maanantai 23. kesäkuuta 2014

Inferno #117/2014

Burning Saviours
Boken om Förbannelsen
I Hate
2,5

Kun yhtye nappaa nimensä Pentagramin biisistä, tulee se samalla kertoneeksi paljon myös omasta musiikkityylistään. Tämä pätee vahvasti ainakin Burning Savioursin kohdalla, vaikka monet vastaavat tuomiota rokin kautta julistaneet 70-lukulaisen Pentagramin aikalaiset ovat nekin hurrien vaikuttajalistassa taatusti kärkisijoilla.

Boken om Förbannelsen ei ole varsinaisesti yhtyeen uusi neljäs studioalbumi, vaan vuosina 2011-13 julkaistun neljän seiskatuumaisen muodostama kokoelma, joka kuitenkin kuulostaa yhtenäiseltä niin hyvässä kuin pahassakin. Poppoon lähestymistapa musiikkiinsa sekä yleissoundi on kyllä asiaankuuluvan ja jopa ihastuttavan kotikutoinen sekä sympaattinen, mutta itse kappaleet ovat satunnaisista hyvistä oivalluksistaan huolimatta varsin heppoisia.

Pienissä erissä eli juuri alkuperäisessä 7” julkaisuformaatissa kuunneltuna sävellysten sisältöön ei ehkä niinkään kiinnittäisi huomiota, ovathan esimerkiksi poppoon äidinkielellä laulettu, omanlaistaanmystistä tunnelmaa huokuva avausraita Förbannelsen, tanakan simppelisti jytäävä Spirits in the Woods tai sekä herkistelyä että rokkavuutta naittava The Nightmare biiseinä hyvää keskitasoa.

Kokoelman hyvää tarkoittavasta ajatuksesta ja useammasta vähintäänkin kelvollisesta yksittäisestä biisistä huolimatta kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.

Corpsessed
Abysmal Thresholds
Dark Descent
3,5

Melkoisen messevällä The Dagger & the Chalice EP:llä (2011) levytysuransa startannut järvenpääläinen Corpsessed on toissavuotisen nimettömän seiskatuumaisen vihdoin valmis julkaisemaan materiaalia myös täyspitkän muodossa. Musiikillisesti jo lähes valmiina vuonna 2007 syntynyt yhtye ei varsinaisesti epäonnistu Abysmal Thresholdsillakaan, vaikka se onkin sukeltanut entistä syvempiin ja tummempiin vesiin.

Bändi kaataa jylhän synkkää lovecraftiaanista death metal -kaaosta kuulijan korviin läpi koko levyn eikä yksilöiden erottelu kokonaisuudesta ole helppoa. Pikimusta yhtenäinen biisimassa toimii toki omanlaisenaan tehokeinona tässä tapauksessa, mutta silti musiikkia turhankin paljon sekoittavia soundeja olisi voinut levittää laajemmalle alalle aivan kuten itse sävellyksissäkin on tehty eri osineen.

Corpsessedin järkälemäinen ja painostava, edustamansa genrenkin muinaisiinaikoihin kurkotteleva vyörytys on edelleen kiehtovaa ja tehokasta. Siltikin se esiintyy tällä julkaisulla niin ehdottomana ja sisäänpäin kääntyneenä, että lähestyminen on tehty erikoisen hankalaksi kaikille muille paitsi asiaan syvällisesti vihkiintyneille. Tämä voi toki olla perimmäinen tarkoituskin, vaan kun orkesterilla löytyisi taitoa ja saarnaamisen aiheita suuremmallekin seurakunnalle.

Coughdust
A Means to an End
Random Numbers/FA
4

Metalli on aina lähtökohtaisesti miehistä musiikkia eikä Coughdust sekään tuoksu parfyymille, laula rakkaudesta tai soi NRJ:llä. Sen musiikki on rumaa ja testosteronille tuoksuvaa hikistä vääntöä, jonka korkeapäästöisenä polttoaineena on ympäröivän maailman aiheuttama lähes suoranainen viha ja loputon ahdistus.

A Means to an End on läpeensä karski ja pelkistetty albumi. Siitä löytyy paljon samaa kuin Entombedin death 'n' roll -aikakauden levyissä sillä erotuksella, että biisit eivät groovaa tai tartu korviin yhtä vastustamattomasti. Tämä ei kuitenkaan ole minkäänlainen ongelma, sillä Coughdustin hyve on nimenomaan konstailemattomuus ja serunnookin itsensä kuuntelijan tajuntaan enemmän voimalla kuintaidolla.

Aiemmin julkaistulla EP:llä ja useilla tehdyillä keikoilla yhtye on reenannut työn, ei salin, kautta itsensä tiukkaan kuntoon debyytilleen. Siksi se kuulostaakin oikealla ja osuvalla tavalla proletaariselta, ja löytyypä orkesterilta myös asennetta enemmän kuin pelkiksi kotitarpeiksi.

Coughdustin kutsuun kannattaa vastata. P.S. Hissukat ja vätykset älkää vaivautuko.

Crisix
Rise...Then Rest
Apostasy
2,5

Espanjan lukeutuu Euroopan kehitysmaihin mitä raskaampaan musiikkiin tulee eikä nyt kansainvälisesti kakkosalbuminsa julkaisevasta Crisixistä tunnu siitäkään olevan kotimaansa skenen erityiseksi metalliveturiksi. Ei Rise...Then Rest ole mitenkään erityisen heikko levytys millään tasolla mitattuna, mutta onpahan se vain niin monen muun nykymaailman yrittäjän tavoin ärsyttävän hajuton ja väritön.

Bändin moderni thrashrullaa kyllä mukavasti juuri nyt komeetan lailla korkeuksissa kiitävän armaan kotimaamme Lost Societyn malliin, mutta juuri tietynlaista kulmikkuutta ja muulle kuin pelkälle diskovedelle haisevaa meininkiä tällainen mäiske kaipaa paljon enemmän. Nopeita perusriffejä kyllä nypytetään biisi-biisiltä, mutta kovinkaan kummoisia perustuksia ei niistä voi valaa.

Melodia ja soolopuolella asiat ovat sen sijaan selvästi paremmalla mallilla, mutta pelkän ulkokultaisuuden varaan ei ennenkään ole hyviä kappaleita rakennettu. Crisixin suurin väripilkku on kuitenkin vokalisti Juli Baz, jonka ääntelytyylissä on paljon samaa persoonallisuutta kuin Macabren murhamaestrolla Corporate Deathilla. Ilman hänen panostaan kokonaisuus olisi aidosti tylsempi.

Mikäli bändi ei jää lepäämään laakereilleen, tuntuu sillä kuitenkin olevan jonkinmoiset eväät nousta seuraavalle tasolle ehkä jo seuraavalla, yleisesti vaikeaksi sanotulla kolmannella albumillaan, ilman että koko konseptia tarvitsisi laittaa täysin uusiksi.

Kiljuvelka-70
Tottele! 7”
Kiljutuotanto/Rämekuukkeli
3

Kiljuvelka-70:n kolmannella minijulkaisulla formaatin fyysinen koko on kasvanut ja muuttunut väriltään hopeasta mustaksi. Samalla yhtyeen perinteisen rosoinen hardcore punk tuntuu saaneen sisältöä selvästi piirun verran enemmän niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin ainakin ensijulkaisuun verrattuna.

Mitään uutta tai ihmeellistä ei useista eri yhteyksistä tutut konkarit saa edelleenkään aikaiseksi, mikä ei itseisarvo voi ollakaan tämänkään genren musiikissa. Silti kappaleiden toivoisi käyvän vielä iskevämmin ja nasevammin päälle niin että tekijöissä kytevä kipinä leimahtaisi kunnolla liekkeihin aina selvästi kuultavaksi asti.

Sanoituksista vastaava ja ne myös tulkitseva Pate onnistuu itse biisejä piirun verran paremmin, vaikka perinteisen punk-lyriikan ytimessä ollaankin mm. poliitikoita mollaten ja luontoa puolustaen. Yksinkertaisen tehokkaasti sivalletaan Kansamiehessä, jonka kohde, parhaillaan keskellä muikeaa Tom of Finland -postimerkkikohua oleva kansanedustaja onkin erittäin herkullinen joskin samalla myös äärimmäisen helppo aihe.

Tottele! EP ei ole kaikista relevantein punk-julkaisu, mutta oikeista lähtökohdista eli tekemisen tarpeesta sekin on oletettavasti kummunnut.

Oruga
Blackened Souls
Apathia
3

Orugan debyyttiä kuvaileva mainospuhe ”The band deeply allies the oppressive heaviness of doom and the filthy rage of sludge, aggressively impregnated with metal, all melting into the hypnotic dynamics of stoner” on kirjaimellisesti otettuna pelkkiä ylisanoja, muttei kuitenkaan täysin katteetonta sanahelinää. Ranskalaisin korvin tämä saattaa kenties kuulostaa hyvinkin aggressiiviselta, painostavalta ja saastaiselta, mutta kyllähän Suomessakin tämän sortimentin ahdistuksen tulkinta on huomattavasti synkemmällä ja tuskaisemmalla tasolla.

Ei orkesterin musiikki silti mitään hipsuttelua ole, vaikka jonkinlaisen pienen ranskalaisen hienosteluvivahteen siitä voi olla kuulevinaankin.Raskaalla kädellä murjotusta sludge-jyräyksestä kun löytyy erisävyjä eikä sinne tänne ripotetut tunnelmalliset osiot nekään kuulu kaikista ankarampien yhtyeiden tehokeinoihin. Stonerin dynamiikasta tai hypnoottisuudesta en kyllä löydä häivähdystäkään.

