lauantai 21. helmikuuta 2015

Jos nimen perusteella luulet Dö:tä ruotsalaiseksi black/death metal -yhtyeeksi, olet väärässä. Vaikka musiikistaan äärimetallille tyypillistä synkkyyttä ja jopa tematiikkaa voikin löytää, on bändin tyyli pikemmin varmaa harhailua jossain groovaavan stoner rockin ja piinaavamman sludge-raahustelun välimaastossa. Juuri tämä tarttuva tasapainoilu kahden eri genren välillä tekee bändin alkuvuodesta julkaistusta Den EP:stä niin kiehtovan ja omanlaisensa tapauksen, joka puhaltaa hassunhajuista mutta silti tuoretta usvaa yleensä hyvin tiukasti muotoseikoista kiinnipitäviin genreihin.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Lyssna på stoner eller Dö!


ei tule Ruotsista. Dö ei soita death tai black metalia. Tämän hellsinkiläisen trion tyylilaji on pikemminkin letkeästi groovaava stoner rock ja liejuisasti laahaava sludge olematta varsinaisesti kuitenkaan kumpaakaan. Ja kyllähän yhtyeen musiikin yllä myös mieto kalmanlöyhkäkin leijuu.

Juuri tässä erilaisten tyylilajien välimaastossa taituroinnissa piilee yhtyeen kakkos-EP:n "Den" hienous ja kiehtovuus. Sen neljä painostavaa biisiä todella rokkaavat vastustamattomalla draivilla ja lopputulos onkin kuin bailausmusiikkia maansa myyneille tai mielensä pahoittaneille. Juuri tämänkaltaisesta vastakohtaisuudesta esiintunkeva ristiriitaisuus tekee Dö:stä etenkin usein tarkasti sääntöjä noudattavassa genressään erittäin omintakeisen yhtyeen.

Dö on jo nyt täysin valmis yhtye niin suurempiin kuvioihin kuin julkaisuihinkin. Sen musiikista kuin visuaalista ilmeestäkin löytyy hillityn toimivaa tyylitajua, joka erottaa raakileet pojat kypsistä miehistä. Video EP:n käyntiin potkaisevasta "For the Worms" -kappaleesta näyttää miksi näin on.


Ennen kaikkea "Den" on kuitenkin ehjä ja erittäin jymäkkä vajaa puolitunteinen kokonaisuus, josta ei heikkouksia löydy. Alkuvuoden kovin julkaisu, joka säilyttänee asemansa myös helposti vuoden loppuun saakka ja pidemällekin.

Inferno #122/2014

Dennis DeYoung
...And the Music of Styx Live in Los Angeles 2CD+DVD
Frontiers
4

Yli 25 vuotta sitten lukiokaverin Styx-intoilulle naureskeltiin, mutta kuitenkin kasetille tallennettua ja sittemmin unholaan painunutta albumia tuli kuitenkin salaa diggailtua. Jonkinlaista AOR:n, kevytprogen sekä soft-hard-art-rockin sekoitusta soittanut yhtye tuli toden teolla löydettyä uudestaan jokunen vuosi sitten ja maku näemmä kypsynyt selkeästi vastaanottavaisemmaksi iän myötä. Orkesterin viisi hittilevyä alkaen vuoden -77 The Grand Illusionista ja päättyen Kilroy Was Here (-83) ovat sittemmin päätyneet kokoelmiini eikä olekaan mikään ihme huomata, että tällä livetaltioinnilla esitetyistä kappaleista 2/3 löytyy juuri näiltä samaisilta albumeilta.

Kuten Styxia tuntemattomatkin voivat jo pelkästä nimestä päätellä, kyseessä ei ole bändin itsensä julkaisu, vaan tämän tunnetuimman laulajan ja suurimman hittinikkarin Dennis DeYoungin muodostaman kokoonpanon. Maestro kun ei samoille lauteille ole mahtunut 15 vuoteen. Vaan toisin kuin voisi tästä vedettyjen hätäisten ennakkoluulojen perusteella olettaa, kyseessä ei olekaan vanhan kehäraakin viimeinen yritelmä kerätä eläkerahastoa Floridan asunto-osaketta varten, vaan jumalattoman ammattitaitoisen ja kovan porukan puolitoistatuntinen iskusävelmäkimara.

Tekniseltä kantilta tarkasteltuna yhden levyn kuvatallenne ei ole kovinkaan ihmeellinen. Tarjolla ei ole kuin stereoääniraita ja pienehköllä Tavastian kokoisella klubilla erittäin hillitysti käyttäytyvän keski-ikäisen yleisön edessä soitettu keikka on niin kuvaukseltaan kuin kuvalaadultaankin TV-tasoa, mihin sen alunperin onkin tarkoitettu. Itse orkesterin suoritusta ei sitäkään voi varsinaisesti moittia, vaikkei sekään mitenkään riehakasta ole, viileän ammattimaista kylläkin.

Vaan herra siunaa kuinka hienosti Dennis DeYoung hittinsä tulkitsee yhdessä bändinsä avustuksella ja niitähän piisaa etenkin mukana tulevalla tupla-CD:llä, jossa on vielä kaksi biisiä jostain syystä enemmän kuin itse DVD:llä. Ehtiipähän mies myös koskettimien taakse useampaan kertaan ja kanttia löytyy antaa vastuuta myös muille bändin jäsenille laulusuoritusten suhteen ja erinomaisesti he tästä myös suoriutuvat.

...And the Music of Styx Live in Los Angeles ei visuaalisesti ole kovinkaan ihmeellinen live, mutta sisällöltään se on lähes täyttä timanttia. Tähän riittäisi hyvin tosin pelkkä äänikin, mutta kertakaikkisen mukava ja viihdyttävä paketti tämä kuvankin kanssa on.

The House of Capricorn
Morning Star Rise
Svart
4

Morning Star Rise on hyvin maskuliininen levy. Se ei kuitenkaan tihku äänekkäänä adrenaliinia ja testosteronia, vaan omanlaiseensa doom stoner -rokkiin puettuna ja vielä salatieteiden viittaan kietoutuneena sen sisältämä tunnelma on miesmäisen karhealla tavalla melankolinen. Tämä uusiseelantilaistrio ei kuitenkaan käytä mustaa kynsilakkaa ja samettitakkeja, vaan sen partavetenä toimii savunhaju ja garderoobista löytyy ennemminkin niin denimiä kuin nahkaakin.

Tästä The House of Capricornin kolmannesta albumista on usein helppo löytää melko suoriakin yhtymäkohtia niin Type O Negativen kuin Mastodoninkin tuotantoon ilman että mukana olisi minkäänlaista gotiikkaa tai progressiivisuutta. Biisit osaavat olla ovelalla tavalla saman aikaisesti sekä herkkiä että painavia, jyrääviä ettätunnelmoivia. Tästä yhdistelmäseoksesta muodostuukin pirullisen kiehtovaa ja moniulotteista musiikkia, joka kietoo pauloihinsa kuuntelukerta toisensa jälkeen entistä pahemmin.

