseva Holy Life ei olekaan mikään hihhuliporukka, vaikka ennakkoluuloisin tai hätäisin voisi näin luulla pelkkien nimien perusteella.

Pikemminkin vanhan kehnon niskaan kipatuista tekosista kuin varsinaisesta ilosanomasta laulava Holy Life on ensimmäisellä EP:llään kaikkea muuta kuin heleä-ääninen enkelikuoro. Riuskat ja rotevat herrat runnovat musiikilliselta painoindeksiltään kaikkea muuta kuin ihannemitoissa olevaa rokkia, jossa tuoksahtaa syvä etelä ominaispiirteineen ja lieveilmiöineen. Ja vaikka kappaleet ja niiden synkähkö sisältö painavia ovatkin, on tunnelma rento kiitos rullaavan otteen silloinkin kun temmot matelevat.

Down with the Lord on hivenen oudollakin tavalla melkoisen vastustamaton joskin materiaaliltaan lähes täysin koukuton ja yllätyksetön julkaisu. Mutta niinpä vain hyvin tehty ruisleipäkin vuodesta toiseen maistuu maksalaatikosta puhumattakaan. Sielua Holy Lifeltä löytyy jo nytkin sen verran riittävästi, että jatkoa ajatellen alakerran herralle kannattaisi kaupata osa vastineeksi entistäkin muhkeammista biiseistä.

Mausoleum Gate
Metal And the Might 7”
Cruz Del Sur
3

Haparoivien ensimmäisen demon ja singlen jälkeen loppuvuodesta 2014 ilmestyneellä ja pauloihinsa kietovalla esikoislevyllään oman jäljittelemättömän tyylinsä löytänyt Mausoleum Gate on yhtye, jollaisia ei Suomen ulkopuolellakaan liiemmin ole. Kuopiolaisten hämyisä ja sympaattisen kotikutoinen 70-luvun heavy rock nojaa erittäin vahvasti Uriah Heepin ja Scorpionsin ja miksei myös Deep Purplenkin kaltaisten pioneerien musiikkiin eikä pelkästään vain urkujen käytön osalta.

Ihka oikeaksi fyysiseksi ensisingleksi tulevalta kakkosalbumilta lohkaistu Metal And the Might on pettymys. Jylhän ja rauhaisan intron jälkeen vauhdikkaasti starttaava biisi tuntuu pelkästään puolivillaiselta sutaisulta, johon koko bändi vaikuttaa hätäisesti kasanneen ylijäämäriffeistä ja melodioista. Yritys tehdä oma Speed King jää nopeudestaan huolimatta lähtöruudukkoon sutimaan.

Onneksi kääntöpuolen Demon Soul palauttaa oitis uskon bändin tekemisiin. Polveilevassa ja tunnelmallisessa sekä välillä raskaastikin paaluttavassa kappaleessa on juuri sitä tummanpuhuvan mystistä ja sielukasta ilmapiiriä, johon nimensäkin viittaa ja jossa orkesteri on ehdottomasti omimmillaan. Ja luulenpahan vaan, että osana albumikokonaisuutta biisi vain kuulostaa entistä väkevämmältä.

Musta Messias
Musta messias MC
Rotten Vomit
4

Niin mainio sanoittaja kuin Junnu Vainio olikin, ei hänen riiminsä: ”Aika entinen ei koskaan enää palaa” pidä paikkaansa ainakaan musiikin saralla. Erilaisia genrejä ja tyylejä on tupsahdellut ilmoille ja suurempaankin suosioon vain painuakseen vuosien kuluessa takaisin unholaan elinvoimaisimpien jatkaessa vahvoina undergroundissa. Mustan Messiaan esikoisjulkaisu on hyvin mallikelpoinen osoitus parinkymmenen vuoden takaisesta synkistä syvyyksistä kummunneesta black metalista eikä vain pelkän formaattinsa takia.