Vaikka adjektiivit ja genremäärittelyt eivät osukaan kohdalleen, ei tämä tee Blackened Soulsista yhtään sen huonompaa julkaisua. Onpahan se vain pahuksen vahvasti keskitasonmallia niin hyvässä kuin pahassakin, jota ei pysty yhtään helpommin haukkumaan kuin kehumaankaan. Aikamme vitsauksia tämäkin.

Vainaja
Kadotetut
Svart
4,5

Vainaja on luonut heti ensimmäiselle täyspitkälleen melkoisen jylhät ja kiehtovat puitteet, joista markkinointiväki käyttäisi mielellään sanaa konsepti. Kaikista tärkein eli itse musiikki ei kuitenkaan jää sivuosaan, vaan sen kuvailuun käy samat em. adjektiivit ja paljon enemmänkin.

Taiteilijanimillä saarnamies Wilhelm, kanttori Kristian ja haudankaivaja Aukusti toimiva kolmikko on samalla myös levyn 1800-luvulle sijoittuvan synkän tarinan päähenkilöt, jotka kultissaan harjoittavat ja tulkitsevat uskontoa omalla kieroutuneella tavallaan normikristillisyydestä poiketen. Tosi tarina tai ei, täysin uskottava ja osuva se ainakin on.

Kadotettujen ”soundtrackina” Vainaja vyöryttää erittäin järeää ja synkkää doom vaikutteista death metalia 90-luvun alkupuolen malliin. Vaikka musiikki on periaatteessa konstailematonta, suoraviivaista ja useimmiten jopa rujoa, löytyy siitä silti runsaasti kauneutta, syvyyttä ja tarttumapintaa heijastamaan kehyskertomuksen, 40- ja 50-lukujen useita tummempia mustavalkoisia suomifilmejä muistuttavaa, ahdistavaa ja painostavaa ilmapiiriä.

Kauniin herkkä alkusoitto Lankeemus tuudittaa oivallisesti valheelliseen kaikki hyvin -tunteeseen ja ilmapiiriä syventää ja synkentää entisestään hienosti toteutetut välimessu Henkikaste sekä päätösseremonia Kadotettu. Nämä kolme instrumentaalia ovat levykokonaisuuden tunnelman kannalta olennaisia elementtejä, vaikka loput kuusi varsinaista kappaletta vahvoja musiikillisia yksilöitä ovatkin.

Kadotetut kietoo pauloihinsa ja musertaa otteeseensa kuten karismaattiset hihhulijohtajat tapaavat tehdä keräten almut levykauppiaiden taskuihin.

torstai 22. toukokuuta 2014

Inferno #116/2014

Barbarian
Faith Extinguisher
Doomentia
2

Aivan täysin ymmärtämykseen ei mene, miksi näiden kolmen italiaanon tuotoksia verrataan niin kovasti Celtic Frostiin. Kavereiden musiikista kun ei löydy tippaakaan samanlaista nihilististä repivyyttä ja painostavuutta, vaan ennemminkin Venomin sekä Sodomin ja sitä myötä myös Motörheadin kaltaista rujompaa rokkaavuutta toteutettuna uppiniskaisessa 80-luvun heavy metalin hengessä.

Väärä vertailukohde ei kuitenkaan ole Faith Extinguisherin suurin ongelma vaan sen sisällön köyhyys ja pahimmillaan suoranainen puute. Total Metalin kaltaiset vahvoja assosiaatioita sisältävät kappalenimet vaatisivat taustalleen hieman enemmän kuin muutamalla soinnulla tehtyjä perusriffejä sekä näiden sekaan ympättyjä hilpeähenkisiäpilipalimelodioita. Borys Crossburnin(!) kähinä on sentään edes sinne päin, vaikka särmää siinäkin voisi olla enemmän aivan samoin kuin turhan latteiksi jäävissä soundeissa.

Melkoisia rimpuloita ovat nämä barbaarit edelleen, vaikka viidessä vuodessa yhden demon, levyn ja splitin verrattu onkin jo ehditty seikkailemaan. Ennen seuraavaa tuotosta tämän porukan olisi todellakin syytä olla salilla sekä eka että vika, jotta voimaa löytyisi ottaa käteen puumiekan sijasta pitkä pätkä kunnioitusta herättävää kylmää hyrkanialaisen terästä.

Doro
Powerful Passionate Favorites
Nuclear Blast

Powerful Passionate Favorites ei ole uusi Doro albumi, vaan alunperin lokakuussa 2012 ilmestyneen toistaiseksi tuoreimman albumin Raise Your Fistin nyt ilmestyvän uusintajulkaisun kylkiäinen. Ovelat saksalaiset markkinointimiehet perusteluvat uusion tarpeellisuutta sillä, että se juhlistaa neiti Peschin 30 vuotta sitten alkanutta uraa. Vaan saattaahan tälle olla ihan oikeata kysyntääkin, kuuluuhan levy yhdessä edeltäjänsä Fear No Evilin (2009) kanssa Doron tasoltaan sekä vaihtelevan että vaatimattoman soolotuotannon parhaimmistoon.

Miksi tämä bonuskiekko pitää sitten arvostella erikseen, alkuperäisellä levylle kun tuli Inferno #101/2012:sta annettua kolme ja puoli kirvestä eikä mieli ole siitä mihinkään muuttunut? Noh, koska Doro.

PPF on sisällöltään ihan kelvollisesti perusteltu, sillä viiden osin siellä täällä julkaistun lainaversion lisäksi levyn loput neljä kappaletta ovat aiemmin julkaisemattomia: eri miksaus Lemmyn kanssa vedetystä perushyvästä It Still Hurts -balladi, hivenen kasvottomaksi jäävä ranskankielinen tulkinta Raise Your Fististä, vanhan liiton malliin hivenen tönkösti etenevä tulevan Anuk II -leffan tunnusbiisi Warfare sekä soundillisesti muttei laulultaan halvalta kuulostava tuoppiinitkemisfiilistely NYC Blues.

Huikeimmat hetket löytyvät kuitenkin covereista etunenässään rohkeasti valitut Babe I'm Gonna Leave You sekä Egypt (the Chains Are on) ja ei niinkään yllättävästi valittu lässy, mutta silti aina naaraiden lämmityksessä toimiva Metallican Nothing Else Matters. Etenkin Led Zeppelin -klassikossa never, never gonna leave you, babe -kohdassa etumus jäykistyy ja kostuu noin kymmenessä sekunnissa eikä Doron tulkinta häviä juurikaan mainiosti mystisyyttä ja painavaa poljentoa naittavalle Dion alkuperäiselle versiolle. Näkemys Kissin Only Yousta on toki sekin hyvä, mutta Tina Turnerin Nutbush City Limitsiin ei Saksan taskuvenus hänkään saa pieksettyä alkuperäisen lähes pornahtavan hillitöntä svengiä.

Soitannollisesti mikään em. versioista aivan kuten suurin osa omasta tuotannostakaan ei ole kovinkaan ihmeellistä, mutta juuri Doron keskinkertaisimmillaankin hyvä ja parhaimmillaan lähes maaginen ääni ja laulutyyli tekee niistä vallan kelvollisia. Ihana nainen. Doro <3

Frogskin/Lähdön Aika
Split 7”
82 Records/Rusto-Osiris/Rämekuukkeli
3.5

Niin Frogskin kuin Lähdön Aika ovat kiirehtineen niin urallaan kuin musiikissaan kymmenisen vuonna, joten kollaboraatio pikkukiekolla on varsin luontevaa. Ainoat aiemmat kuulohavainnot kaksikosta ovat viimeksi mainitun seiskasta vuodelta 2011, jota tuli kritisoitua hapuilevaksi ja linjattomaksi sekä soundiltaan huonolla tavalla suttuiseksi ja ponnettomaksi.

Molemmat yhtyeet luottavat yksinkertainen on kaunista -periaatteeseen. Frogskinin Itse-kappaleen kohdalla tämä tarkoittaa piinaavan laahaavaa sludgemaista lanausta, josta huokuu genrelle erittäin tyypillistä mutta samalla vallan toimivaa painostavaa pimeyttä ja inhoa. Kohteen yksityiskohdat jäävät kuitenkin hieman arvailun varaan solistin onnistuneen epäselvän ja karskin ulosannin takia. Mainio kappale, jonka puolustaa paikkansa splitin avaajana mukinoitta.

Kääntöpuolen Lähdön Ajan junttaama Hiljaisuus kaikkialla sopii teemaltaan kokonaisuuteen hyvin, sillä valoa tunnelin päässä ei tässäkään biisissä näy. Simppelin tehokkaalla suoralla kompillaan keskitempoisena etenevä biisi marssitetaan Frogskiniä aggressiivisemmin kohti kuulijan naamataulua, vaikka sama likainen ja ahdistava jurnutus molempien taustalta löytyykin. Tämän perusteella yhtye on huomattavasti joka saralla mielenkiintoisempi kuin aikaisemmin sanan säilällä sivaltamallani seiskalla.

Tinkimätön ja jo siksi arvostettava underground DIY-julkaisu samalla tavalla toimivilta yhtyeiltä.

Kiveskives
J.S. Bach in His Favourite Disco
Drink Tonight
3.5

Musiikillinen perseily on vaikea taitolaji, joka jo lähtökohtaisesti ärsyttää useimpia kuin riemastuttaa. Toista täyspitkäänsä nyt julkaisevat turkulaiset pitävät jo nimellään ja visuaalisella ilmeellään huolta siitä, että tiukkapipoisimmat musadiggarit genrestä riippumatta tuskinpa vaivautuvat Kiveskivesiin tutustumaan kuin korkeintaan vahingossa. Tämä on kuitenkin heidän, ei yhtyeen itsensä tappio.