Ei Morning Star Riselle sieluansa tule sentään myytyä, mutta hyvällä omallatunnolla sen rehelliseen, rouheaan ja sydämelliseen miesrymistelyyn ihastuu. Kyllä mieskin osaa tunteistaan kertoa kunhan vain oikeanlaiset keinot löytyvät. Vaikka sitten juuri ennen apokalypsia.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Occultation

Kun bändi nimeää itsensä Occultationiksi, uusimman levynsä Silence in the Ancestral Houseksi ja päällystää tämän vielä monitulkintaiseen ja tummanpuhuvaan maalaukseen, tulvii mieleen nippu kysymyksiä. Pelkkä musiikkikaan ei niihin vastaa, vaikka em. ulkoiset tekijät sisältöä hyvin kuvaavatkin. Orkesterin laulaja ja levyille myös rumpuja mätkivä Viveca aka V.B. tyydytti uteliaisuudenhalua vastauksillaan.

Lue koko haastattelu Imperiumista

maanantai 8. joulukuuta 2014

Inferno #121/2014

Avatarium
All I Want EP
Nuclear Blast
3

Melko tarkalleen vuosi sitten ilmestynyt Avatariumin eponyymi debyytti kiinnosti muttei kuitenkaan kiihottanut. Candlemassissa kannuksensa keränneen Leif Edlingin uuden porukan luoma musiikki oli toki kaikin puolin laadukasta ihan levymitassakin, mutta jollain tapaa vieläkin eeppisempiä ja vahvempia tunnetiloja jäi kaipaamaan.

Nyt ainoastaan diginä ja vinyylinä julkaistava All I Want on selkeä välityö, jolla bändi selvästi testaa hieman uudistunutta linjaansa. Vaikka nimikappalesoikin tymäkästi, on varsinainen tuomionjulistus aiempaa pienemmässä osassa ja tilalle on astunut aiempaa letkeämpää ja jopa huuruisempaa menoa. Vielä selvemmin tämä tulee esille pienjulkaisun toisessa uudessa biisissä Deep Well, jossa ihanaääninen solisti Jennie-Ann Smith pääsee esittelemään sulojaan entistäkin paremmin.

EP:n tämän vuoden Roadburn-festareilla taltioidut kolme liveraitaa ovat silkkaa levyn täytettä, vaikka itse esityksestä tai sen taltioinnista ei mitään varsinaista vikaa löydykään. Erot täyspitkän versioihin eivät vain ole kovinkaan suuria varsinaisen vahvan livefiiliksen jäädessä lähinnä yleisön hurrausten varaan.

All I Wantin perusteella ei Avatariumin tulevasta musiikillisesti linjasta tarvitse olla huolissaan, vaikka riman toivoisikin nousevan entistäkin korkeammalle ja myös pysyvän kannattimillaan seuraavallakin julkaisulla. Tämmöisenään EP jää kuitenkin pelkäksi nälkää siirtäväksi välipalaksi.

Foreseen
Helsinki Savagery
20 Buck Spin
4,5

Foreseen teki juuri niin kovan ja täysrukiisen rieskan kuin mistä männä vuotinen Structural Oppression seiskatuumainen jo antoi osviittaa. Ja nyt päälle on vielä ladottu sitä kaipaamaani hevosmetukkaa sekä venäläistä suolakurkkua ja voi veljet kun pörähtää housuun melkeinpä varren kanssa heti kiekon korkkaavan Slam Savageryn tiristäessä miehestä lämmintä ilmaa väkisin pihalle.

Helsinki Savagery on nimensä mukaista raakaa ja intensiivistä ajoa alusta loppuun. Erona aiempaan vain on, että Nuclear Assaultista on siirrytty piirun jos toisenkin verran kohti vanhan Dark Angelin ja Vio-lencen kaltaista tykitystä, jossa enemmän on todellakin enemmän kuitenkin ilman minkäänlaista ähkyä. Nämä miehet kun eivät tunne säästöliekin käsitettä on kyse sitten tempoista, sooloista, isoissakin ruhoissa erinäisisiä pakkoliikkeitä aiheuttavista hitaammista jauhamiskohdista tai ylipäätään sanojen sylkemisestä mikkiin.

Hienointa kaikessa kuitenkin on, että vaikka eri osioiden mittarien neulat hakkaavatkin lähes jatkuvasti rajoitintappia, on klassisen vinyylimitan eli 37 minuuttia kestävä kokonaisuus sellaisessa balanssissa, että kuuntelun jälkeen totaalisen piestynä haluaa ottaa uuden erän entistäkin kovemmalla volyymillä. Ja luukuttaa albumia todellakin kelpaa, sillä soundillisesti levy on yhtä säälimätön mutta silti hengittävä kuin sisältönsäkin.

Foreseen hyökkää esikoistäyspitkällään päälle Rangerin tavoin, vaikka kenttä ja keinot hieman toisenlaisia ovatkin. Hienoa, että Helsingistä alkaa vihdoin ja viimein tulla hyviä alan orkestereita, joista kehtaa aidosti olla tohkeissaan.

Mausoleum Gate
Mausoleum Gate
Cruz Del Sur
4

Jos kuopiolaisten ensidemo vuodelta 2010 ja vuosi sitten ilmestynyt 7” olivatkin kiehtovia mutta vielä varsin raakilemaisia käppähevijulkaisuja, ollaan täyspitkällä petrattu selkeästi joka osa-alueella köpöistä, joskin tavallaan täysin asiaan kuuluvaa tuotantoa lukuun ottamatta. Ja mitä enemmän debyyttiä kuuntelee, sitä paremmin alkavat niin korvat erottelemaan kuin aivot tottumaan autenttisen tuhnuisiin soundeihin etenkin rumpujen osalta. Tavaramerkiksi asiaa tosin voisi jo kait alkaa kutsua tämän yhtyeen kohdalla.

Kitaratyöskentelyä tuli kehuttua jo Obsessed by Metal seiskan arvion yhteydessä ja nyt bändin laulaja V.-P Varpulakin aiemmin hitusen liiaksikin hapuileva laulutyyli on saanut itsevarmuutta rutosti lisää säilyttäen kuitenkin omanlaisensa herkkyyden. Urut vonkuvat myös edelleen paikka paikoin hyvinkin makeasti ja suurin harppaus parempaan onkin tapahtunut tärkeimmällä osa-alueella eli sävellys ja sovituspuolella. Mausoleum Gate onkin löytänyt hienosti jo esikoisellaan oman lähestymistapansa hämyisen brittihevin ihmeelliseen maailmaan, vaikka täysin valmista jälki ei toki vieläkään läheskään ole.

Mausoleum Gaten erottaa monista muista menneisyyteen haikailevista heavy metal -bändeistä sen pauloihinsa salakavalasti kietova eeppinen, mystinen ja jopadoom-henkinen tunnelma, josta kuitenkin puuttuu kaikenlainen pömpöösimaisuus. Biiseissä voi kuulla jostain syvältä maan alta kumpuvia etäisiä kaikuja niin Mercyful Fatesta, Deep Purplesta kuin Iron Maidenistakin ilman että sormella voisi suoraan osoittaa niiden alkuperää.

Nimettömällä täyspitkällään Mausoleum Gate kipuaa kotimaisen hämyhevin kärkikastiin Lord Fistin rinnalle. Saapas nähdä, onko alkukesästä lupaavan kasettidemon julkaisseesta Tailgunnerista ainesta tulevaisuudessa muodostamaan kova suomihevitrio em. kaksikon kanssa.