Soundillisesti kolmen biisin julkaisu on lähempänä ns. treenikämppä- kuin studiosoundia etenkin taustalla pätkyttävien rumpujen osalta, mutta tämä tuotannollinen ratkaisu vain väkevöittää asiaankuuluvalla tavalla silti lopulta genren mittapuulla hyvinkin selkeinä kajahtavien kappaleiden melkoisen synkkää ja tymäkkää auraa. Pitkähköt biisit etenevät hyvinkin rivakasti sirkkelikitaroiden riivaamina, mutta melkoisen vahvalla näkemyksellä toteutetut minimalistisen viiltävät melodiat, temponvaihdokset ja yllättävätkin osiot sekä vähäeleistä vaihtelua sisältävät rääkynät tekevät kokonaisuudesta vaihtelevan ilman että musiikin pimeästä ytimestä eksyttäisiin yhtään liian kauaksi.

Tarttuvimmillaan ja väkevimmillään Musta Messias on heti kättelyssä Hän on kääntänyt katseensa sinusta pois -biisissä, mutta kyllä uhoavaa manausta muistuttava Sotaan sekä rukouksenomainen Hälle joka varjoissa kulkee onnistuvat nekin vahvaa mustaa energiaa ja tunnelmaa levittämään. Hyvinvoiva suomalainen black metal ei edelleenkään tarvitse minkäänlaista pelastajaa, mutta näin asiansa osaavia sanoman välittäjiä ei sillä voi koskaan olla liikaa.


Nihilistinen Barbaarisuus
Madness Incarnate EP
Symbol of Domination/Black Lion
2,5

Nykyisellään amerikkalais-suomalaisen pääjehu Mika Magen yksinään pyörittämä Nihilistinen Barbaarisuus turauttaa ilmoille pienimuotoisen seuraajan viime vuonna ilmestyneelle The Child Must Die -albumille. Musiikissa mikään ei ole muuttunut joskaan ei huonontunutkaan. 90-luvun yhden miehen koskettimilla ryyditettyyn makuuhuone-black metaliin verrattuna jälki on laadukasta mutta nykyajan standardeilla silti kovinkin keskinkertaista ja osittain jopa köpösti toteutettuja.

Lähtökohtaisesti biiseissä on kelvollista ideaa, mutta jollain kumman lailla ne eivät oikein tahdo missään vaiheessa päästä kunnolla käyntiin vain loppuakseen usein yllättävästi töksähtäen. Sormella voi osoittaa pääosin sovitusten suuntaan, mutta kyllä sävellyksellisiä seikkojakin olisi voinut hioa enemmän ja jopa lisätä erilaisia elementtejä oikeisiin kohtiin.

Kolme eri sessiovokalistia hoitavat leiviskänsä vaikkeivät eroakaan erityisesti toisistaan saati edukseen mutta rumpalin naputus kuulostaa edelleen tylsän konemaiselta. Näppärän instrumentaalioutron lisäksi EP:n parhaimmistoon kuuluvan keskitempoisen nimikappaleen ulkopuolelle jäävässä kappalekolmikossa olisi sen sijaan vuolukirveelle ja viilalle töitä.

Pohjamuta/Usko
Split LP
Penny Whistles And Moon Pies
2

Kaikenlainen matelu ja pörinämusiikki elää ja voi yllättävän hyvin myös Suomessa, vaikka asianliittyvä toiminta julkaisuineen ja keikkoineen onkin aikamoista undergroundia kaikessa DIYmäisyydessään. Nämäkin hynttyyt yhteen tällä vinyylijulkaisulla lyöneet möyrijät ovat aiemmin olleet pelkästään pieniin päin. Kasetteja ja seiskoja yhdessä ja erikseen muiden kanssa on kummaltakin tullut muutama, mutta nyt satsaus on kirjaimellisestikin suurempi aina tyyliteltyjä kansia myöten.