J.S. Bach in His Favourite Disco on ennakkoluulotonta ja ilahduttavaa musiikkia, koska sen puhtaan instrumentaalinen ja saippuasarjamainen rock-progehassuttelu satunnaisine nintendo-piipityksineen on pahuksen hyvin tehtyä, mutta ennen kaikkea vallan viihdyttävää. Liekö sattumaa, että 90-luvun alkupuolella samankaltaisella mutta silti täysin omalla sarallaan seilannut Nylon 66'ers sekin oli Turusta aivan kuten 2010-luvun lasermetal-soturit Nightsatankin.

Erityisen hilpeän ja tarttuvan alkupuolen jälkeen J.S. Bach in His Favourite Disco vakavoituu selkeästi, mikä albumin draaman kaaren kannalta onkin ymmärrettävää ja auttaapa se myös jaksamaan pitämään kiinnostusta yllä koko 36 minuutin ja 20 sekunnin ajan. Samalla normalisoituminen, siinä määrin mikä KivesKivesin tapauksessa nyt ylipäätään voidaan määritellä normaaliksi, myös vähentää otetta kasseista ja paineet purkautuvat ikään kuin hieman ennen aikaisesti. Ei kumminkaan onneksi reisille.
  
The Milestones
Higher Mountain - Closer Sun
Turenki
4

Kaksikymppisiään tänä vuonna juhlistava ja edelleen alkuperäiskokoonpanolla toimiva The Milestones lahjoittaa merkkipaalun kunniaksi diggareilleen neljännen albuminsa, joka ilmestyy puolta nopeammin edeltäjänsä jälkeen (Devil in Me, 2009) kuin mitä oikein Amerikassa saakka taltioidun Souvenirs -kakkoskiekon jälkeen kului aikaa julkaisujen välissä.

Vaikka orkesteriin voikin lätkäistä Avainlippu-merkin, kuulostaa viisikko kaikessa rokkaavassa mutta letkeässä juurevuudessaan ehdan amerikkalaiselta, mikä tässä yhteydessä lienee tavoitekin ja vallan hyvin saavutettu sellainen. The Milestonesin etelän suuntaan kurkottava rock on ajatonta eikä se kuulosta tippaakaan punaniskaiselta, vaikka onkin velkaa The Allman Brothers Bandin, Lynyrd Skynyrdin tai Molly Hatchetin kaltaisille mainioille genren pioneereille.

Levyn soundeja ja soittajien suoritusta ei voi kuin ihastella, sillä sen verran lämminhenkisiä, jyhkeitä mutta konstailemattomia molemmat ovat. Mitään ei ole liikaa, mutta kaikki tarvittava on silti juuri oikealla paikallaan mukaan lukien hyvää työtä omalla sarallaan tekevä laulava huuliharpisti Olavi Tikka.

Onkin sääli, että pitkähköstä urastaan ja Suomessakin varsin messevistä lämppäripesteistään huolimatta The Milestones ei ole saanut sellaista kunnioitusta ja tunnettavuutta minkä se ehdottomasti ansaitsisi, vaikkei tämä mitenkään tavatonta ole kotimaistenkaan rokkibändien kohdalla.

Vaikka kauttaaltaan läpikulkeva iskevyys ja vahva hittimateriaali Higher Mountain - Closer Sunilta jääkin kelpo alun jälkeen uupumaan, tarjoaa se kuitenkin vallan miellyttävän kokonaisvaltaisen kuuntelukokemuksen kerta toisensa jälkeen. Epäilenpä vielä, että livenä muutaman neuvoa-antavan jälkeen olisin taatusti enemmän myyty näillekin kappaleille. Albumin tärkein ansio piilee kuitenkin siinä, että se toimii oivallisena muistutuksena hyvin toimivien perusasioiden merkityksestä rock'n'rollissa.

Ranger
Shock Skull 7”
Ektro
4.5

Vuonna 1988 Public Enemy lauloi Don't Believe the Hype. Tätä neuvoa hypeallergisten olisi syytä noudattaa Rangerin tapauksessa ja ottaa itse asioista selvää. Suositeltava järjestys on käydä yhtyeen keikalla ja turpasaunan jälkeen mennä hikisenä ja runnottuna latomaan sopiva määrä valuuttaa myyntitiskille Knights of Darkness MLP:tä ja toukokuun puolivälin jälkeen Shock Skull seiskaa varten.

Ranger jatkaa samaa tinkimätöntä linjaa musiikillisesti ja julkaisupoliittisesti kuin mitä sitä teki em. täysien pisteiden debyyttiminillään. Täysillä eteenpäin kohkaavaa ja täysin pitelemätöntä heavyspeedmetalthrashia niin kuin sitä aikoinaan kulta-aikana tavattiin tehdä. Formaattina tietysti pelkkä vinyylisingle.

Nimikappale taotaan kalloon samalla, jo ennestään tutulla intensiteetillä, joka saa hampaat helisemään ja korvat soimaan eikä kääntöpuolen Omen of Doom anna sekään juurikaan tasoitusta. Jos melodiat ja tehokeinot ovatkin täysin yhteneväisiä aiempaan materiaaliin verrattuna, ei kappalekaksikko häviä kuin korkeintaan p-karvan verran aiemmille. Ja tämäkin pitkälti vain siksi, että nyt bändiltä jo oletti saavansa laatua.

Julkaisun tärkein merkitys itse uusien biisien esittelemisen lisäksi on, että se osoittaa bändin pystyvän jauhamaan total metal -myllystään yhä edelleen kovia kipaleita. Metallin tulevaisuus on menneisyydessä, ainakin mitä Rangeriin tulee.

Scarecrow
Amores de Vampiros 7”
82 Records/Devils Shitburner/Horror-Shop
3

Nyt ei leikitellä millään sarjakuvista ja teinikauhuleffoista tutulla ja söpöllä kauhukuvastolla The 69 Eyesin tai Twilight-leffasarjan -tyyliin, vaan ollaan kerrasta hurmeisten, pelottavien ja rumien asioiden lähituntumassa. Konsepti ei sinällään ole mitenkään ihmeellinen, mutta vakuuttavasti toteutettuna se tarjoaa kelpo kehykset hyvinkääläisten roisille ja tummalle Misfits-punkin ja rokkimetallin sekamelskalle.

Seiskan avaava Metal Scum sekoilee hektisenä eikä tarjoa kummoistakaan tarttumapintaa saati sisältöä kuulijalle. Sen sijaan sitä seuraavat Son of Satan sekä B-puolen avaus Jesus, Lucifer And Me ovat selkeästi energisemmin ja suoraviivaisemmin kulkevia melkoisen tarttuvia menopaloja, jotka lähes väkisin tempaavat mukaansa. Puolen päättävä roisi tulkinta ranskalaisen Sylvie Vartanin 60-luvun lopun kauniista hitistä La Maritza on idea- ja kuriositeettitasolla parempi kuin varsinaisena toteutuksena.

Scarecrow:lla on selkeästi keinot ja tarpeet tehdä omaa juttuaan hyvin, se Amores de Vampirosilla käy jo ilmi. Jahka se vain saisi materiaalin laadun tasapainopisteen kohdalleen ja korkeammalle, olisi jälki entistäkin kauhistuttavampaa.

Inferno #115/2014

The Exploited
The Massacre (reissue)
Beat the Bastards (reissue)
Fuck the System (reissue)
Nuclear Blast
3/3.5/4

Poliittisen ja ärhäkkään britti- tai tarkemmin sanottuna skottipunkin lipun kantajana jo 70-luvun lopusta heiluneen The Exploitedin nimen ja keesikallologon tietää taatusti huomattavan moni vaikkei osaisikaan nimetä yhtäkään bändin albumia kappaleista puhumattakaan. Räksyttävän räkkikoiran Wattie Buchanin johdattaman porukan vuonna 1981 julkaistu Punks Not Dead -debyyttialbumi onkin kiistaton klassikko, jolle vanavedessä vuoden välein julkaistut Troops of Tomorrow ja Let's Start a War... (Said Maggie One Day) eivät paljoakaan häviä.

Tästä alkanut laadun putoaminen ja tyylisuunnan muutos kohti crossover thrashia ei vielä käänny varsinaiseksi nousuksi vuonna -90 ilmestyneellä The Massacrella, vaikka oikeaan suuntaan menemisestä onkin jo selkeät merkit ilmassa. Asenne punk-retkueella ei ole kymmenessä vuodessa kadonnut mihinkään ja vaikka biisitkin ovat selkeästi kasvaneessametallisuudessaan varsin napakoita, jää viimeinen kasvoille sylkäisty räkäklimppi ja kunnon korvatillikka vielä päälle kuitenkin antamatta.

Vuonna 1996 julkaistu Beat the Bastards antaakin jo isän kädestä edeltäjäänsä hanakammin ja osuvammin. Mainiosti rullaava avaus/nimikappale asettaa kurssin kohdalleen heti kärkeen eikä reitiltä pahemmin eksytä missään vaiheessa, kun välietappeina on Don't Blame Me:n, If You're Sad:in tai Fightback:in kaltaisia monipuolisia ja hyvässä suhteessa sekä metallia että punkkia sisältäviä vetoja. They Lie:n esimerkillisen kipakasta sahauksesta sietäisi monen puhdasverisen thrash-bändinkin ottaa mallia. Ylimääräistä läskiä 13 kappaleen ja 52 minuutin sekaan mahtuu toki jonkin verran, mutta tästäkin huolimatta aiempaa selvästi korkeammalle nostettu rima ylittyy komeasti.

