torstai 11. helmikuuta 2016

Alkuvuoden kasettikatsaus

Viime vuoden toukokuussa tuli kirjailtua satunnaisia ajatuksia muutamasta kasettijulkaisusta sekä itse formaatin paluusta otsikolla Kasetti on uusi vinyyli. Muutama nauha on tuonkin jälkeen ajautunut käsiini ja eiköhän tämän vuoden aikana haltuun päädy ainakin vielä julkaisuaan odottavat kirskuvan HC:n edustajien Conformin sekä Harhat-yhteen analogiasilmukat.


Lemmy otti ja kuoli juuri täytettyään 70-vuotta, mutta miehen arvostettava elämäntyö elää ja voi hyvin niin Motörheadin kuin tästä vaikutteita imeneiden likemattomien yhtyeiden musiikissa. Eräs näistä on viime vuonna esikoisensa maailmaan saattanut Steel Machine, jonka "Sacrifice on the Road" kertoo jo pelkällä kansikuvallaan mistä bändissä on pohjimillaan kysymys. Motörheadille, miehelle ja maltaallehan kassun neljä kappaletta haisevat ja mielikuvaa vahvistaa entisestään kitaristi-laulajan lemmymäinen äänenkäyttö. Samaa draivia tai karismaa ei bändillä tietenkään ole kuin ilmeisellä esikuvallaan, mutta ehdottomasti oikealla asialla kolmikko kuitenkin on eivätkä kappaleet ole missään nimessä huonoja tai vaisuja. Uusi julkaisu on kuuleman mukaan työn alla ja päätyy kyllä tsekattavien listalle.


Heavy rockiksi itsensä määritelleeltä Initiatedilta ilmestyi niin ikään debyytti viime vuoden puolella. Väkevähköä ja mysteerisen tummaa tunnelmaa huokuva äänite on kaikin puolin mallikelpoinen tapaus. Minkäänlaisesta jo osaltaan ohimenneestääkin trendikkäästä retro-hippeilystä ei ole tietoakaan, vaikka menneiden vuosikymmenten kaikuja bändi musiikissaan hyödyntääkin. Vahvojen, joskin lisää tarttuvuutta kaipaavien kappaleiden lisäksi Initiatedin ehdoton plussa on vahvasti tulkintaansa eläytyvä komeaääninen laulaja. Nyt kun hommat on laitetu alulle, toivon mikään uutta siementä pannaan vakoon mahdollisimman pian.



Tuore tulokas Scumripper tarjoaa punkin sekaista death metal saastaa itäsuomalaiseen tapaan. Autopsyn ja etenkin Nekrofilthin tapaiset visvavatkaimethan musiikissa löyhkäävät suorastaan härskisti, mutta kun tekemisen asenne ja taso on näinkin hyvä, niin eikun lisää paskaa housuun ja korville. Sanakikkailuillaan rockin/metallin historiaan viittaavat "Burning of the Midnight Tramp" ja "Run to the Pills" vetävät suuta väkisinkin ilkikurisempaan virneeseen yhdessä musiikin kanssa.


Lappeenrantalainen Ripride ei sekään ole sieltä salonkikelpoisimmasta päästä. Ensimmäisen "Demo 2015" julkaisunsa sisältö on samaa mitä kantensakin: karskia ja konstailematonta thrashia, jossa on myös ripaus jos toinenkin death metalia mukana. Ties mistä eri lähteistä sekaan ujutetut puheenpätkät tuovat oman synkän säväyksensä mekkalointiin, mutta myös muunlaista väriä ja vaihtelua jää kappaleisiin vähän kaipaamaan. Repäisevä startti joka tapauksessa.