Ophis
Abhorrence in Opulence
Cyclone Empire
2,5

Ei suuret sanat suuta halkaise sanotaan ja jatkoksi voisi myös lisätä, etteivät ne musiikkiakaan pahenna. Hampurilaisen Ophisin kohdalla adjektiivit nihilistinen ja raaka tuntuvat kuitenkin aikamoiselta liioittelulta kuvailtaessa orkesterin vanhan koulukunnan death metaliin pohjautuvaa doomia.

Yhtye raahustaa pitkiä,pääasiassa yli kymmenen minuutin toiselle puolelle eteneviä,hautajaismarssejaan pelkistetysti ilman minkäänlaisia turhiakromeluureja tai melodioita. Perusteet sillä ovatkin kyllä tukevasti kasassa, mutta rakennustarkastuksessa pytingistä ei löydy sellaista sysipimeää, kylmää ja kolkkoa kellaria tai edes omaa elämäänsä elävää, hämähäkinseittien valloittamaa rauhallista yksinäisyyttä tarjoavaa ullakkoa, jollaisiin olisi hyvä paeta miettimään syntyjä syviä.

Vaikka Abhorrence in Opulence ei kuulostakaan keskeneräiseltä, ei se silti yllä missään vaiheessa tunnelmiltaan harjakorkeuteen. Esotericin tai Skepticismin kaltainen, gargantuamaisen raskas ja vyörytys marssii mennen tullen Ophisin ylitse ilman että ne edes huomaisivat asiaa.

Stud
Rust on the Rose
Cranksonic
3,5

Vuosi sitten julkaistu Studin yhdistetty comeback-levy/debyytti-albumi ei hätäisen tutustumisen perusteella vaikuttanut sisällöllisesti kovinkaan kummalliselta tapaukselta, vaikka idea julkaista tuoretta materiaalia 27 vuoden tauon jälkeen kieltämättä kiehtovalta tuntuikin. Vaan melko mukavasti vanha dieselmylly tuntuu starttaamisen jälkeen kuitenkin käyvän, sillä nyt julkaistava Out of the Darknessin seuraaja on kaikessa perinnetietoisuudessaan vallan leppoisaa ja korvia miellyttävää kuunneltavaa.

Bändi ei ole lähtenyt muuttamaan mitään usein hyväntuulisessa ja rennossa hard'n'heavy rockissaan sitten viime kerran, mutta tällä kertaa kitara soi entistä kiinnostavammin, melodiat ovat entistä uljaampia ja kertosäkeet mieleenpainuvampia. Suurin parannus on kuitenkin Ari Toivasen lauluosuuksissa, josta on saatu hinkattua pois paljon aiemmin häirinnyttä tankeroenglantia ja muutenkin miehen suoritus on kokonaisvaltaisestikin tarkasteltuna noussut selvästi uudelle tasolle yhdessä biisimateriaalin kanssa.

Kyllähän Rust on the Rosella omanlaisensa härmäläisyys toki edelleen kuuluu, mutta tämä pieni kulmikkuus tuo vain kaivatunlaista positiivista rosoa verrattuna vastaavankaltaiseen, maailmanluokan usein turhan sliipattuun soundiin. Samaan hengenvetoon on tosin sanottava, että näinkin laadukkaista raaka-aineista olisi pienellä ja näkemysrikkaalla lisätuottamisella saanut entistäkin tehokkaamman lopputuotteen aikaiseksi.

Niin monipuolisia, tarttuvia ja rullaavia kuin biisit ovatkin, alkaa etenkin levyn loppupäässä huomata paikoittaisen tyhjäkäynnin aiheuttavan osittaista mielenkiinnon lopahtamista. Vaan jos Stud vielä tästä jatkaa ja petraa, aletaankin olla todella lähellä vallan hyvää kiekkoa. Bändin kunniaksi voi tosin jo nytkin nostaa hatun päästä ja tarjota tassua.

Yes
Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert BLU-RAY
Eagle Vision
3

Tutustuessa kaikessa rauhassa sunnuntaiaamuna pannukahvimukillisen ääressä Yesin tuoreimpaan videotaltiointiin ei voi välttyä päälle hyökyvältä setämiesfiilikseltä. Kun jalkoja vielä lämmittää äidin kutomat pässinpökkimät, ollaan sukellettu jo konkreettisestikin villasukkaprogen tiukimpaan ytimeen.

Songs from Tsongas ei tosin varsinaisesti ole mikään uusi julkaisu, onhan se taltioitu ja julkaistu DVD:näkin jo kymmenen vuotta sitten. Tuolloin 35-vuotista taivaltaan juhlistanut orkesteri esiintyy klassisimmissa kokoonpanossaan, jonka aikana se levytti useita genren merkkipaaluja etenkin 70-luvun alkupuoliskolla. Luonnollisesti materiaalia kuullaan näiden lisäksi myös koko uran varrelta aina 80- ja 90-lukuja myöten.

Suurimpana erona alkuperäiseen kuvatallenteeseen verrattuna on bonukseksi mukaan laitettu kostea festarikeikka samalta kiertueelta, joka puolet lyhyempänä on niin laadultaan kuin puitteiltaankin astetta vaatimattomampi verrattuna Tsongas areenan konserttiin. Soittajat tuntuvat tosin olevan hitusen enemmän fiiliksissään Sveitsissä ulkoilmassa kuin Amerikan hallissa.

Vahvaan pappaikään ehtineiden progemiesten lähemmäs 2,5 tuntia kestävä esitys onkauttaaltaan varsin eleetöntä, mutta samalla myös ammattimaista jatavallaan tyylikästäkin. Sama pätee myös kuvaukseen ja leikkauksiin, jotka taatusti haukottaisivat nekin nykyajan nuorisoa kaikessa rauhallisuudessaan. Vaan eipä ole Yes-miesten musiikki sekään kaikista villeintä edes progena ja maltillisesti kuulemaansa diggaileva ja aplodeeraava yleisökään ei tunnu lavariehakkuuden puutetta katsovan pahalla kuten en näin kotikatsomossa tee minäkään.

Ei Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert mikään mestarillinen konserttitaltiointi ole edes tekniseltä kantilta tarkasteltuna, mutta tarjoaa silti oikein leppoisan rauhoittumishetken sopivasti muttei liikaa haastavan musiikin parissa, joka kuulostaa edelleenkin ajattomalta. On hienoa myös huomata, että taatat uskaltavat edelleen haastaa sekä itseään että kuulijoitaan tulkitsemalla osan biiseistä lähes puhtaan akustisesti sekä vetäisemällä myös jostain syystä ekstraksi erikseen irroitetun Ritual-mammutin kokonaisuudessaan. Se jos mikä on Yesiä se!

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Inferno #120/2014

Disaster
Blasphemy Attack
Iron Shield
3

Ei Disasterista vielä tällä esikoisellaan ole kilpailijaksi kotimaansa tunnetuimmalle vientituotteelle eli kolumbialaiselle marssipulverille, mutta selvästi kehnolaatuisempaakin kamaa on näillä markkinoilla tullut vastaan. Ja vaikka olettaa saattaisikin, ei yhtyeen debyytti ole myöskään mitenkään erityisen räväkkää thrash-kaahausta, vaikka myös kitaristin tehtävää hoitavasta Andrés Álvarezista erilaisia lähes eläimellisiä äännähdyksiä irtoaakin.