Seitsemän vuotta myöhemmin julkaistu kahdeksas ja toistaiseksi tuorein täyspitkä Fuck the System onkin jo melkoisen tymäkällä otteella ja tarttuvilla kappaleilla varustettu pläjäys. Osaltaan tämä johtuu jo siitäkin, että kolmestatoista kappaleesta vain kaksi on venytetty yli neljän minuutin loppujen pyöriessä kahden minuutin tienoilla tai vähän sen yli. Asiaankuuluva ja erittäin vakuuttava koko systeemille haistattelu sekä molempien keskisormien näyttely useaan eri suuntaan vain alleviivaavat vahvaa kappalemateriaalia, joka kiteytyykin parhaiten levyn nimikappaleen lisäksi myös You're a Fucking Bastard, Never Sell Out ja Chaos Is My Life -repäisyissä.

Toivon mukaan hieno nousukausi jatkuu myös entistä pidemmäksi venyneen levytystauon jälkeenkin, kun loppuvuodesta on luvassa uutta materiaalia niin ikään Nuclear Blastin kautta julkaistuna. Tätä ennen on kuitenkin toivottava Wattien toipuvan takaisin omaksi vihaiseksi itsekseen vastikään keikalla saadusta sydänkohtauksesta.

Turbo
The Fifth Element
Metal Mind
2.5

Puolan Turbo kuuluu ehdottomasti ns. divarihevin kärkeen, sillä kukapa vuosien varrella vähänkään erilaisia osto- ja myyntiliikkeitä tai kirpputoreja läpi kolunnut ei olisi nähnyt vuonna 1988 julkaistua Last Warrioria tai kahta vuotta myöhemmin julkaistua Dead Endiä? Määritelmän voi laajentaa koskemaan myös orkesterin musiikkia, vaikka 34 vuoden aikana julkaistusta neljästätoista albumista ei montaa olekaan tullut kuunneltua.

Vuosien varrella Turbo on paahtanut sekä äidinkielellään että englanniksi niin hard rockia kuin heavy metalia sekä speed/thrashia ja nykyisellään kuuluisi taas olevan ehdan hevin vuoro. Jotain yhtye tuntuu vuosien varrella oppineen, sillä lähtökohdiltaan The Fifth Element on ihan kelvollista genren peruskauraa melodioineen, kertosäkeineen, riffeineen ja asiansa ajavan ”kultakurkun” kera. Jonkinlainen innottomuus sitä kuitenkin vaivaa, sillä jokaisella soittokerralla vähän ennen puolta väliä tulee tarkastettua, että montakos kappaletta tätä herkkua vielä olikaan jäljellä.

Tämä ei sinällään ole suurikaan ihme, onhan akustisella bonuskappaleella varustetulla kokonaisuudella mittaa lähemmäs tunti. Pienoinen ihme sen sijaan on parhaiden kappaleiden, maidenmaisen instrumentaali Amalgamin, lähes ärsyttävän tarttuvaa hoilausta sisältävän Light Up the Worldin ja Rob Halfordin kireää ääntä imitoivaa laulua sisältävän This War Machinen löytyminen peräkkäin levyn lopusta.

The Fifth Element ei kaikessa keskinkertaisuudessakaan ole mitenkään erityisen huono levy, mutta remmiahdettuna Turbon myllystä saattaisi saada paremmin tehoja irti jo heti alusta alkaen. Nyt vääntöä ei yksinkertaisesti löydy riittävästi kuin varsin suppealla käyntinopeusalueella.

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Status Abnormis ja kontrolloitu kaaos

Kaikilla tuntuu nykyään olevan kamala kiire ja tämä pätee myös musiikin puolella. Bändit eivät enää demottele ja keikkaile ahkerasti vuositolkulla ennen ensimmäistä virallista julkaisuaan, vaan tuntuvat taltioivan ja julkaisevan kaiken heti ensimmäisissä treeneissä syntyneestä materiaalista lähtien. Puhumattakaan siitä, että esikuvien apinointi on usein vielä niin syvällä aivoissa ja sormissa, että oma ilme jää turhaan hätiköidyiltä esikoisilta yleensä puuttumaan joko kokonaan tai ainakin osittain.

Lue haastattelu Imperiumista

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Alfahanne - urosten uroot

Helmikuussa 2014 debyyttinsä “Alfapokalyps” julkaissut Alfahanne on heti nousemassa sekalaisen lauman muodostaman Dödskultin alfauroksiksi. Lauman, josta voi löytää niin black metalin, post punkin kuin vaikkapa goottirockin edustajia. Neljän uroksen johtama kultti syntyikin pidemmän aikaa kestäneen johdatuksen kautta lopulta sattumalta nelisen vuotta sitten.

Lue haastattelu Imperiumista

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Inferno #114/2014

Alfahanne
Alfapokalyps
Dark Essence
4,5

Jos olet sitä mieltä, että metalli pysyköön puhtaasti metallina ja kuuntelematta paskaa on aina täysin vakavissaan lausuttu mielipide, joka pätee etenkin kaikkeen vähänkään mahdollisesti muodikkaaksi määriteltävään musiikkiin, Alfahanne ei ole sinua varten. En kiellä, etteikö ensimmäinen reaktio nimeen ja promokuviin olisi ollut hieman negatiivinen, mutta musiikkiin tutustumalla nekin kääntyvät mielessä positiiviseksi seikoiksi huokuessaan orkesterin vahvaa itsevarmuutta kaikkien tekemisten suhteen.

Alfahannen musiikin perustana on black metal, eikä ihme, sillä jäseniltä löytyy kytköksiä genreen 90-luvun alkupuolelta saakka. Alfapokalyps ei silti kuulosta oikein missään vaiheessa selkeästi BM:ltä, vaikka esimerkiksi Såld på mörkretistä löytyykin satyriconmaista hidastempoista ja hypnoottista jumitusta tai Syndarnas Flodissa puolestaan genrelle tuttua kitarasahausta ja blast beatiä. Kauttaaltaan pääosissa kappaleita on kuitenkin vahvat vaikutteet 80-luvun goottigenrestä ja post-punkista. Tällöinkin laulaja-kitaristi Pehr Skjoldhammerin äidinkielensä lausumisessa on selkeästi korvin kuultavissa oleva täysin uskottava ja väkevä asenne, joka sekin on ehtaa perua äärimetallin mustemmalta laidalta.

Näiden ruotsalaisten esikoinen on maanmiehensä Shiningin tuoreemman tuotannon hengenheimolainen, vaikka musiikillisia eroja löytyykin vähintäänkin yhtä paljon kuin yhteneväisyyksiä. Tässäkään valossa ei ole mikään ihme, että albumille lainaa ääntään mm. Taakesta tutun Hoestin lisäksi myös Niklas Kvarforth.

Alfapokalyps on erittäin kiehtova levy, jonka ensimmäisinä korvamatoina kaaliin luikertelevat Ormar af Satan ja Indiehora. Loppualbumi onkin sitten se kuristajakäärme, joka vangitsee otteeseensa josta ei voi paeta.

Altar of Betelgeuze
Darkness Sustains the Silence
Memento Mori
3

Kaikkien pössyttely/jumitusbändien kantaisän Sleepin jalustalle nostaminen ja palvonta ei ole helppoa eikä tämä tahdo varsin kelvollista lähtökohdistaan huolimatta onnistua kotimaiselta albumidebytantti Altar of Betelgeuzeltakaan. Liturgian sisältö on kyllä oikeansuuntainen, mutta jumalaista valaistumista herran ilmestymisestä puhumattakaan ei kuitenkaan koeta.

Darkness Sustains the Silencen suurin puute piilee siinä, että sitä esittävälle orkesterille itselleenkään ei vielä oikein tunnu selvinneen millaista seremoniaa se haluaisi suorittaa. Levyltä löytyy niin synkempää kalmanhajuista luentaa kuin letkeämpää groovausta ja sama pätee myös saarnamiesten julistukseen, jossa pääasiallisen tuomion ja tulikiven murisemisen vastapainona kuullaan myös puhdasta gospelin veisuuta.

Monimuotoisuus ei sinällään ole ollenkaan pahasta tässäkään musiikkityylissä, mutta nyanssien toteutus tuntuu turhan usein liian kolkolta ja yksinkertaiselta eikä niistä saada revittyä esiin kuin korkeintaan puolet tehoista. Selkeästi paras onnistuminen osuu levyn keskivaiheilla pitkähköön Smoldering Clouds Above Orion -kappaleeseen, joka hitaan ja pitkän startin jälkeen vyöryy miellyttävän painostavana loppuun saakka ilman minkäänlaisia turhia kommervenkkejä.

Levyn päättävä, lähes nälkävuoden eli 17 minuutin mittainen nimikappale yllättävine kompin- ja temponvaihdoksineen tulee hyvä kakkosena, vaikka loppupuoliskonsa osin irralliselta ja saman toistolta tuntuukin.

Alkukankeudestaan huolimatta bändillä on tulevaisuudessa hyvät mahdollisuudet nousta korkealle pelkkiin tähtien kurkottamisen sijasta.