"Haista minua" ei varsinaisesti ole uutta materiaalia sisältävä julkaisu kerrassaam mainiolta Haistelijoilta, vaan yhtyeen koko neljän EP:n mittaisen levytysuran samalle nauhalle pakkaava kokoelma varustettuna yhdellä reenivedolla, parilla Terveet Kädet coverilla sekä yhdellä kokonaan uudella kappaleella. Bonuksia lukuunottamatta lähes kaikki biisit löytyvät toki myös bändin bandcampista, vaikka kasetti on aina kasetti vinyylistä puhumattakaan. Jostain syystä kasetin äänenlaatu jättää kuitenkin hieman toivomisen varaa, mutta onneksi kannet ovat taattua Haistelijat-tyyliä.


Laukaan punk-ylpeys Aivolävistys otti ja laittoi pillit pussiin tammikuun lopulla soittamalla viimeisen keikkansa Lutakossa. Suunnitteilla ollut albumi jäi lopulta tekemättä, mutta osa sille tarkoitetuista biiseistä sentään päätettiin julkaista treenikämppädemoina ja asiaankuuluvasti kasetilla totta maar. Aivolävistykseltähän tämä edelleen toki kuulostaa, vaikka meno onkin aiempaa hieman suoraviivaisemmalta eikä aiemmin tutuksia tulleita joskus yllättäviäkin musiikillisia irtiottoja niinkään kuulla. Sanan säilä sentään sivaltaa bändille tutulla tavalla tarkasti kohti erilaisia yhteiskunnan epäkohtia antaen myös ajattelemisen aihetta ihan yksilötasollakin suhtautumisessa vaikeisiinkin asioihin.


maanantai 28. joulukuuta 2015

Metallinen nuoruus: Dio "The Last in Line"

Vuonna 85 piti yläasteen musiikkitunnille tehdä parityönä esitelmä suosikkiartististaan. Erityisen jännäksi asian teki se, että esitelmä piti äänittää kasetille, joka sitten luokan edessä laitettiin pyörimään. Esitelmän tueksi piti vielä tehdä ja jakaa luokkatovereille A4 kokoinen tiivistelmä artistin urasta.

Popparikaveriani ei Dio kiinnostanut, mutta minua sitäkin enemmän, joten Diostahan esitelmä sitten tehtiin. Kirsikkana kakun päällä oli samalla tai edellisellä viikolla ennen esitelmää Suomen televisiosta tullut "The Last in Line" -musiikkivideo, jonka sain talteen meille samana vuonna hommatulla videonauhurilla. Melko polleana poikana pääsi tuon hienon biisin ja videon näyttämään esitelmän päätteeksi


Ajan hengen mukaisesti muita esitelmien aiheita olivat mm. Diana Ross, Elvis, Dingo, Alphaville, Modern Talking, Stevie Wonder, Limahl, David Bowie, Paul Young, Wham ja Olivia Newton-John. Hevin puolella lähinnä poikien taholta olivat edustettuna Iron Maiden, W.A.S.P. ja Scorpions, mutta tiivistelmän käsialan perusteella Van Halen nautti jonkun tytön suosiota.

Se mikä toimi 30 vuotta sitten, toimii edelleenkin. We Rock!


torstai 10. joulukuuta 2015

Inferno #131/2015

Éva Polgár und Sándor Vály
Die Toteninsel
Ektro

Unkarilaisten Sándor Vályn ja pianisti Éva Polgárin luoma ja soittama Die Toteninsel on jopa julkaisija Ektron mittapuulla puhdasveristä taidemusiikkia. Siis arkkityyppi sellaisesta musiikista, jonka kuuntelu ärsyttää suunnattomasti tavallista sukankuluttajaa, joka ei ymmärrä sisällöstä höykäsen pölähdystä. En toki itsekään väitä ymmärtäväni levyn hienoudesta paljoakaan, mutta en anna sen haitata teoksen kuuntelua.