Blasphemy Attackin ruman tyylikäs kansitaide muistuttaa paljon Battleaxen Burn This Townia ja kyllä Disasterin musiikista löytyy vanhan liiton rässin lisäksi myös runsaasti saman aikakauden heavy metalista tuttua melodisuutta. Vaikka yhdistelmä toimiikin melko mukavasti, voisi ruuvi silti olla kireämmälläkin. Nyt lopputulosta vaivaa pienoinen löysyys painopisteen ollessa turhan tarkasti edustamiensa genrejen puolivälissä rujomman runnomisen sijasta.

Kyllähän tämä kymmenen biisin satsi pahimman nälän vie veteraanikäyttäjältäkin vaikkei suurta euforian tunnetta aiheutakaan.

Earthbound Machine
Messengers of Deception LP
Ulterior
4

Sitten viime vuonna ilmestyneen esikois-EP:nsä jälkeen ehtaa kotimaista alkuperää ja laatua oleva Earthbound Machine ei ole lähtenyt muuttamaan voittavaa konseptiaan muuta kuin julkaisuformaatin osalta. Hopeinen pienkiekko kun on muuttunut kooltaan suuremmaksi mustaksi, joka antakaakin urista kumpuavalle jylhälle jyräykselle oman mukavan lisäpotkunsa. Ja onhan yksinkertaisen mustavalkoista ja tunnelmaan sopivaa, myös äänitteen kääntöpuolelta löytyvää kansikuvaa mukava tarkastella ennen kansiin takaisin laittamista.

Neljän miehen masiina murskaa edelleen nuotteja jyrkillä riffeillä ja todella rapsakalla kitaravallilla, joista kuitenkin löytyy erilaisia kaikuja niin blacksabbath-doomin tummuudesta kuin stoner rockin letkeydestäkin. Oman mainion lisänsä musiikkiin tuo solistin puhdas lauluääni, josta paikka paikoin käytetty kireä ulottuvuus lisää hienosti kokonaisuuden monimuotoisuutta. Tästä paras esimerkki on ehdottomasti niin bändin kuin älpeenkin nimiraita Messengers ofDeception (Earthbound Machine).

Kappalekolmikko on laadultaan tasaista ja vahvaa. Maailmoja mullistavaa se ei ole eikä tarvitsekaan olla, sillä musiikista vahvasti huokuvan aitoutensa ja sielukkuutensa ansiosta Earthbound Machine suuntaa kohti korkeuksia tuntemattomuuden suohon uppoamisen sijasta. Nyt näiden mainioiden minijulkaisujen jälkeen orkesterin uran suurimmaksi haasteeksi nouseekin täyspitkän täyttäminen yhtä mielenkiintoisella tavalla.

Overdrive
The Final Nightmare
Pure Rock
2

Jos Overdriven ura onkin startannut yhdellä demolla ja singlellä jo 70- ja 80-lukujen taitteessa, suurempi tunnettavuus on yhtyeeltä jäänyt saavuttamatta. Ensimmäistä täyspitkää kun on päästy levyttämään vasta 1990 ja The Final Nightmare on diskografiassa järjestyksessään vasta viides albumi. Kokoonpano on kuitenkin laulajaa lukuun ottamatta yhä edelleen sama kuin aikoinaankin, mitä nyt erillinen kosketinsoittaja on kasvattanut päälukua yhdellä. Olettaa myös sopii, että musiikkityyli on sekin pysynyt vuosikaudet suht muuttumattomana eli kepeänä ja vahvasti melodisena uudenaallon brittihevinä, jossa urkujen raikaaminen tuo musiikkiin merkittävän 70-lukulaisen lisänsä.

Kokemus kuuluukin yhtyeen musiikissa, sillä se miellyttää leppoisuudessaan mutta myös genrelle usein tyypillisessä vanhakantaisen hämärässä tunnelmassaan. Onkin sääli, että levy on käytännössä lähes pilattu lattealla tuotannolla eikä yhtyeen laulaja David Poulter ole hänkään mikään kultakurkku. Perussoundi kun miehellä on kapea-alainen sekä melkoisen väritön ja ylemmäs kurkottaminen jää puolitiehen ja muuttuu nasaalihonotukseksi.

Ilman kahta edellä mainittua perustavaa laatua olevaa vikaa Overdrive olisi parhaimmillaan lähes tuplasti parempi bändi, etenkin jos siltä löytyisi enemmän albumin päättävän nimikappaleen kaltaisia eeppiseen tunnelmaan panostavia biisejä. Ihan kelvollisesti Twisting My Mindin kaltainen rokimpi jytääminenkin siltä tosin sujuu, mutta tuo laulu...

The Scintilla Project
The Hybrid
UDR
3

The Scintilla Projectin ensijulkaisu haiskahtaa hieman niin etukäteen kuin itse musiikkiinkin tutustumalla pelkältä viime keväänä julkaistun sci-fi raina The Hybridin (alkuperäiseltä nimeltään Scintilla) buffilta, vaikka elokuva kuulemma onkin hetkellisestä ideasta syntyneen konseptialbumin inspiraationa toiminut. Onpahan mukaan saatu laulajaksi mainiosta Britteinsaarten Popedasta eli Saxonista tuttu Biff Byford ja kuullaanhan leffassa myös Saxonin toiseksi uusimmalta tuotokselta Call to Arms (2011) napattu No Rest for the Wicked.

Projektin takana on yksi leffan tuottajista, Balance of Powerin rumpalinakin nimeä tehnyt Lionel Hicks, joka myös tälläkin kiekolla paukuttaa kalvoja. Piiri pieni pyörii siis ja ihan kelvollisesti rullaavat myös itse albumin kappaleet. Mitään erityisen elokuvamaista tai eeppistä tunnelmaa ei musiikista kuitenkaan löydy, vaikka muutamia oletettavasti suoraan leffasta napattuja repliikkejä sinne tänne onkin ripoteltu.

Pohjimmiltaan kokonaisuudessa on kyse perinteisestä ja paikoitellen jopa hyvinkin saxonmaisesta heavy metalista, jonka ylivoimaisen johtavana elementtinä toimii helposti tunnistettava ja edelleenkin hyvässä iskussa oleva herra Byfordin ääni. Harmi vain, että tällä sekä lähes alati taustamattoa kutovilla koskettimella ja simppeleillä orkestraatioilla peitellään usein muuten varsin keskitasoisia sävellyksiä, joista ei kummoistakaan kitara- tahi rytmiryhmätyöskentelyä tahdo löytyä.

Vaan eipä albumi mitään B-luokan räpistelyäkään ole, ja kun seasta löytyy vielä komeahko peräkkäinen Beware the Children-Permanence-Some Nightmare -biisitrio, nousee kokonaisuuden arvo vahvaksi kolmoseksi.

Sick of It All
Last Act of Defiance
Century Media
4

Sick of It All on niitä bändejä, joiden aggressiivinen ote ja uhoaminen musiikissaan on ehdottomasti aidon oloista eikä tippaakaan ärsyttävää toisin kuin monella maanmiehellään genrestä riippumatta. Vaan kun yhtye on pitänyt ääntä samojen asioiden puolesta jo lähemmäs 30 vuotta ja musiikillinen linjakin on ollut yhtenäistä, ei ole mikään ihme, että bändi on edelleen todella tanakassa iskussa vielä kymmenennellä levylläänkin.