Loath
Total Peace
Inverse
3,5

Rumakin voi olla kaunista myös musiikissa, ja vaikka seinäjokelaisella Loathilla ei olekaan mitään asiaa Miss Universum -kisailuun, pärjää se ainakin kansallisella tasolla heti neitsytesiintymisellään vallan hyvin. Karski ja tummanpuhuva ulkoasukin on oikein tilanteeseen valittu ja uskaltaapa tämä ”neiti” ottaa myös kantaa vaikeisiinkin asioihin ja esittää sanottavansa painavasti tyhjänpäiväisen liirumlaarumin sijasta.

Total Peacelta löytyy sulassa sovussa niin repivää grindi-blastausta kuin synkkää sludge-jurnutustakin ja usein nämä ääripäät on sovitettu yhteen vielä murakalla crust-punkilla. Tämä kolmen kopla huokuu kauttaaltaan sellaista ihmisvihaa, itseinhoa ja toivottomuutta, että asiakaspalvelualalla työskenteleville albumia ei voi suositella kuunneltavaksi maanantaisella siirtymätaipaleella kohti suorituspaikkaa. Vaikutelmaa korostaa entisestään oletettavasti elokuvista napatut, harvakseltaan sopiviin paikkoihin upotetut puheenpätkät, joissa ei mistään lähimmäisenrakkaudesta lirkutella.

Hivenen yli puolen tunnin mittainen albumi on raskaahko kuuntelukokemus niin hyvässä kuin pahassakin. Minimitassa aggressio tulisi kenties vieläkin paremmin esille, vaikka omanlaisen turruttavuuden kautta piinaavaan tunnelmaan onkin helpompi uppoutua. Ainoastaan soundeihin jää kaipaamaan selkeästi enemmän dynamiikkaa sekä murskaavampaa ja riettaampaa otetta. Biiseissä näiden suhteen ollaan jo kelpo tolalla.

Mr. Peter Hayden
We Fly High 7”
Doognad/Rämekuukkeli/Mikrofoni.net

Ennenkin megalomaanisen mittaisista kappaleistaan ja niistä muodostuvista kahdesta massiivisista albumikokonaisuudestaan tutuksi itsensä tehnyt Mr. Peter Hayden pitää edelleen tinkimättömästi kiinni niin linjastaan kuin tyylistäänkin. Esimakua tulevasta trilogian päättävästä tupla-albumista antaa nyt julkaistava single, jonka ainut kappale on kestonsa vuoksi pitänyt jakaa pienvinyylin molemmille puolille. Järkevää? Ei. Hienoa? Kyllä.

Vaikka We Fly High mateleekin äänettömästi sekä hitaan rauhallisena että rentona, löytyy siitä myös kauttaaltaan tämän kaltaisessa yhteydessä omalaatuisen painavaa askellusta. Sanojakaan ei jää edelleenkään kaipaamaan, sillä tutun vähäeleisestä ilmaisustaan huolimatta kappaleesta löytyy aivan riittävästi syvyyttä ja pohdittavaa ilmankin.

Seiskaa tai itse kappaletta on täysin turha lähteä arvottamaan tällaisenaan kirvein, koska Mr. Peter Haydenin kaltaisten yhtyeiden musiikkia tulisi kuunnella ainoastaan ja vain kokonaisina albumeina. Miksikään pelkästään tässä hetkessä elävän nykynuorison hittisingleksi siitä ei todellakaan ole, mutta yhtä kaikki biisi lupaa kuitenkin erittäin mielenkiintoista ja tutustumisen arvoista tapausta huhtikuussa ilmestyvästä Archdimension Now!:sta.

Nuclear Omnicide
Bringers of Disease EP
Violent Journey
3,5

Spede ja rässi on tehnyt toista tulemistaan 2000-luvulla Suomessa jo hyvän tovin ja varsin vakuuttavaa jälkeä nämä pääasiallisesti nuoret artistit ovatkin tehneet äänitteillään. Kirkkonummelainen Nuclear Omnicide on vahva osa tätä liikettä ja bändin julkaisutempo on ollut lähes yhtä rivakka kuin mitä soitossaankin: vuoden sisään on ehditty julkaisemaan kaksi EP:tä ja yksi täyspitkä.

Nelikon pieksentä kulkee hyperajolla lähes koko ajan eikä ohikiitäviä maisemia liian usein hidasteta katsomaan. Vauhdin myötä intensiteettitaso on kyllä kohdallaan, etenkin kun erityisesti kielisoittajilla mutta myös rumpalilla on vallan riittävästi järkevää sisältöä runsaassa soitossaan eikä vokalistin kipakka mylvintä sekään anna paljoakaan armoa. Heikommilla ja vanhemmilla meno saattaisi alkaa ottaa jo pumpusta, itsellä ei vaan tahdo aivot aina pysyä perässä.

Vaikka EP:tä vaivaakin vauhtisokeus ja hitaammin kiirehtimällä kappaleista saisi niiden sisältämät nyanssit tehokkaammin esiin, vakuuttaa bändin meuhkaaminen silti pakostakin. Niin vimmaista ja jopa aggressiivista kuin biisit ovatkin, kajastaa niiden takaa silti kokonaiskonseptiin mukavasti istuva virnistely. Huumori on etenkin musiikissa vaikea laji, mutta tosissaan joskaan ei täysin vakavissaan -mentaliteetti on omiaan Nuclear Omnicidenkin tapauksessa.

Pripjat
Sons of Tschernobyl
Bret Hard
3

80-lukulaiseen ydinturmaan/uhkaan viittaavaa nimi ja kansitaide, kolkolta ja tuhnulta kuulostavat soundit sekä samasta muotista valetut rivakasti raivoavat biisit. Alkuperämaa Saksa. Ehtaa rässiähän se tämä on niin hyvässä kuin pahassakin.

Pripjatin räksytys on hyvin paljon velkaa vanhemmalle Sodomille eikä vain pelkästään Kirillin ja Angelripperin äänten samankaltaisuuden takia. Ja tämä on iso kehu. Ikävä kyllä mitenkään muuten nämä nuoret sakemannit eivät ainakaan vielä pärjää näin ensijulkaisullaan teutonithrashin legendoille. Kappaleista ei liikoja mieleen jääviä hienouksia löydy lukuun ottamatta huikealla Charles Mansonin puheella alkavaa Born to Hatea tai mainioita sooloja sekä melodioita sisältävää Destruction Manifestoa.

Vauhtia piisaa läpi 10 vedon ja meininki on kauttaaltaan mallia ruisleipä tai maksalaatikko – takuuvarmaa ja hyvää, mutta pidemmän päälle nautittuna tympiinnyttävää. Jotain oudon kiehtovaa bändin vahvasti keskitasoa olevassa mätössä kuitenkin on, sillä harvemmin tällaista kohtuullisen neutraalisti perusasioiden ääressä olevaa levyä jaksaa kuunnella kerta toisensa jälkeen.

Status Abnormis
Call of the Void
Omakustanne
4

Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void sisältää melkoisen pedon, joka joko järjestelmällisesti suunnittelee pakoaan tai ryskää häkissään koko levyn keston ajan. Sen verran hyvin suunniteltu vankila kuitenkin on, että vaikka oveluutta ja voimaa oliolla piisaakin, jää karkumatka vielä pelkän haaveilun tasolle.

Hitaimmillaan, kieroimmillaan ja raskaimmillaan yhtye jyskyttää todennäköisesti Meshuggahilta ammennetulla inspiraatiolla ja toisesta ääripäästä löytyy Strapping Young Ladilta tuttua tarkkaan kontrolloitua hulluutta ja kaaosta. Näiden kahden elementin väliin mahtuu vielä tumman jyhkeää death metalin omaista vyörytystä kuin taidolla ja maltilla konein ja koskettimin luotua dystopista tunnelmaa.

Myös ääntään laaja-alaisesti örinästä huudon kautta puhtaaseen lauluun käyttävä yhtyeen monitaituri Nikke Kuki tulkitsee monitasoista musiikkia jo nyt mainiosti, vaikka sekä tarvetta mutta myöskin eväitä seuraavalle tasolle nousemiselle vielä jää.

Lopputulos onkin todella haastavaa ja kunnianhimoista, mutta harvinaisen hyvin nuoret miehet ovat osanneet sen kypsentää lähes oikeaan mureuteensa. Vaikka varsinaista Misguided Fear -avauskappaletta eivät loput pysty ylittämäänkään, ei tasonvaihteluita silti kokonaisuudesta löydy. Levyn päättävä mainio instrumentaalinen nimikappale puolestaan nostaa rimaa korkeammalle seuraavaa julkaisua ajatellen. Ehkä jo silloin entisestäänkin kiusattu sisuuntunut eläin päästää helvetin toden teolla valloilleen.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Remissions

Tamperelainen Remissions lahjoitti Suomen kansalle ensimmäisen täyspitkänsä juuri viime vuoden jouluksi. Harva varmasti osasi valmistautua vuoden kovimpiin hardcore-paketteihin osoittautuneeseen Survivalist-levyyn, ehtihän äänitysten ja julkaisun välissäkin kulua noin vuoden päivät.

Lue haastattelu Imperiumista

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Inferno #113/2014

Corrections House
Last City Zero
Neurot
3,5

Vaikka nyt debyyttinsä julkaisevasta Corrections Housesta vain neljäsosa on Neurosiksesta (kitaristi Scott Kelly), kuulostaa lopputulos silti suurelta osin miehen pääbändiltä miksattuna pieneen osaan herran pelkistetyn kaunista soolotuotantoa. Sen verran vahvan persoonallisuuden omaavaa ja tunnistettavaa yhtyeen musiikki on muutoksista huolimatta ollut lähes 30 vuotta. Mutta juuri loput eli pääasiassa konemusiikista tutut loopit ja rumpubiitit antavat tälle myös Eyehategod, Yakuza ja Minsk -ukot sisältävälle kollaboraatiolle riittävästi omaa ilmettä.