Oopperan taustatarina on äärimmäisen mielenkiintoinen ja onkin hienoa, että levyn mukana tulevassa muhkeassa kirjasessa sen taustat on käyty kattavasti läpi. Lyhyesti referoituna teos perustuu tunnettuun Die Toteninsel (Kuolleiden saari) maalauksesta viime vuosisadan alkupuolella tehtyyn ja ainoastaan kerran esitettyyn oopperaan, jonka libretto löytyi sattumalta pienestä antikvariaatista.
Koska itse partituuri oli kadonnut jäljettömiin, ei tekstistä ja maalauksesta suuresti innostuneella Sándor Válylla jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kuvitella millaista musiikki olisi voinut olla. Ratkaisu toteuttamiseen oli improvisaatio yhdessä Éva Polgárin kanssa. Täysin luonnollista siis kaikin puolin, kun ottaa huomioon lähtökohdat ja kokonaisuuden.

Satunnaiselta vaikuttava pianonpimputus yhdistettynä tönkösti lausuttuun saksan kieleen kuulostaa juuri niin kummalliselta kuin olettaa saattaa. Samalla yhdistelmän luomassa dramaattisessa, modernissa ja tummanpuhuvassa ilmapiirissä on kuitenkin jotain sen verran häiriintynyttä ja kieroa, että se onnistuu riittävissä määrin väkisinkin kiehtomaan yli paikoin ylittyvän ärsytyskynnyksenkin.
Sanotaan, että musiikista kirjoittaminen on kuin arkkitehtuurista tanssiminen. Kaksi vasenta jalkaa omaavana ja selvä mies ei tanssi -opin sisäistäneenä Die Toteninselin arkkitehtuurin arvottaminen on minulle kuin vesiselvänä tanssiparketilla pyörähtely. Mielenkiintoista, mutta mahdotonta kuvailla numeroin.


Jussi Lehtisalo
Maisteri LP
Full Contact
4


Kolmanteen soololevyynsä ja ties kuinka monenteen kymmeneensä julkaisuun kokonaismäärällisesti laskettuna ehtinyt Jussi Lehtisalo on itse ehtinyt leikkisästi kehumaan Maisterin sävellyksiä ja sanoituksia loistaviksi sekä soundimaailmaa upeaksi. Eikä mies väärässä olekaan, levyn nimi kun voisi aivan yhtä hyvin olla Mestari tai Tohtori viitaten muusikon ansioihin ja kokonaisvaltaiseen paneutumiseen kaikenlaisen musiikkihörhöilyn saralla.

Älpyn kappalekolmikko on porilainen näkemys lounge-musiikista. Kaikessa hypnoottisuudessaan se vaikuttaa päällisin puolin kepeältä sisältäen kuitenkin Lehtisalolle tyypillistä outoa monitasoisuutta ja syvällisyyttä niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin. Kaiken yllä leijuva taiteellisuuskin on saatu kuulostamaan täysin arkiselta ja maanläheiseltä, mikä kuvaakin rumpuja luukunottamatta kaikesta levyn musiikista ja soitosta vastuussa olevaa artistia itseäänkin hyvin.

Napakka puolituntinen on muihin tekijöihin verrattuna erilainen, mutta Jussille taas tyypilliseen tapaan herkullinen ja taitava akateeminen annos musiikkia. Siinä missä A-puoliskon Yli järvien tai Journalismin ehdoilla -kappaleet ovat B-puolen yksin täyttävää Tuntematonta helpompia ja tarttuvampia, on jälkimmäisen valtteina melankolisuus ja korkeammalle viety yksinkertainen ja tenhoava kosmisuus.

Kukapa porilaisen selkään taputtaisi kuin tämä itse. Ja toimittajat. Sekä fanit. Maisteri tämän ansaitsee.

Lowburn
Doomsayer
Argonauta
3

Jos haluaa yhtyeensä menestyvän edes pienessä mittakaavassa, on kaikenlainen pitkäjänteinen ja vankka pohjatyö demoineen/pienjulkaisuineen sekä keikkoineen ensiarvoisessa asemassa ennen varsinaisen esikoistäyspitkän julkaisua. Suunta pitäisi olla myös kokoajan ylöspäin, sillä nykyajan armoton ilmapiiri ei juurikaan anna notkahduksia anteeksi.