Kaksikosta helpommin lähestyttävä Pohjamuta on kummallakin kappaleellaan lähempänä näinkin isolta splitiltä vaadittavaa tasoa kuin pidempään operoinut mutta silti enemmän demotulokkaalta kuulostava Usko. Tasamittaisilla ja pitkähköillä biiseillään poppoo hidastelee yksinkertaisesti tarjoten kuitenkin pientä vaihtelua ja tarttumapintaa. Parhaiten mielenkiinnon herättää ja ylläpitää monipuolisempi Autiotalo, jota ei sovi erehtyä luulemaan Dingo coveriksi. Laulajan osuvan piinatun ja raastavan tulkinnan ansiosta kappaleen epätoivoinen tunnelma syventyy entisestään.

Uskon lähestymistapa sludgeen on huomattavasti raaempi ja umpimielisempi ja tätä myötä myös tylsempi. Aina soundeja myöten primitiivinen ulosanti kääntyy itseään vastaan kuulostaen pelkästään tympeältä räjähtävän ja voimaannuttavan energisyyden sijasta eikä eroa ole sillä kestääkö räminä kolmisen vaiko yhdeksän minuuttia. Selkeä yhteisjulkaisun B-luokkainen B-puoli, jonka takia mustaa kiekkoa ei juurikaan tee mieli käännellä.

Vulture
Victim of the Blade EP
High Roller
3,5

Hektisessä nykymaailmassa ensivaikutelman merkitystä ei sovi kiistää vaikkei yleistynyttä hetimullekaikkitännenyt-periaatetta noudattaisikaan. Saksalaisnelikko Vulturen voi sanoa saaneen lentävän lähdön uralleen, sillä vain vuosi sitten perustetun yhtyeen alkuvuodesta kasettina julkaistu ensidemo saa nyt CD-julkaisun kaikenlaiseen menneen ajan metalliin erikoistuneen High Rollerin toimesta.

Ja onhan bändi kieltämättä melkoisen valmiin kuuloinen jo tässä kehityskaaren vaiheessa. Neljän biisin pienokaisen avaava yhtyeen nimikappale on vauhdilla ja melkoisen tarttuvasti päin kuuloelimiä paiskittu vauhtimetallikappale, jolla musiikin henki tehdään täysin selväksi: Destructionin ja Razorin kaltaisten rässipioneerien kiivaudella ja kiljaisuilla mätettyä speedin ja thrashin sekoitelmaa, jossa lisänä myös melkoisesti aitoa ja alkuperäistä heavy metalia lainakappaleenakin EP:ltä löytyvän Judas Priestin Rapid Firen tapaan.

Herrat Steeler-Genözider-Outlaw-Axetinctör(!) ovat perusasioiden ytimessä ja onnistuvat saamaan vanhasta ja tutusta asiasta irti riittävästi uutta, jotta mielenkiinto herää ja pysyy yllä ainakin näin lyhyessä mitassa. Aivan vielä ei käsi puserru nyrkkiin ja pään paukuttaminen pöydän kulmaan ala, mutta orastavia pakkoliikkeitä kehossa alkaa jo tuntua. Jos seuraavalla julkaisulla orkesteri löytää vielä oikean rumpalin ja antaa kitaristin keskittyä pelkästään tonttiinsa, saattaa tällä julkaisulla hitusen vaivaava konemainen paukutus ja soundillinen läpsytys parantua muiden toimivien osa-alueiden tasolle.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Tyfon's Doom

Vanhojen hyvien aikojen muistelu ei ainoastaan ole meidän ”käpyjen” taipumus, sillä Suomessakin nuoret miehet ovat jo vuosien ajan perustaneet bändejä ja julkaisseet levyjä, joilla intohimoisesti palvotaan 70- ja 80-lukua. Yhtenäistä näille julkaisuille on pelkistetyn vimmainen soitto ja rosoinen tuotanto, joka nykyajan moderniin soundiin tottuneista voi kuulostaa perin käppäiseltä ja voimattomalta. Se mikä taidoissa osin ehkä tahallisestikin hävitään, se taas asenteessa voitetaan. Tästä hyvä esimerkki on tamperelaisen Tommi Varsalan yksin pyörittämä Tyfon’s Doom, jonka demosta ja EP:stä koostuva esikoisalbumi Yeth Hound julkaistiin viime keväänä.