Siltikin intensiivinen, tarttuva ja monipuolinen Last Act of Defiance onnistuu yllättämään, jos ei nyt housut kintuissa, niin ainakin ilman paitaa. Levyllä kun ei ole yhtään mitään ylimääräistä, vaikka kappaleita kokonaiset 14 onkin. Kestot kun liikkuvat 1,5-2,5 minuutin välimaastossa eikä turhaa täytettä löydy edes yhden biisin vertaan.

Räväkän ja vauhdikkaanulosannin lisäksi albumilta löytyy myös letkeämpiä hardcore-anthemeita, joissa niissäkin on testosteronia ja yhteenkuuluvuuden tunnetta rutkasti enemmän kuin kotimaisen SM-tason lätkäjoukkueen hengennostatussaunaillassa. Lou Kollerin ärjyessä ja kitaristiveljensä Peten sekä basistin Craigin käskyttäessä köörinä taustalla tekee mieli singahdella edes taas ripeämmin kuin mitä muinaisen varusmiespalvelun aikana koskaan.

Last Act of Defiance on esimerkillinen osoitus siitä, kuinka vireässä kunnossa kaikkien veteraanien tulisi olla on tyylilaji mikä tahansa. Kun asenne, energia ja kokemus lyövät kättä sopusoinnussa keskenään, on jälki aina laadukasta vaikka temput moneen kertaan aiemmin kuultuja olisivatkin.

Stallion
Rise And Die
High Roller
2,5

Sakemannien maun tuntien ei yhtään ihmetytä, miksi reilun vuoden ikäisestä Stallionista ollaan mehuissaan jo näin debyytin julkaisun kynnyksellä, vaikka takana ei ole kuin yksi demo ja EP. Yhtye kun ammentaa suurimmalta osin vaikutteensa täysin oikeaoppisesti eli häpeilemättä 30 vuoden takaisesta teutooniheviskenestä ja tutustuminen asiaan on edennyt selvästi Acceptin Metal Heartia pidemmälle.

Myös Running Wildin täytyy saksalaisille orhille olla varsin tuttua, onhan levynkäynnistävä nimiraita avaukseltaan lähes suora kopio Port Royalista, vain introssa esitetty klassinen maantieteelliseen sijaintiin liittyvä kysymys-vastauskombo jää puuttumaan. Menneiltä ajoilta ja bändeiltä ei ole lainattu vain asennetta, riffejä ja melodioita, sillä myös laulaja kiekuu asiaan kuuluvasti enemmän innolla kuin taidolla ja tuotantopuolikin on oikealla tavalla pelkistetyn kolkkoa.

Genren muotokieli porukalla onkin enemmän kuin hyvin hallussa, mutta korskean ulkokuoren alta jää kuitenkaan kaipaamaan hieman tuhdimpaa sisältöä. Nyt kypsyttely on jäänyt hieman puolitiehen eikä raakuus tarkoita tässäkään ruokalajissa automaattisesti autenttisempaa ja maistuvampaa lopputulosta.

Thrash Bombz
Dawn EP
Iron Shield
2,5

Eri metalligenrejä on jo pitkään yhdistetty toisiinsa vaihtelevin lopputuloksin, eikä heavy metallin naittaminen ärhäkkäämpään pikkuserkkuunsa thrashiin ole lähtökohtaisesti ollenkaan hullumpi ajatus. Thrash Bombzin kakkos-EP:llä metamorfoosi ei kuitenkaan ole saanut kaivatunlaista täyttymystä, mikä pääasiallisesti johtuu hivenen vaatimattomista lähtöaineksista sekä ontuvista sovitusratkaisuista.

Vaikka italiaanojen metalli rullaakin ihan asiallisesti, juuri yhtyeen nimen mukainen mäiskintä kuulostaa usein kököltä ja tylsältä nypytykseltä, josta hyvänä esimerkkinä pienjulkaisun päättävä Human Obliteration. Sen sijaan perinteisen metallin puolella bändi tuntuu olevan selkeästi paremmin kotonaan, sillä Unknown... -introsta ja Dawn -välisoitosta löytyy yllättävänkin herkkää ja nättiä melodiaa, jollaisia tapaa myös turhankin säästeliäästi ripoteltuna sinne tänne varsinaisia biisejä.

Thrash Bombzia kuunnellessa tuntuu vahvasti siltä, että vaikka yhtye haluaisikin kovasti räyhätä, on sen ja etenkin soolokitaristin ideat ja kyvyt kuitenkin selvästi paremmat melodisemman ja rauhallisemman musiikin parissa. Kehitystä saa aika paljon tapahtua muilla osa-alueilla, että lopputulos tasapainottuu ja parantuu oikeaan suuntaan.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Mausoleum Gate

Esikoistäyspitkänsä juuri julkaissut kuopiolainen Mausoleum Gate on nimensä veroinen yhtye: portti menneisyyteen, josta läpikäyminen yhtä lailla arveluttaa ja kiehtoo ihan jo pelkästään ulkoisen tarkastelun perusteella. Ennakkoluulojen hylkääminen ja hyppy tuntemattomaan kuitenkin kannattaa, sillä portin takaa paljastuu omintakeinen ja mukaansa imaiseva ajattomalta kuulostava musiikillinen maailma, jollaista tässä maassa ei juurikaan ole tehty.

Lue koko haastattelu Imperiumista

perjantai 10. lokakuuta 2014

Inferno #119/2014

Astral Doors
Notes from the Shadows
Metalville
3,5

Olisi melkoisen mielenkiintoista tietää, mitä ihmettä 2002 perustetulle Astral Doorsille oikein tapahtui melkoisen muikean albumitrion Of the Son And the Father (2003)-Evil Is Forever (2005)-Astralism (2006) jälkeen. Eihän yhtye mihinkään kadonnut saati menettänyt olennaisia jäseniään, mutta alkutroikkaa seuranneet kolme levyä olivat parhaimmillaankin keskinkertaisia eikä bändistä paljoa missään tunnuttu puhuvan.

Notes from the Shadows on askel parempaan suuntaan, vaikkei sen yhdestätoista kappaleesta uudeksi Astral Doors hitiksi nouse kuin korkeintaan menevä avauskappale The Last Temptation of Christ. Loppukymmenikkö on kuitenkin sen verran tasaista ja mallikkaasti etenevää materiaalia, ettei yhdenkään kohdalla voi puhua minkäänlaisesta tason notkahduksesta. Suurin kunnia tästä kaikesta kuuluu ehdottomasti biisejä suvereenisti dominoivalle Patrik Johanssonille, jonka äänessä on edelleen rutkasti korvia miellyttävää särmää ja voimaa.

Ruotsalaisten edelleen vahvasti diomainen heavy metal on edelleen sekä ilostuttavaa että piristävää eikä vähiten siksi, ettei se niin monen muun lailla ole velkaa yhdelle genren suurimmista eli Iron Maidenille. Olisi enemmän kuin suotavaa, että yhtyeen sävelkynästä irtoaisi vielä joku päivä uskollisesti perinteitä kunnioittava kivenkova 2000-luvun albumiklassikko.