Lappeenrantalaisen stoneria mäiskivän Lowburnin kohdalla kehityskäyrä Doomsayer-debyytin kohdalla ei ikävä kyllä ole nousussa, vaan yhtye tuntuu parhaimmillaankin tarpovan paikallaan. Kahden vuoden takaisella Soaring High EP:llä biisimateriaali vielä rokkasi väkisinkin kaikessa tanakkuudessaan huolimatta siitä, että se oli mallia perus-perus-perus. Samaa ei kuitenkaan voinut enää sanoa vuotta myöhemmin Church of Voidin kanssa splitti-seiskalla julkaisusta Dope Is a Pope -biisistä, joka muuten on päätynyt Doomsayerin loppuun bonuksena.

Edellä mainitulta EP:ltä on mukaan albumille kelpuutettu kolme neljäsosaa kappaleista ja yhdessä jytät mallikkaasti käyntiin potkaisevan avausraita The Last Onen kanssa nämä ovatkin levyn parasta antia. Uudemmasta materiaalista koostuva loppupuolisko sisältää selkeästi enemmän keskitempoisempaa huuruilua, joka näkyy myös kasvaneina pituuksina. Kokonaisuutta ajatellen monimuotoisuutta on kyllä enemmän, mutta yksilöinä niistä yksikään ei tahdo kohota riittävän kiinnostaviin ja korkeisiin sfääreihin.

Kokeneen koplan hyppysistä irti laskettuna Doomsayer vaikuttaa hieman yllättäenkin vielä linjaansa haeskelevan orkesterin julkaisulta.

Lynch Mob
Rebel
Frontiers
3

Dokken oli ja on edelleen kova bändi, kun puhutaan heidän neljästä 80-luvun studioalbumistaan. Väheksymättä mitenkään rytmiryhmän Jeff Pilsonin basisimia & Mick Brownin rumpalointia, Don Dokkenin ääni yhdistettynä George Lynchin kitarointiin on kuitenkin se juttu, minkä ansiosta jo muutenkin tasokkaat ja tarttuvat biisit ovat selvästi persoonallisempia kuin monella muulla tukkahevin kultakauden aikalaisellaan.

Lynchin lähdettyä lätkimään Dokkenista, kiinnostukseni perustamaansa Lynch Mobin Wicked Sensation -debyyttiä (1990) kohtaan oli suurehko ja pettymys tismalleen yhtä iso. Kappaleet olivat tympeitä ja taantuneita samalle keskinkertaiselle tasolle kuin niin monella muullakin yrittäjällä eikä tilanne tunnu juurikaan parantuneen 25 vuodessa. Albumeita on julkaistu useita tälläkin nimellä soololevyistä puhumattakaan, mutta sen verran suuri pettymykseni on näemmä ollut, että jääräpäisyyttäni olen ne kaikki sivuuttanut.

Kypsästi ja letkeästi soiva Rebel on kauttaaltaan ammattimaista jälkeä eikä sävellyksinä ollenkaan kehnoimmasta päästä, mutta hard rockiin kuuluvaa rehvakkuuden ja sielukkuuden yhdistelmää siltä löytyy vain pienenä väläyksinä ja liian harvasti. Löysähkösti starttavan Rebelin parhaat onnistumiset löytyvät sen loppupuolelta, joista The Hollow Queenia ja The Ledgeä voi pienin varauksin jopa kehua. Loput yhdeksän tsibaletta ovatkin sitten kelvollisia joskin turhan rutiininomaisia vetäisyjä.
Kuunnellessa laiskanpullean avauskappaleen Automatic Fixin kertosäettä This is my rock'n'roll, this is my love and all I need ei voi kuin vähän hymähtää kyynisesti. Kapinallisuuttakaan kun eläkeikää uhkaavasti hätyyttävien herrojen toiminnasta ei tämän perusteella juurikaan löydy, vaikka rakkautta itse musiikkiin en lähdekään kyseenalaistamaan.