perjantai 19. elokuuta 2016

Inferno #138/2016

Blizzen
Genesis Revisited
High Roller
2,5

Lopputulos on melko helppo arvata, kun yhdistetään kaksi saksalaista tekijää nimiltään Blizzen ja High Roller. Niin paljon hyvää ja mielenkiintoista kuin lafkalta ja yleensäkin germaanista onkin vuosien varrella tullut, minkäänlaiseksi laadun takeeksi niistä ei kuitenkaan ole. Todellisen heavy metalin lippu sentään liehuu ylväänä lukuisissa saloissa toisin kuin Suomessa, jossa se on jo vuosia sitten laskettu puolitankoon ainakin bisnespuoleen eri sektorien kustannuspaikoilla.

Pari vuoden ikäisen Blizzenin vaikutteet löytyvät suurimmalta vanhakantaisesta heavy metalista, johon on osittain haettu lisäenergiaa vauhdikkaammasta teutonitemmellyksestä. Orkesterin lähestymistapa musiikkiin onkin miellyttävä, mutta lafkatoverinsa Stallionin tavoin toteuttamistapa ei niinkään. Hivenen liian köykäisten biisien yhdistyessä yhtälaiseen laulajaan sekä tuotantoon jää lopputulos demomaisen huonolla tavalla vaisuksi.

Yhtye osaa kyllä väläytellä kykyjään siellä täällä onnistuen parhaiten alkupuolen kiihkeästi kulkevassa Masters of Lightningissa tai tarttuvasti juntatussa The Beast Is in Your Backissa, mutta pian näiden jälkeen 50 minuuttia kestävä levy alkaa tuntua kiihtyvällä tahdilla ylipitkältä raakileelta. Jannujen olisikin ollut syytä harjoitella muutama demo ja vuosi lisää ennen esikoistaan, mutta uppoaahan tämä varmasti useampaan jürgeniin jo tällaisenaankin.

Deathstorm
Blood Beneath the Crypts
High Roller
3

Deathstorm on kakkoskiekollaan ymmärtänyt retrorässistä yhden sen olennaisimmista seikoista eli vimmainen asenne niin soittoon kuin itse biiseihin. Kun laulajan tulkinnassa on vielä mukana aimo annos kokonaisuutta hyvin täydentävää hysteeristä riekkumista, on napakka puolituntinen kaukana leppeästä kesätuulahduksesta.

Se mitä yhtye ei kuitenkaan vielä hallitse on iskevyys. Nyt kappaleista jää päällimmäisinä mieleen mukiinmenevän vauhdikas riffittely ja jossain määrin myös ilkeys ja vaaran tunteet, joilla jo pärjääkin hyvään keskikastiin saakka. Sen sijaan yksikään kertosäe ei esimerkiksi tunge kappaleiden nimiä väkisellä riittävän syvälle kaaliin ja nopean nypeltämisen sijasta tiukemmalle riffittelylle olisi enemmän sijaa.

Blood Beneath the Crypts kiehtoo julkaisuna enemmän kuin mitä lopulta viihdyttää. Skarppaamalla jatkossa oikeilla osa-alueilla yhtyeestä voi tosin kypsyä kovempikin luu, joka oikeasti saa niskat nurin ja veret virtaamaan korvakäytäviä myöten.

Unhoped
Sonic Violence
EBM
4

Yksi lähes kaikenlaisen modernin metalin, thrash mukaan luettuna, suurimmista helmasynneistä voidaan kiteyttää paljon melua tyhjästä -fraasiin. Soundit, sanoitukset ja ulkoinen habitus on ahdettu täyteen asiankuuluvaa rajua kuvastoa, jolla ikävän usein peitellään sisältävän kumpuavan asenteen sekä varsinaisen osaamisen ja itse sisällön puutteita. Varkautelainen Unhoped ei edellä mainitun kaltaiseen pelleilyyn syyllisty toisella albumillaan.