Blues Pills
Blues Pills
Nuclear Blast
3,5

Lieneekö ollut nykyisen levy-yhtiön Nuclear Blastin idea tasoittaa tietä Blues Pillsin esikoistäyspitkälle julkaisemalla ensin kaksi EP:tä alle. Viime lokakuussa julkaistu huikea Devil Man totta vie kiinnittikin runsaasti huomiota bändiin ja vieläpä täysin ansiosta. Sen sijaan eri biisejä sisältänyt seuraaja Live at Rockpalast -keikkataltiointi ei onnistunut tavoitteessaan läheskään yhtä hyvin, vaikka monikansallinen yhtye epäilemättä juuri livebändi onkin.

Aivan täysin kokonaan ennen julkaisematonta materiaalia ei albumi sisällä, sillä yhden vanhemman biisin lisäksi myös kummaltakin pienjulkaisulta on päätynyt tasan puolet eli kaksi kipaleen kympin joukkoon, joista osa niistäkin on ajalta ennen Nuclear Blastia. Sisällön suunnitelmallisesta kasaamisesta huolimatta orkesterin menneille vuosikymmenille vahvasti tuoksuva, milloin laiskan letkeästi svengaava, milloin rivakasti etenevä blues rock on laadultaan tasaista ja kiehtovaa alusta loppuun.

Vaikka Elin ”nuori Janis Joplin” Larsson laulaa edelleen kuin riivattu enkeli, ei silti voi välttyä tunteelta, että suoritustaan on jollain lailla suitsittu. Sama pätee myös muihin musikantteihin että albumin tuotantoon. Jokainen osa-alue tuntuu hieman liian pyöreältä ja musiikin synnyttämät erilaiset tunnetilat jäävät liekkeihin roihahtamisen sijasta pelkästään kytemään. Itse kappaleista kyllä löytyisi polttoainetta suurempaankin kokkoon.

Vaikka levy onkin väistämättä pienoinen pettymys, ei se silti maistu tippaakaan karvaalta. Sen verran hunajainen pohjavire sillä kuitenkin on.

The Flatfield
Passionless
Passionless
3,5

Lahti the Business Citystä ponnistavan The Flatfieldin täyspitkä ja ytimekäs esikoinen on yllättävänkin kansainväliseltä ja tyylikkäältä kuulostava levy. Se nimittäin edustaa nyt jossain määrin nosteessa olevaa gootti/post-punk genreä, jossa tietynlainen kornius, naiivius ja uskottavuus on vaikea saada oikeanlaiseen tasapainoon hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi.

Passionlessillä yhtye onnistuukin lähtökohtaisesti melko hyvin. Vaikka sen kappaleissa kuuluukin selvät kunnianosoituksen genren pioneereille aina Fields of the Nephilimiä myöten, on musiikki saatu silti myös sopivasti modernisoitua 2000-luvulle. Ironista kyllä, levyn selkein heikkous kerrotaankin tahattomasti sen nimessä. Ei sisältö nytkään tunneköyhää ole missään nimessä, mutta suuremmillekin tunteidenosoituksille intohimo mukaan lukien olisi kysyntää ja tarvetta.

Kotimaisessa pienen piirin goottiskenessä The Flatfield debyytteineen on epäilemättä tervetullut lisäys ja samalla jopa vuoden kohokohtia eikä se ulkomaillakaan jää muiden uusien yrittäjien hännille. Kasvattaakseen tunnettavuuttaan ja jopa loikatakseen ulos karsinastaan sen tarvitsee kuitenkin tunteen palon kasvattamisen lisäksi myös keksiä vähän jotain muutakin kuin huulien ja kynsien mustaaminen.

Night Ranger
High Road
Frontiers
4

En enää muista, mitä kautta Night Rangerin Dawn Patrol -debyytti vuodelta -82 käsiini päätyi, mutta sen muistan hyvin, että yhdessä Iconin ensimmäisen (-84) sekä samana vuonna julkaistun Helixin neljännen Walkin' the Razor's Edge -albumin kanssa musiikki edusti kovinta ikinä -kastia yläasteen lopussa ja lukion alussa vuosina 85-86. Etenkin levyn päättävä yhtyeen nimikappale oli niin kova, että sitä yritti väkisinkin tuputtaa kaikille kuunneltavaksi luokan tytöt mukaan lukien. Albumin niin ikään erittäin kova, mutta selkeästi tarttuvampi avausraita Don't Tell Me You Love Me kuvasi paremmin kuin hyvin aina yhtä hiljaisen vastaanoton jälkimmäisessä kohderyhmässä.

Debyyttiä seuranneilla Midnight Madness (-83) ja Seven Wishes (-85) lätyillä tyyli olikin sitten keventynyt ja oma maku mennyt sen verran rankempaan suuntaan, että suhteemme katkesi emmekä vaihtaneet viimeisiä kuulumisia ennen kuin vasta nyt. Kovinkaan aktiivinen yhteydenpitäjä ei Night Ranger tosin ole ollut, sillä niin 1990- kuin 2000-luvullakin julkaisuja ei ole kertynyt kuin kolme kummallakin ja High Road onkin vasta uran 11. levy. Jälleennäkeminen on kuitenkin vallan positiivinen kokemus, josta tulee väkisinkin hyvälle tuulelle aivan kuten aina vanhaa ja hyvää ystävää pitkän ajan jälkeen nähdessä.

High Road ei ole millään lailla mullistava tai oivaltava levytys, mutta näin helteisenä sunnuntaina maha hyvää ruokaa täynnä kuunneltuna se on lähes täydellinen soundtrack juuri tällaisille hetkille. Ammattimiesten rautainen ammattitaito yhdistettynä pistämättömään tyylitajuun sorvaa ja kiillottaa lähes AOR-henkisen kepeät ja melodiset ok-tason hard rock -rallit tarttuviksi ja melkoisen vastustamattomiksi, on kyseessä sitten rokkaavampi materiaali I'm Coming Homen malliin tai balladimainen, vahvaa ja melankolista tunnelmaa henkivä Don't Live Here Anymore.

Klassikkoksi levystä ei ole, mutta osoittaapahan se taas jälleen kerran, kuinka tarpeeksi vankkoihin perusarvoihin voi ja kannattaa aina tukeutua ja luottaa päivän kuumimpien hottihittien sijasta.

Seven That Spells
The Death And Resurrection of Krautrock: IO
Sulatron
3

Krautrockin ja psykedelian huuruisissa syövereissä pyöriskelevä Seven That Spells on julkaissut albumeita yksi per vuosi tahtia sitten perustamisensa 2003. Nyt julkaistava yhdestoista tuotos The Death And Resurrection of Krautrock: IO onkin kunnianhimoisesti suunnitellun trilogian keskimmäinen osa, joten nämä kroatialaiset eivät ainakaan pode minkäänlaista sävellysblokkia.

Kuten asiaan kuuluu, hypnotisoi ja jumittaa yhtye pitkähköissä ja tätäkin pidemmissä käytännössä melkeinpä instrumentaaleina toimivissa kappaleissaan asiaankuuluvasti ja niin rakenteissa kuin soitossa on alati läsnä vahva jamittelufiilis. Ns. A-puolen lyhyehkö-pitkä biisikaksikko jaksaa vielä kiehtoa mantramaisella habituksellaan, mutta samankaltaista kaavaa noudattava B-puolisko alkaa jo tuntua saman toistolta hieman liian pienin vaihtelevuustekijöin.