Murder Hollow
Titan
Omakustanne
2,5

Manselainen möyrintäjoukkio Murder Hollow hamajaa esikoisdemonsa jälkeen nousua seuraavalle tasolle julkaisemalla ihan oikeassa ammattistudiossa, joskin livenä, taltioidun Titan-täyspitkänsä. Oikeanlaisesta kunnianhimoisuudesta ja määrätietoisuudesta on nostettava yhtyeelle peukkua, mutta näiden itse musiikin perusteella taas ei, vaikka sormea ei myöskään voi alaspäin kääntää.

Debyytillään bändi kyntää häivähdyksellä sludgea värjättyä doom metaliaan hitaasti, syvälle ja paikoitellen kovaakin. Ovelalla kotimaisella leffasamplella starttaava ja mainiosti junttaava instrumentaalinen The Witch -intro lupailee kuitenkin enemmän kuin mitä perässä seuraava kappalekolmikko pystyy tarjoamaan. Biiseissä kun on yhä edelleen liikaa demomaista epävarmuutta omasta tyylistä jättäen käteen pelkkiä, lähes kasvottomia järkäleitä.

Demona Titan olisi kelvollinen ja kohtalaisen lupaava suoritus, mutta albumilta vaaditaan enemmän. Murder Hollow vaikuttaakin turhaan kiirehtineensä levyn julkaisun kanssa, kun lisäkeikkojen ja materiaalin jauhamisen myötä lopputulos olisi varmisti muotoutunut vakuuttavammaksi. Hitaasti kun hyvä tulee niin musiikissa kuin sen tekemisessäkin.

Praying Mantis
Legacy
Frontiers
4

Praying Mantis on yksi niistä lukuisista uuden aallon brittihevibändeistä, joka lupaavasta Time Tells No Lies -startista (1981) huolimatta jäi osin epäonnisuuttaankin ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Osaltaan tämä johtunee jopa Demoniakin kepeämmästä ja melodisemmasta lähestymistavasta heavy metaliin, jolle samoihin aikoihin rapakon toisella puolella olisi varmasti löytynyt huomattavasti enemmän AOR-kuumetartunnan saaneita ymmärtäjiä.

Vaan sinnikkäästi yhtyeen yli 40 vuotta sitten perustaneet Troyn-veljekset ovat jaksaneet vuonna -90 tapahtuneen paluun jälkeen levyjä julkaista, vaikka suosio epäilemättä pysytteleekin pienehkön mutta sitäkin innokkaamman piirin parissa. Tosin päätyminen jo edellisellä Sanctuary-lätyskällä klassiseen (hard) rockiin ja AOR:ään erikoistuneelle Frontiers-lafkalle on bändille vähintäänkin neljä oikein ja lisänumero -tyyppinen lottovoitto, koska sitä kautta jos mistä nämä veteraanit voisivat uusia korvapareja tavoittaa.

Legacylla debytoiva solisti John Cuijpers on mies paikallaan, sillä häneltä löytyy niin asiaankuuluvan miellyttävän ja riittävän laaja-alaisen äänen lisäksi myös kykyä sekä sävellysten että sanoituksien värkkäämiseen. Kun tähän ynnätään vielä varsinaisten biisinikkarien pitkä kokemus nättien melodioiden ja vahva näkemys toimivien sovitusten tekemisestä, on mallikkaasti toimivilla laululinjoilla varustettu levy täynnä oikealla lailla siloteltua ja korvista liukkaasti kaaliin sujahtavaa kevyt heavyä.