Kliseisesti joskin osuvasti sekä nimetty että puettu kahdeksan varsinaisen biisin ja hassutteluoutron muodostama kokonaisuus on myös kestoltaan äärimmäisen napakka kokonaisuus, joka salpaa hengen muttei silti tunnu tukahduttavalta. Bändi pääosin nykyajastava ponnistava ja hienoisesti myös kalmalle löyhkäävä thrash metal tarraa tiukasti kiinni heti ensitahdeista lähtien niin kurkusta kuin kasseistakin hellittäen vasta klassista vinyylimittaa myöhemmin. Käskyttävän isännän ja alistuvan orjan roolitus käy heti selväksi kuten leikkiin kuuluu ilman että turvasanalle olisi käyttöä.

Vaikka Sonic Violence ei ole mitenkään erityisen monipuolinen tai yllättävä levy, on sen alati punaisella pystyttelevä intensiteettitaso jo itsessään vakuuttavaa. Tärkeämpää kuitenkin on, että vaikka kappaleet huitelevatkin usein ylikierroksilla ja joskus ylikin, on bändillä näkemystä ja osaamista ja sanottavaa joka osa-alueella. J. Luostarinen repii ja raastaa keuhkoistaan ja kurkustaan kaiken irti kitarakaksikko A. Paasun ja K. Laannon sormenpäiden vilistäessä savuten instrumenttiensa otelaudoilla unohtamatta täyden päivätyön joka kappaleessa tekevää rytmiryhmää basisti Parviaista & pannumies Huiskoa.

Unhopedilta löytyy vauhtia, vimmaa ja voimaa sekä toivottavasti myös toivoa ja uskoa tekemisiinsä myös jatkossa. Tällaisella takomisella olisi oikeus ja kohtuus pärjätä vähintäänkin hyvin ilman minkäänlaisia ammattilaisten luomia lukuisia näyttömahdollisuuksia ja ulkomusiikillisiin seikkoihin perustuvaa mediahypeä.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Inferno #137/2016

Black Mountain
IV
Jagjaguwar
4,5

Ihana ja Vieno. Näistä kahdesta ensimmäisenä mieleen kummunneen adjektiivinen alkukirjaimista Black Mountainin neljännen albumin nimi voisi olla yhdistelmä mikäli se olisi suomalainen yhtye. Mutta kun ei ole. Ja toisin kuin yhtyeen nimestä voisi olettaa, yhtyeen soundi on kaikkea muuta kuin synkkä ja massiivinen, vaan lähinnä kiehtovan melankolinen ja usein samaan aikaan sekä etäinen että lähellä.

Kanadalaisten musiikki pohjautuu pitkälti 60- ja 70-lukujen psykedelialle, mutta se ei missään kohtaa hukkaa itseään päämäärättömään ja turhanpäiväiseen huuruiluun. Toisinaan sen kappaleissa on kuultavissa myös häivähdys kepeää indie rockia, mutta useimmiten biisit ovat vain aidolla ja yksinkertaisella tavalla kauniita ja herkkiä, on niissä äänessä sitten yhtyeen kitaristi Stephen, varsinainen laulaja Amber tai molemmat. Tunnelma on alati vahva ja se pitää otteessaan alusta loppuun.

IV tuo jostain kumman syystä mieleen The Black Keysin viiden vuoden takaisen läpimurtolevyn El Caminon sillä erotuksella, että se tuoksuu hassulle kuin aina silloin tällöin omiin maailmoihin vaipuva vanhan hippieno. Molemmat julkaisut ovat sekä äärettömän tyylikkäitä että vastustamattomia. Ja vaikka Black Mountainilla ei samankaltaisia meneviä hittejä olekaan, voisivat nämäkin kappaleet aivan hyvin jakaa samat radioaallot, jos markkinat eivät olisi tukahduttaneet niitä yhdentekevällä kierrätysmuovirokilla.