Albumin hitaasti starttaava, mutta kiehtovan hypnoottisen junttaavaksi yltyvä ServeOr Survive antaa musiikista hivenen helpomman kuvan kuin mitä levy lopulta on. Aluksi kokonaisuus vaikuttaa tyypilliseen projektiluontoiseen tapaan hieman sekavahkolta, vaikka yhtenäistä kaikille kappaleille onkin alati vahvasti läsnä oleva urbaanin yksilön ahdistuksen tunne. Myös sanoituksia on syytä kuunnella ja pohtia yön pimeinä tunteina aina aamun sarastukseen saakka.

Jos yksilöt aluksi lähes hyljeksivät lähestyjäänsä ensimmäisillä kuuntelukerroilla, nivoo pitkäjänteisempi tutustuminen kahdeksaa painostavaa kappaletta huomattavasti yhtenäisemmäksi huolimatta niiden keskinäisistä paikoin isoistakin erilaisuuksista. Corrections Housesta löytyykin tunnelmaltaan paljon samaa ja nykyään taas kiinnostavalta kuulostavaa kuin 90-lukulaisesta industrial metalista Godflesh etunenässään.

Lurk
Kaldera
Doomentia
4

Lurkin kakkosalbumilla ahdistustekijät alkavat olla sitä luokkaa, ettei niiden mittaamisen normaalin henkilövaa'an asteikko enää riitä. Kaldera tempaakin heti alusta alkaen murskaavaan syleilyynsä siinä missä heti vuoden 2012 alussa julkaistu nimetön debyytti tyytyi vielä jahtaamaan nappaamisen sijasta.

Niin paljon kuin yhtye vertailuja inhoaakin, ei ole suuri yllätys huomata että englanninkielisessä saatteessa mainitaan Crowbar siinä missä suomenkielisessä versiossa se on taas jätetty kokonaan pois. Samankaltaista aikuisten miesten päälle rullaavaa maailman tuskaa löytyy useammastakin albumin kahdeksasta biisistä, vaikka ulkoiselta habitukseltaan suuresti eroavien tamperelaisten musiikissa onkin enemmän ympäröivästä maailmasta kumpuavaa kaamosmaista kylmyyttä ja pimeyttä kuin syvän etelän hiostavaa pääosin ihmissuhteiden aiheuttamaa angstisuutta.

Etenkin levyn alkunelikko on kaikessa tehokkaassa rujoudessaan ja jopa sieltä täältä esiinpilkahtavassa kauneudessaan erityisen koukuttavaa, mutta ei jälkimmäiset neljä kappaletta nekään rimaa tiputa. Kalderan kuristusote on siinä vaiheessa vain jo niin tiukka, että kohtaloonsa on alistuttu eikä vastaan pysty enää rimpuilemaan.

Mikäli Kumikamelin kappaletta on uskominen, ja miksi ei olisi, voi ahdistuksestakin saada voimaa. Tämänkin teesin perusteella Lurk on toisella albumillaan vallan vahva yhtye.

Realmbuilder
Blue Flame Cavalry
I Hate
1,5

Eipä ole Realmbuilder juurikaan petrannut sitten vuonna 2009 julkaistun Summon the Stone Throwers -debyyttinsä ja tokkopa väliin jäänyt kaksi vuotta sitten julkaistu kakkoskiekko Fortifications of the Pale Architect sekään mikään mestariteos on. Duo kuulostaa ja näyttää kansikuvissaan edelleen yhtä eeppiseltä fantasiametallilta kuin alakoululaisen bändiporukan orkkareeneissä spontaanisti tapahtuva larppaussessio.

Blue Flame Cavalry on kaikin puolin köppäinen kuin huono demo, on tarkastelun alla sitten elottomat soundit tai parhaimmillaankin keskinkertaiset ideat sekä tökkivät sovitukset, jotka korostuvat pahiten kahdessa yli kymmenminuuttisessa ”eepoksessa”. Albumin päättävässä levynnimikappaleessa muovitorven törähdykset jaksavat herättää hilpeyttä joka ikinen kuuntelukerta muistuttaen samalla siitä, ettei vahvakaan pulp-henkisyys tarjoa automaattisesti nautittavaa camp-viihdettä.

Ainoastaan kiekon suht räväkästi starttaava ja samalla myös sen lyhyin kappale They Write Their Names with Fire sekä etenkin lähes akustisesti yli seitsemän minuuttia tunnelmoiva Adrift Upon the Night Ocean ovat kokonaisuutena siedettäviä. Tällaisiakin mahtuu genren tusinaan yli kolmetoista.

Remissions
Survivalist LP
Omakustanne
4

Koko tarkkaan vuosi ehtiä kulua Survivalistin tallennuksen ja julkaisun välillä, mutta moiset pienet viiveet ovat punkkiporukoissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nekalalaisen Remissionsin hardcoreen ei kuitenkaan ole tarvinnut merkata viimeistä myynti- tai käyttöpäivää, sillä jo vuosikymmeniä sitten myllyt pyörimään pistänyt vihainen hardcore-mekkalointi on käytännössä lähes ikuisesti säilyvää aivan kuten vanikkakin.

Alle 20 minuuttinen albumi ei sisällä yhtään millään lailla mullistavaa materiaalia. Sen verran painavasti ja vastustamattomasti yhtye sekä musiikkinsa että sanottavansa kuitenkin esittää, että uholla on katetta jaettavaksi vaikka tässä genressä erityisesti kunnostautuneille amerikkalaisille asti. Tässä erityisesti anonyymiksi jäävä aggroa ja testosteronia päin naamaa sylkevä vokalisti tekee todellisen miehen työn.

Ja kun vallan metallisenaja synkkänä päälle vyöryvä meininki on vielä saatu taltioitua näin poikkeuksellisen tymäkästi, niin veikkaanpa että melkoisen suurella luudalla saa hien ja sirpaleiden peittämältä tatamilta lakaista pois kaikkensa antanutta yleisöä myös keikkojen jälkeen

Remissions ei pyydä, vaan käytännössä pakottaa diggailemaan itseään. Jos sillä vain olisi enemmän hivenen enemmän teroitettuja versioita Fail Safen tai Cluster Fuckin kaltaisista väkevistä turpasaunoista, voisi Jamey Jastankin shortsin puntista alkaa valua haisevan vetelää tavaraa.

Riistetyt
Korppien paraati
Stupido
3

Melkoisen tymäkän niin biiseiltään kuin soundeiltaan kuin Kuolonhymnejä-levyn (2009) jälkeen Korppien paraati nojaa selvästi enemmän 80-luvun alkupuoliskoon, jolloin Riistetyt eli ja kukoisti ensimmäisen kerran. Asenne, tuotanto ja musiikki ovat ehtaa hardcorea eivätkä tamperelaiset ole löystyneet tippaakaan millä saralla kolmessakymmenessä vuodessa. Myös riistokapitalismia ja yhteiskunnan epäkohtia vastaan hyökätään edelleen kiivaasti sanoituksissa aivan kuten aina ennenkin.

Niin säpäkkä paketti muotokieleltään kuin albumi onkin, tuntuu veteraanit silti menevän hieman turhankin tutuilla vakioasetuksilla. Satunnaisesti esiin pulpahtavia Motörhead-viittauksia kuulisi mielellään useamminkin eikä rivakan paukutuksen teho kärsisi piiruakaan ymppäämällä mukaan edes vähän enemmän Ruttokellonsoittajan hitaan alkusoiton pahaenteisestä tunnelmasta.

Vaikka Korppien paraatin kuuntelu on tällaisenaankin ihan mukavaa eikä sillä ole mittaa kuin oikeaoppiset vajaat 32 minuuttia, toimisi se 7” EP:nä huomattavasti iskevämmin. Biisilistalta tulisi tällöin löytyä Jälkeen korppien paraatin, Nekropolis, Ruttokellonsoittaja sekä noin 1,5 minuutilla typistetty versio Heil Amerikasta.

The Vintage Caravan
Voyage
Nuclear Blast
3,5

Ilahduttavinta viime vuosina on ollut huomata, kuinka hyvin vanha musiikki ja nuoret soittajat ovat löytäneet toisensa. Triona paukuttava The Vintage Caravan sopii tähän kaanoniin mallikkaasti, ovathan kaverit parikymppisiä jannuja, jotka ovat epäilemättä koko ikänsä kuunnelleet Hendrixin, Creamin tai Deep Purplen kaltaisia riskisti rhythm bluesista ammentaneita jytärockartisteja.

Musiikkia mukavasti kuvaava Voyage ei ole islantilaisten debyytti eikä edes tuore julkaisu. Kaverusten debyytti kun julkaistiin kotimaassaan jo 2011 ja seuraaja loppuvuodesta 2012. Vaikka julkaisun takana olikin Islannin suurin levy-yhtiö, The Vintage Caravanin tunnettavuus kasvaa taatusti paremmin Nuclear Blastin uudelleenjulkaisun myötä ja aivan syystäkin.

Laulaja-kitaristi Óskar Login ääni on miellyttävä ja iän tuoman kokemuksen myötä kaverista voi kehittyä vielä melkoinen oraalinen tulkitsija rockin saralla. Monella tapaa bändin musiikki muistuttaa australialaista Wolfmotheria, joka villitsi suurempaakin yleisöä Woman-hitillään seitsemän vuotta sitten. Aivan yhtä helposti tarttuvia ja puleerattuja biisejä ei Voyagelta kumminkaan onneksi löydy.