Orkesteri on kieltämättä varsin taitava tekemisissään ja antautuu epäilemättä täysin musiikin vietäväksi niin säveltäessään kuin konsertoidessaan. Varsinainen musiikin johtoajatus tuntuu kuitenkin olevan turhan vaikeasti hahmoteltavissa ainakin näin albumimitassa genren noviisille ja satunnaiselle kuuntelijalle, että täysin omaan maailmaansa ei Seven That Spells onnistu tällä levyllä tempaisemaan.

Space Eater
Passing Through the Fire to Molech
Pure Steel
2,5

Yksittäisen näytebiisin perusteella serbialaisen Space Eaterin kolmas albumi vaikutti vallan kelvolliselta vanhasta koulukunnasta ponnistavalta thrashilta, jonka erotti monesta muusta alan yrittäjästä Samy Elbannan (Lost Society) tyyliin vedetty lähes puhdas laulutyyli. Meno oli kipakkaa ja kitaristit nypyttivät riffejä otelauta lähes savuten. Kaikki hyvin siis.

Mutta kun ei. Kolme ensimmäistä biisiä jaksavat vielä viihdyttää, mutta sitten iskee paha puutuminen kuin metrinen halko ja muutamaa vetäisyä myöhemmin tunne muuttuu lähes ärtymykseksi. Niin sujuvia kuin biisien kikat ja rakenteet ovatkin instrumentista riippumatta, ovat ne koko ajan lähes identtisiä. Levyn useamman kerran läpi pyöräyttämällä käy myös erityisen selväksi, että pikkunäppäryydellä peitellään usein varsin tehokkaasti erityisesti kitaristien riffien, melodioiden ja soolojen sisältököyhyyttä.

Perustavaa laatua olevista vioistaan huolimatta Passing Through the Fire to Molech ei ole kelvoton levytys. Asenteeltaan ja lähtökohdiltaan bändi on oikealla polulla matkalla oikeaan suuntaan, mutta pieksentämetallin valtatien saavuttamiseksi varsinaisen musiikillisen sisällön on parannuttava roppakaupalla.

Tailgunner
Tailgunner TAPE
Johnny Park Avenue
3,5

Vuonna 1990 julkaistiin brittiläisen heavy metal -legendan Iron Maidenin kahdeksas studioalbumi No Prayer for the Dying, jonka avasi Tailgunner-niminen kappale. Aivan täysin sattumaa ei voi olla, että oletettavasti noihin aikoihin syntyneiden joensuulaisten nuorten miesten yhtye kulkee samalla nimellä kuin em. Aces Highin jatko-osa.

Vaan eipä kumpikaan kasettijulkaisun kappaleista mitään sokeaa Maidenin palvontaa ole. Tailgunnerin musiikista kun löytyy aimo annos Cirith Ungolin ja Manilla Roadin kaltaisten hämyhevibändien tutuksi tekemää eeppistä ja painavan tummaa tunnelmointia, vaikka mistään doom metalista ei kysymys olekaan. Erityisen selvästi tämä on kuultavissa lähemmäs kymmenen minuuttia kestävässä Year of the Voyagerissa, joka melkoisen rohkeasti, mutta samalla myös taitavasti kasattuna monipuolisena kappaleena kantaa hyvin alusta loppuun.

Niin ikään hyvältä kuulostavan Count Noiren temmon tuplaus ja keston puolittaminen kertoo selvästi siitä, että bändillä on selkeä musiikillinen visio, jota se osaa myös oivasti toteuttaa aina sopivan aidosti tulkinnassaan horjuvaa laulajaa myöten. On erittäin mielenkiintoista kuulla jatkossa, mihin vasta uransa alkutaipaleella oleva porukka pystyy kokemuksen karttuessa ja sävellysten toivon mukaan terävöityessä entisestään.

Ted Nugent
Shutup&Jam!
Frontiers
3

Äärikonservatiivinen punaniskarokkari Ted Nugent onnistuu vielä 65-vuotiaanakin herättämään pahennusta elämäntavallaan ja lausunnoillaan myös rapakon tällä puolen toisin kuin monet steriilit puolet nuoremmat kollegansa. Erään tuttavani tokaisu ”Ted on parempi kitaristi kuin ihminen” kiteyttääkin osuvasti missä maestrosta on pohjimmiltaan kysymys. Miehestä voi olla montaa eri mieltä, mutta instrumenttinsa taitajana ja biisintekijänä häntä on lähes pakko arvostaa, vaikka uransa lyhyehkö kultakausi 70-luvulta onkin.

Albumin nimi kertoo mitä todennäköisimmän sen luomisprosessista, sillä sen verran irtonaista, hyväntuulista ja monipuolista settiä yleisesti ottaen on tarjolla. Metodin kääntöpuolena levyltä löytyy myös useampi Everything Mattersin tai Semper Fin kaltainen tylsempi renkutus, jotka eivät tunnu etenevän oikein mihinkään. Ei Tedin blues ja boogiepohjainen hard rock ole millään lailla erityisen oivaltavaa tällä 14. täyspitkällään, mutta kokenut ammattimies saa pelkällä tulkinnallaan heikommistakin aineksista koostetun biisin kuulostamaan vähintäänkin kohtuulliselta.

Köpöstä kertosäkeestä huolimatta levyn hitiksi nousee, ei Sammy Hagarin kanssa duettona vedetty videobiisiksikin valittu She's Gone, vaan herra Nugentin skaalalla popahtava Never Stop Believing. Kappaleen potentiaalista kertoo jotain jo sekin, että levyn lopusta löytyy samasta biisistä varsin erilainen, mutta jopa paremmin toimiva blues-henkinen versio.

Kukaan muu kuin Ted Nugent ei voi tosissaan tehdä kappaletta nimeltään I Love My BBQ ja saada vielä lopputuloksen kuulostamaan hyvältä: ”I love my BBQ it's what americans do, pull up a chair I'll get a beer for you” Liittyisin NIIN mielelläni seuraan, mutta ensin on pakko hommata kauan haaveilemani olkihattu ja lappuhaalarit.

Tii Nakujalka
Tii Nakujalka LP
Joteskii Groteskii/Johnny Park Avenue/Persnetto/Piiri/Likainen Avaruus
2,5

Kassun ja splittiseiskan kautta 12”-vinyylijulkaisuun päätyneen Tii Nakujalan musiikkityyli on haastava. Pohjimmiltaan se on punkin ja hardcoren seos, johon kuitenkin on sotkettu runsaasti mukaan sekä äkkiväärempää venkoilua että taiteellisempaa lähestymistapaa. Jonkinlaisia yhtymäkohtia 90-luvun alun CMX:ään on siis havaittavissa, vaikkei Tii-trio yhtä mystinen ja sofistikoituneen runopoikamainen olekaan. Myös edesmenneen Abduktion kaikuja on musiikista kuultavissa.

Vaikka älpeen sisältämän musiikin (teko)taiteellisuus saattaa jo lähtökohtaisesti silittää monia vastakarvaan, piilee varsinainen ongelma siinä, että koko palettia ei ole osattu tai haluttu viedä ja kehittää tarpeeksi pitkälle. Osaltaan tähän on syypää myös hieman turhankin vaatimattomat äänitysteknilliset lähtökohdat, mutta tätäkin enemmän kaipaamaan jää yhä suurempia sävellyksellisiä mutkia ja ääripäitä.