Mothers of the Sun avaa levyn raskaasti ja Space to Bakersfield päättää sen taas eteerisesti. Näiden kahden väliin mahtuu kahdeksan muuta monipuolista ja hienoa kappaletta, joiden trendikkäältä vaikuttavan ulkokuoren takaa löytyy huikea määrä intohimoisen kaunista musiikkia.

Ghold
Pyr
Ritual
3

Yhä edelleenkin maailmassa on lukuisia pienehköjä, omaa täysin tinkimätöntä linjaansa artistien suhteen vetäviä levy-yhtiöitä, joita musabisneksen trendit eivät hetkauta tai kiinnosta hevonpaskan vertaa. Ostavan yleisön arvostus ja huomio ansaitaan ajan kanssa ja työn kautta julkaisemalla riittävän laadukkaita ja kiinnostavia levyjä, joiden myyntimäärät ovat usein varsin maltillisia mutta sitäkin tasaisempia. Kuusi vuotta toiminnassa ollut englantilainen, raskaaseen ja usein jollain lailla häiritseväänkin musiikkiin keskittyvä Ritual Productions on juuri tällainen lafka.

Ghold on mm. Ramessesia, Bongia ja nykyisellään myös Horse Latitudesia julkaisevan yhtiön rosterissa täysin kotonaan. Orkesteriin karuhko, koliseva ja pörisevä lanaus on painostavaa ja päällekäyvää hyvin sisäänpäin lämpiävällä tavalla, joka samalla on sekä sen vahvuus että ongelma. Parhaimmillaan paikallaan jauhavissa biiseissä on lähes transsiin vaivuttavaa hypnoottista otetta mukana, joka kuitenkin albumimitassa käy liian kuluttavaksi kuunnella.

Jopa yhden 31 minuuttia kestävän kappaleen sisältävä Pyr muistuttaakin hukkuvalle pelastusrenkaana heitettävää myllynkiveä. Eloonjäämiskamppailulle se tarjoaisi helpon lopun, mutta selviytymisvaiston ollessa vahvempi musiikki työntää pikemmin pois luotaan kuin ottaa syleilyynsä. Sopivassa mielentilassa muutaman Pyr-yksikön nauttiminen käy terapiasta, mutta kokonaisena annostelu on useimmille meistä liiallista.

Vandallus
On the High Side
High Roller
3

Useista eri rajumpaa musiikkia esittävistä ja aihepiirejä käsittelevistä yhteyksistä (mm. Midnight ja Eternal Legacy) tutut ukot ovat päättäneet tuoda esille herkempää puoltaan Vandallus-nimikkeen alla. Katseet on suunnattu 80-luvun alkupuolelle, jolloin miehet yrittivät näyttää yhtä näteiltä kuin hameväen kiinnostuksen herättämiseen suunnattu hard rock.

Runsaita miellyttäviä melodioita, paljon tarttuvia kertosäkeitä ja silti riittävän tanakkaa miehiinkin vetoavaa poljentoa löytyy esikuviensa lailla myös On the High Sideltä. Niin hyvin kuin esittämänsä musiikkityyli onkin pitkäkestoisen diggailun kautta sisäistetty, jäävät omat biisinsä lähes jokaisella osa-alueella ärsyttävällä tavalla hieman liian valjuiksi. Suurimmalta osin tämä johtuu sekä karisman että nuoruuden mukana usein esiintyvän itsevarmuuden ja röyhkeyden puutteesta, jotka erottivat jo genren kulta-aikoina menestyjät luusereista.

Albumin todella köppäinen ja täysin mitäänsanomaton kansitaide yhdistettynä kliseisistä kliseisimpään logoon ei tee minkäänlaista oikeutta itse sisällölle, vaikka siinäkin em. puutteensa on. Jos ennen oli mielestäsi musiikissa kaikki paremmin, mutta kaipaat silti jotain tuoretta välipalaa, voi rapia 38 minuuttia huonomminkin viettää kuin tämän levyn parissa.