Erityisen tehokkaan alunjälkeen albumi optimaalinen lopetus olisi ollut leppoisasti leijuva seiskabiisi Winterland, jonka jälkeen Midnight Meditationin pumppaava hölkkä ja raskaasti mutta tylsähkösti lanaava 12 minuuttinen The Kings Voyage -järkäle eivät jaksa enää innostaa.

Nuorten miesten käsittelyssä monien mielestä ummehtunut, 60-70 lukujen taitteeseen jumahtanut ja muistojen kultaama klassinen rock-musiikki onnistuu kuulostamaan elinvoimaiselta ja jopa riittävän omailmeiseltä. The Vintage Caravan vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia -tyyli näyttääkin närhen munat monelle tiukasti hetkessä elävälle modernille musiikille. Saapas nähdä kestääkö porukan into ja kasvaako osaaminen yleisesti erityisen vaikealle pidetylle kolmannelle albumille.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Harvest Bell "Wheel of Foretaste" MCD

1. Salutation
2. Afterglow
3. Too Hard A Habit

Kokonaiskesto: 16:29








Kovasti haikailee turkulainen Harvest Bell vanhoihin hyviin aikoihin neljänkymmenen vuoden taakse ja kauemmaksikin tällä kakkosjulkaisullaan. Yhtye kuulostaa tietävän varsin hyvin mistä se tulee, vaikka menosuunnan koordinaatit eivät tunnukkaan olevan vielä aivan yhtä tarkat. Miksikään salatieteitä syleileväksi rokiksi tai heviksi bändiä on turha edes olettaa, sillä vaikka biisikolmikossa onkin niin tummaa doomailuhenkeä kuin riuskempaa stoneriakin, löytyy taustalta myös selkeitä tuon ajan rock- ja jopa tunnelmallisia progehäivähdyksiä, joita nykyisellään voi kutsua jopa klassiseksi rockiksi.

Vaikka EP:n kolme keskenään varsin erilaista kappaletta onkin hyvä osoitus yhtyeen kyvyistä ja näkemyksestä luoda monipuolisia biisejä, tuntuu se silti olevan enemmän kotonaan mukavan melankolisessa ja rauhallisessa Afterglow:ssa kuin lyhyemmin ja räväkämmin rokkaavassa Too Hard A Habitissa. Johonkin näiden kahden biisin väliin sijoittuvassa avausraita Salutationissa voisi sen sisältämiä musiikillisia ääripäitä vetää entistäkin rohkeammin erilleen, mutta etenkin tuontopuolella dynamiikan tehokkaammalla hyödyntämisellä lopputulos olisi luultavasti parantunut hipauksellisen verran enemmän. Ei olekaan mikään ihme, että nyt kuun lopussa julkaistavalle vinyyliseiskalle onkin päätynyt juuri em. kaksi tämän minijulkaisun selkeästi parasta raitaa.

Miten kellot soivat jatkossa on mielenkiintoinen kysymys, johon kannattaa odottaa vastausta. Kenelle ne soivat saa vastauksen jo nyt kuuntelemalla Wheel of Foretasten kokonaan läpi levy-yhtiönsä Bloodrockin bandcampista.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM+ = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

perjantai 7. helmikuuta 2014

Inferno #112/2013

Beastmilk
Climax
Svart
4,5

Karuhkoon demoon ja kolkkoon sekä kulmikkaaseen viime vuonna julkaistuun 7” EP:hen verrattuna Beastmilk on kypsynyt maukkaasti ensimmäiselle täyspitkälleen. Osa ansiosta kuulunee epäilemättä tuottajana häärineelle Converge-kitaristi Kurt Balloulle, mutta luulenpa, että monessa erilaisessa bändissä häärinyt laulaja Mathew ”Kvohst” McNerney on silti imenyt jo äidinmaidossaan vaikutteita kotimaansa 80-luvun alun kohteliaita post punk ja goottisynkistelijöiltä etunenässään Joy Division, The Cure ja The Sisters of Mercy puhtaita lähinnä inspiraation lähteitä punk/HC-tyyleistä unohtamatta. Oma merkityksensä helsinkiläisen yhtyeen soundissa on epäilemättä myös kotimaamme synkistelygenren pioneerit kuten Musta Paraati tai Mana Mana.

Orkesterin itsensä lanseeraama apokalyptinen post-punk -genremääritys on vallan osuva, koska se samalla yhdistää selkeästi niin yhtyeen juuret kuin miltä se itse kuulostaa vuonna 2013. Beastmilk kun on samaan aikaan viileää mutta lämminhenkistä, konemaisen tarkasti kulkevaa mutta myös hillittömästi svengaavaa sekä etäiseltä vaikuttavaa mutta silti vahvasti läsnä olevaa.

Albumin tahdissa voi hukuttautua parhaassa mahdollisessa seurassa eli yksin niin pulloon kuin omiin ajatuksiinsa, mutta toisaalla Genocidal Crushin tai Love in a Cold Worldin tahtiin voisi helposti kuvitella myös joraavansa samanhenkisten tuntemattomien seurassa niin keikalla kuin jatkoillakin. Musiikin samanaikainen herkkyys ja rajuus kohtaisivat kummassakin tilanteessa osuvasti.

Huikeimmillaan Climax synnyttää äärimmäisen vahvan ulkopuolisuuden tunteen ja siitä löytyy sellaisia sielukkaita ja tummanpuhuvia sävyjä, joihin moni bändi genreistä riippumatta on pyrkinyt vain epäonnistuakseen raskaasti. Eräänlaisesta Beastmilkin yllä juuri nyt leijuvasta trendikkyyden aurasta huolimatta bändin aitous mutta myös sydämellisyys on helposti aistittavissa, vaikka aivan pelkkiä superhittejä ei pituudeltaan naseva levy sisälläkään. Niin orkesterin kuin koko levyn imu muodostuukin juuri tästä monipuolisuuden ja ristiriitaisuuden tiiviistä yhdistelmästä, jonka vietäväksi on helppo antautua etenkin parhaillaan vallitsevassa vuodenajassa.

Endstille
Kapitulation 2013
Season of Mist
4

Black metalin nostoväkeen koko 2000-luvun kestäneen uransa kuulunut teutoniryhmä Endstille tekee melkoisen ryhtiliikkeen kahdeksannelle rynnäkölleen. Blitzkriegiksi en tätä silti aivan vielä kutsuiksi, vaikka eteneminen eri asialajien tukemana onkin yllättävän monipuolista, varsin tehokasta ja erittäin vauhdikasta.

Toisen maailmansodan aikaan niin Saksassa kuin Neuvostoliitossakin vallinnut totalitarismi asettaa albumikonseptille oman hyytävän tunnelmansa. Jo alkuasetelmiltaan ilmapiiriä tukee oivasti levyn piirretty kansikuva Kenraali Talven pieksemistä jonossa etenevistä saksalaistaistelijoista yllään punatähtinen neuvostosotilas sekä Polikarpov-laivue. Jatkoa seuraa osin saksaksikin lauletuissa kappaleissa, joiden etunenässä marssii säntillisesti Reich an Jugend. Kansankiihotuspuheella käynnistyvä ja saksalaiseen nuorison laulamaan marssilauluun päättyvä viisu toimii myös mainiona esittelynä levyn lyhyimmälle, vaivaiset 1:50 kestävälle Sick Heil -repäisylle, jossa yhtye onkin räväkimmillään ja suoraviivaisimmillaan.

Kiekon puoliväliin sijoitettu lainaversio Sodomin Blasphemerista lähes 30 vuoden takaa voi kuulematta tuntua huonolta idealta ja melkoiselta tyylirikolta, mutta ihmeen saumattomasti erittäin timmisti vedetty klassikko kokonaisuuteen istuu kuulostaen melkein jopa bändin omalta kappaleelta.

Saksalaisten samaan aikaan melodisesti mutta yksinkertaisesti surisevissa kitarasahauksissa on jotain hypnoottista ja melkoisen kaoottiseksi meno yltyy rumputulen liittyessä mukaan. Kappaleiden hyökkäysstrategiat ovat kuitenkin sen verran tarkkaan mietittyjä ja jopa ovelia, että Endstillen paikoilleen jämähtänyt asemasota kääntyy voitoksi valloittamalla pitkät pätkät vastustajan etulinjaa Kapitulation 2013:sta. Black Metal ist Krieg!


Famine Year
Ja kaiken kruunaa kuolema LP
Filthy Rat/If Society/Face Your Gods/Make a Difference/Build a Pipe Bomb
4,5

Viime syksynä lähes timangisen Tervetuloa tilastoihin 7” EP:n julkaissut Famine Year on siirtynyt pitkäsoittoasteelle. Kuten olettaa saattaakin, pitkä on hyvin suhteellinen käsite puhuttaessa todella ärhäkästä crust punk/hardcore/grindcore -myllytyksestä eikä helsinkiläisnelikon albumin läpipyöräytykseen kulukaan 19 minuuttia kauempaa. Siinä ajassa yhtye ehtii kuitenkin paremmin kuin hyvin pakottamaan kuuntelijan korvista ja kurkusta alas kaiken painavan sanottavansa.