Julkaisu jättää ristiriitaisen tunteen, muttei varmaankaan aivan sillä tavalla kuin orkesteri on tarkoittanut. Helpoimmillaan ja kepeimmillään kuten Välittäminen ja huolenpito tai Talo-kappaleissa lopputulos miellyttää, muutoin jälkeä vaivaa vahvat yliyrittämisen ja korkealle tähtäämisen tunteet, jotka kumminkin toistuvasti tiputtavat riman selvästi alas.

Väistä!
Sivuraiteilla 7”
Räkälevyt/Johnny Park Avenue/Poolside
3

Toisella pikkuisellaan Turun hardcore-nelikko Väistä! on julkaisun nimen mukaisesti vasta matkalla kohti runkorataa, vaikka rautatievaihteelle ei periaatteessa pitkää matkaa enää olekaan. Niin musiikista kuin sanoistakin vastuussa olevan laulajan T. Roinisen äänessä on kyllä korvaa miellyttävää pakotettua kireyttä, mutta itse biiseistä jää kaipaamaan samaa.

Tosin ei yhtye edes lähtökohtaisesti halua olla vauhdikkaimmasta ja ärhäkimmästä päästä HC:ta, sillä lähes kaikista kappaleista löytyy pienimuotoista melodiaa ja rokkimaista svengiä, mikä tekeekin niille hyvää. Silti joka kerta viittä raitaa kuunnellessa jää odottamaan jonkinlaista räjähtävää kliimaksia, jota ei kuitenkaan koskaan tapahdu.

B-puolen kaksikossa irtiottoja on avauspuolta enemmän ja vierailevan laulajan kanssa duettona vedetty Väistynyt jääkin parhaimmin mieleen. Nasevien viisujen pariin on helppo palata useammankin kerran, vaikka tehorotaatioon seiskasta ei olekaan.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Dysangelium

Vuonna 2009 Kielissä perustettu Dysangelium on jalostanut black metaliaan kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa ja tämä metodi onkin osoittautunut äärimmäisen järkeväksi tavaksi toimia. Jos heti vuoden 2013 alussa julkaistu ensimmäinen virallinen demo Exordium oli sekin vielä eräänlaista harjoittelua, on viime heinäkuussa virallisen julkaisunsa saanut Leviaxxis-demo jo lähes täysin valmista tavaraa. Julkaisun laadusta kertoo jotain jo sekin, että sen takana on alan piireissä erittäin arvostettu ja laadukkaista julkaisuistaan tunnettu World Terror Committee lafka.

Lue koko haastattelu Imperiumista

maanantai 22. syyskuuta 2014

Boar rynni päälle!

Elokuun viimeisenä perjantaina agendaan oli merkitty Vastavirralla järjestettävä rock-konsertti, jossa ns. miesten musiikkia esittäisivät Boar, Slug Mammoth sekä suht pikaisella aikataululla Domovoydia paikkaamaan kutsuttu Earthbound Machine, jonka esikoisbiiseistä on tullut blogiinkin  intoiltua lähes kaksi vuotta sitten. Viimeksi mainitulta on muuten vihdoin ja viimein ilmestynyt yksinkertaisen tyylikkäältä näyttävä "Messengers of Deception" -niminen kolmen biisi vinyylijulkaisu, joka maistui Imperiumista tutulle Klemin Antillekin 7.5/10 edestä. Nyt ei kuitenkaan puhuta tästä hyvästä doom-yhtyeestä, vaan ensin mainitusta Boarista.

Illan ohjelmaan tuli yllättäen pieni mutka matkaan, kun tuttavan kautta tarjoutui mahdollisuus mennä katsomaan ilmaiseksi The Original Blues Brothersia Pakkahuoneelle. Vuonna 1980 ilmestynyt elokuva on nähty useampaan kertaan jo aikoinaan ja rainassa sekä myöhemmin levyltäkin kuullut tulkinnat vanhoista rhythm blues -kappaleista ovat kieltämättä hyvinkin vetäviä. Ajattelinkin, että tekijämiesten ja kokeineiden soittoniekkojen esittämänä show saattaisi olla oikeinkin viihdyttävä ja tarjota hieman vaihtelua normaaleille rokkikeikoilla joissa pääosin tulee käytyä. Ja toimisihan se varmasti myös hyvänä lämmittelynä raskaammalle lanaukselle jota Vastavirralla oli luvassa ja jonne laskeskelin ehtiväni vielä hyvin korkeintaan ensimmäisen bändin osittain missaten. Vaan olinpa väärässä...

Pakkiksella oli mukavasti väkeä, osa jopa leffan innoittamana oikeaoppisiin asusteisiin pukeutuneena eikä oikeastaan yllätyksenä tullut myöskään se, että yleisön keski-ikä oli lähellä omaani. Yleensä kun keikoilla sitä huomaa olevansa senioriosastoa, seikka joka ei kutenkaan ns. tunnu missään. Isolla kokoonpanolla liikenteessä oleva BB-porukka täytti kyllä lavan, mutta olipahan esiintyminen kaikin puolin tunneköyhää soittamisen näyttelemistä, joka ei saanut paikalle irroittelemaan tulleita keski-ikäisiä ja keskiluokkaistuneita pariskuntiakaan piiskattua kummoisenkaan hurmokseen. Osaltaan tämä johtui varmasti myös siitä, että ne suurimmat ja tunnetuimmat kansankiihotushitit oli säästetty setin loppuun, mutta vajaan tunnin tylsän läpsyttelen jälkeen olin vaarassa nukahtaa seisaalleni, joten eikun rukkaset maahan kesken leikin ja uskollisen kulkupelini Udon nokka kohti Pispalaa.

Saavuinkin paikalle juuri parhaaksi n. 10 minuuttia ennen Boarin alkua ja kyllähän muuten kannatti! Ero juuri näkemääni mitäänsanomattomaan esiintymiseen ja tunnelmaan oli kuin yöllä ja päivällä kuten kliseisti tavataan sanoa. Boar rynnisti ja rynkytti lavalla kovalla intensiteetillä miesten musiikkia eli äänekästä ja hieltä tuoksuvaa rokkia, josta löytyy niin rujompaa death'n'roll myllytystä kuin letkeämmin svengaavampaa stoneria, josta orkesteri on tutummaksi tullut. Etenkin uudemmat ja vielä toistaiseksi julkaisemattomat vetäisyt olivat kaikessa groovaavassa ankaruudessaan erityisesti mieleen ja niiden perusteella oululaiset tuntuvatkin jättäneen huureisemman jamittelun ja jumittelun ainakin osittain taakseen. Ja vaikka esimerkiksi Entombed, jonka A.D.-päätteellä varustetun inkarnaation tuorein julkaisu on muuten aika hengetön ja tylsä, onkin tehnyt nämä samat jutut erityisen hyvin jo 20 vuotta sitten, toimivat kaikki perusasiat aina ja ikuisesti hyvin kunhan niissä vain ovat kaikki palikat kohdallaan. Ja Boarillahan oli ainakin keikalla ja varmaan myös tulevalla levylläkin.

Bändin tuorein julkaisu tällä hetkellä on loppuunmyyty pienipainoksinen kasettijulkaisu muutaman vuoden takaa, joka sekin antaa hyvää osviittaa mistä se musiikillisesti ponnistaa. Kappalekaksikko on tosin astetta hitaampaa ja letkeämpää kuin mitä keikalla kuultu uusi materiaali.