Aiempaan verrattuna musiikissa mikään ei ole muuttunut ja tämä pätee onneksi myös lopputuloksen laatuun. Vaikka kappalemäärä onkin lähes tuplaantunut viiteentoista, pysyy jokainen veto intensiivisyydessään ja tarttuvuudessaan toisten kanssa samalla korkealla tasolla. Vaikka edustamansa genren rajat ovatkin periaatteessa varsin lähellä toisiaan, on Famine Year onnistunut tekemään läpeensä yllättävänkin monipuolisia kappaleita samaan malliin kuin Rotten Soundin armoton pieksentä vuonna 2005 julkaistulla Exitillä. Mielikuvaa vahvistaa myös englannin ja suomen sekoittaminen esityskielenä, joista enemmistössä oleva äidinkielemme vie kuitenkin voiton etunenässään Viides kuolemansynti ja Ensimmäisenmaailman ongelmia -eepos.

Ja kaiken kruunaa kuolema toimisi uljaana muistikirjoituksena bändille, vaikka sillä mitä todennäköisemmin on vielä tulevaisuudessakin paljon mielenkiintoista sanottavaa ja tarjottavaa. Pelkkä levyn läpikuuntelu muistuttaa kevyttä liikuntasuoritusta eikä kaukana ole kunnon hien saaminenkaan pintaan musiikin aiheuttaessa lähes tahdosta riippumattomia pakkoliikkeitä koko kropassa kuunteluolosuhteista riippumatta. Kiropraktikoille aiheutuneekin lisätöitä levyn ostaneista ja keikoilla käyneistä.

Foreseen
Structural Oppression 7"
Take It Back/Collision
3,5

Foreseenin tekemisissä paistaa positiivinen ja vahva ”ite ku tekee, niin saa just sellaisen ku sattuu tulemaan” -asenne, jota ei voi olla arvostamatta. Ekstrapiste sille tekisi mieli antaa jo pelkästään isohkolle pahvin palalle kirjoitetusta sympaattisesta saatekirjeestä, joka on koristeltu pääkallolla. Vaan eipä yhtye sellaisia tarvitse, sillä yhtyeen meuhkaamisella on selkeät musiikilliset arvonsa muutenkin.

Tällä seiskalla pääkaupunkilaiset antavat esimakua tulevasta täyspitkästä, jonka julkaisuun vain kolme vuotta kasassa ollut ja yhden demon sekä splitin aiemmin tehnyt, mutta paljon keikkaillut porukka tuntuukin olevan valmis. Musiikkinsa on varsin helppo jäljittää Yhdysvaltoihin ja 80-luvun thrashiin, joka osaltaan lainasi karskin asenteensa ja ulosantinsa myös hardcoren puolelta. Vertailut omissa kirjoissani legendaariseen Nuclear Assaultiin eivät ole mitenkään liiallisia, sillä samankaltaista omanlaistaan kolkkoutta ja rumuutta löytyy molemmista.

Niin pitkähkössä nimikappaleessa kuin kääntöpuolen selvästi lyhyemmässä Absorb-repäisyssä otetaan perinteisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Lähinnä huomio kiinnittyy kuitenkin oikeaoppisen pitkiin ja tuhteihin mosh-osuuksiin sekä reheviin että maukkaisiin sooloihin, jotka tuovatkin lukuisia kertoja aiemmin kuultuun rääpimiseen ja paukutukseen juuri niiden vastapainoksi kaipaamaa syvyyttä ja mielenkiinnon ylläpitäjää.
Vaikka Foreseen onkin lähes perusasioiden keskeisimmässä ytimessä, hoitaa se leiviskänsä silti osaavasti ja ilman minkäänlaista turhaa keekoilua. Niinpä sen voikin sanoa olevan tuhti ruislimppu croissantien seassa. Päälle kun saisi levitettyä vielä vähän lisää kunnon meetvurstia sekä suolakurkkua, niin johan nälkä lähtisi eikä vain siirtyisi.

Leash Eye
Hard Truckin' Rock
Metal Mind
3,5

Tutustuessa Leash Eyen taustoihin voisi olettaa, että Hard Truckin' Rock haisisi perunalle, kaalille ja vodkalle, mutta heti korkkaamisesta aistinelimiin tunkeutuukin miellyttävä viskin, mallasjuoman ja grilliribsien tuoksu. Eipä tullut heti ensimmäisenä saati toisenkaan mieleen, että kokeneiltakaan puolalaisilta taittuisi näin hyvin juureva Amerikan etelän mallinen rockin ja metallin sekoitus.

Bändin kokonaissoundi on varsin muhkea ja vallan letkeä, mutta ennen kaikkea aito. Hammondinraikaaminen luontevana osana kokonaisuutta on oiva lisä, joka antaakin ekstra boogieboostin lähtökohtaisestikin melko tarttuville kappaleille. Polakkien tyylitajua täytyy kehua vielä siinäkin, etteivät he sorru koko ajan tykittämään testosteroninkyllästämään rockia, vaan himmailulle ja jopa jamittelullekin löytyy levyltä oma tilansa.

Levyn kannessakin oleva rekan nuppi uhkuu voimaa ja vääntöä aivan kuten Leash Eyen musiikkikin ja kuvan ulkopuolelle jäävä koko helahoito eli ”18 wheeleri” on lastattu juuri oikeanlaisilla kulutushyödykkeillä. Jos komeutta olisi vain käytetty sopivan asiantuntijan virityspajalla Atlantin tuolla puolen, olisi Megadynamometrin ilmoittamat lukemat taatusti vähintäänkin nelosella alkavia. Vaan hyvin kulkee näinkin, ajaa sitten päivin tai öin tai sekä että.

Ward
Ward LP
Tuska & Ahdistus/Pupu's Bistro/Rämekuukkeli/Johnny Park Avenue
3,5

Harvakseltaan kuljettuja kivisiä polkuja kahdeksan vuotta laahustanut Ward ei suurissa määrin ole taltioinut jälkipolville hengentuotoksiaan, sillä reissurepusta löytyy vain kaksi splittiä niin vinyylinä kuin kasettinakin. Kievareissa ympäri Suomea on elävän yleisön edessä sen sijaan soitettu jokunen kerta enemmän.

Hitaasti kiiruhtaminen tuntuu sopivan yhtyeelle, sillä julkaisu julkaisulta sen ulosanti on alkanut saada yhä enemmän omia tunnistettavia ja oikeista paikoista koskettavia piirteitä. Viisikko kyntää perinteisin metodein täyspitkällään neljä uraa kylmään ja mustaan multaan maamiehen tietolaarista ammennetuin opein, ja vaikka vako voisi olla vieläkin syvempi, onnistuu itäminen kuitenkin hyvin ilman apupaskan levitystä.

Jos albumi alkaakin hieman yksitotisesti Anonymous Callerilla, käynnistää seuraava sellolla väritetty In Denial levyn selkeän kasvupyrähdyksen. Tuottoisin sato korjataan kuitenkin heti B-puolen alussa, jossa äidinkielellämme tulkittu lähes kymmenminuuttinen Riisuttu on juuri sellaista perusjuuresta, joka maistuu ja vie nälän. Ekstra-askeleen verran lopulta muita monipuolisemmin ja vauhdikkaammin etenevä Self Made Hell nitoo kokonaisuuden napakasti yhteen samoin keinoin kuin edeltäjänsäkin.

Debyytillään tamperelaiset alkavat olla jo lähes valmis doomin sekä myös osin sludgesta että death metalista kuin crust punkistakin ammentava ahdistunut jyräryhmä, vaikka enemmänkin erilaisia tummansävyjä ja/tai tuhdimpaa murskausta se voisikin vielä kappalerepertuaariinsa lisätä.

Warrion
Awakening the Hydra
Pure Steel
3

Perustajansa kitaristi Ron Ravi Warrionin mukaan nimetty pumppu jatkaa kunniakkaita vahvasti 80-lukuun kiinnittyneen amerikkalaisen power metalin perinteitä mm. Halloweenin, Abattoirin, Agent Steelen, Obsessionin ja Omenin hengessä. Kovin suuri ihme ei olekaan huomata, että levyllä veivaa ja vierailee useita em. yhtyeiden jäseniä, tosin ainoastaan 2000-luvun inkarnaatioista mutta kumminkin.

Toisin kuin eurooppalaisesta versiosta, US power metalista ei puutu voimaa eikä metallia ja näin ei myöskään ole Warrionin kohdalla. Biiseistä löytyy niin ikään genrelle erittäin tyypillinen haikea ja mystinen ilmapiiri eivätkä kitaristit Tim Thomasin johdolla pihtaile riffeissä tai sooloissa. Kun monesta tuttu Mike Vescerakin vetää vielä kovaa kurottaen tarpeen tulle myös korkealle, käy pian selväksi, että voimakuusikko tietää mitä tekee ja osaa sen myös toteuttaa. Parhaiten tämä kuuluu heti levyn alkuun tällätyssä nimikappaleessa, josta saa lähes samankaltaisia viboja kuin Fates Warningin alkupään tuotannosta.

Awakening the Hydran suurin vika on kuitenkin nuhainen tuotanto sekä kahdeksan varsinaisen kappaleen että niiden sovitusten epätasaisuus, kokonaisuus kun ei aivan tahdo jaksaa kantaa edes rapiaa puolituntista. Etenkin basarit painuvat lähes täydellisesti taustalle pelkkänä etäisenä kuminana ja häviääpä kitaratkin tehossa pintaan miksatulle laululle.

Oikeankaltaiset eväät sielussaan yhtyeellä jo on, mutta leuhkoiksi niitä ei voi kutsua. Toivon mukaan heput eivät kuitenkaan lannistu, vaikka reppunsa risaisia ovatkin.