Jos korvamadot ovatkin levittäytyneet levylle tasaisesti, eivät ne sentään loppuiäksi jää pipodiskoa pyörittämään. Ilahduttavan perusvahva suoritus albumi silti on, setämiesten musiikkia setämiehiltä setämiehille.

Regarde Les Hommes Tomber
Exile
Les Acteurs de l'ombre
4

Vuonna 2013 ilmestynyttä Regarde Les Hommes Tomberin eponyymiä esikoista tuli kehuttua niin kunnianhimosta kuin osaamisestakin, vaikka sinällään kelpo lopputulos vielä toivomisen varaa jättikin. Vaan niinhän siinä kävi kuten ounastelinkin, että kahdessa vuodessa yhtyeen visio on fokusoitunut entisestään kohti ominta ydinosaamistaan.

Jos aiemmin pyrkimys murheellisille ja synkille vesille jäi vielä kurkotteluksi, ollaan nyt hyvää vauhtia sukeltamassa kohti syvää ja tuntematonta päätä. Kohti pohjaa painavat yhä edelleen hitaat ja painavat doom-osiot siinä missään vauhtia taas lykkii hypnoottinen ja yllättävänkin raa'asti lauluja myöten repivä black metal. Elementit ovat toki tismalleen samoja kuin debyytilläkin, mutta nyt näiden vieläkin mielenkiintoisemmin toteutettujen ääripäiden sisältö vahvistaa jyrkemmin toisiaan onnistuen koskettamaan syvemmältä entistäkin isommalla kouralla.

Exilen ranskalaista taiteellisuutta huokuva genresikermä työntänee pois luotaan puritaaneimmat, mutta vetänee taas puoleensa hieman haastavampaa äärimmäisyyttä etsiviä. Helpoksi sen kaaostakin syleilevä moniulotteinen ulosanti ei lähestymistä kuitenkaan tee sisäistämisestä puhumattakaan.

Seal of Beleth
Seal of Beleth
Patologian Laboratorio
3,5

Seal of Belethin täyspitkä pelinavaus Slow Music for Dead People kahden vuoden takaa ilahdutti minimalistisen nihilistisellä jyräämisellään. Kaikenlaiset monimuotoisuuden valopilkut olivat tehokeinoina säästeliäästi käytettyjä, mutta hypnoottisen painostavuuden puristuksissa niitä ei edes osannut kaivata.

Jo pelkästään kansikuvia vertaillessa käy ilmi, että entinen lähes pikimusta sisältö on saanut lisäsävyjä rinnalleen. Musiikissa tämä kuuluu karskina ja pörisevänä groovena, joka puhaltaakin ilmaa sävellyksiin vähentämättä kuitenkaan yhtään raskaan poljennon tehoista. Kun kappaleiden lukumäärää on leikattu kolmanneksella neljään, on kokonaiskesto myös tippunut minuuttimääräisesti saman verran reiluun kolmeen varttiin. Tästäkin syystä nimetön kakkonen on edellistä ilmavampi ja sitä myötä hitusen helpommin sulateltavissa.

Hyvinkääläiset ovat onnistuneesti luoneet sekä nahkaansa että osin myös sisälmyksiään uusiksi. Aluksi uudistunut linjaus tuntui kuitenkin hieman tasapaksulta, mutta lisätahkoamisen myötä vähäisen kevyesti sävytetyt Statue of Failure ja Amon Unbound avasivat tietä myös suoremmin polkeville Nightmaresille ja Black Toadille. Yhtyeen tie, totuus ja elämä ovat hahmottuneet aiempaa selkeämmiksi.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Inferno #130/2015

Bloody Hell
Bloody Hell
VLMedia
2,5

Ensivaikutelma on tärkeä, koska sen voi tehdä vain kerran. Tässä ensimmäistä levyään julkaiseva, mutta konkareita sisältävä ja itsekin lähes konkari-ikäinenkin Bloody Hell epäonnistuu pahemman kerran. Kansitaide kun koostuu pelkästään karmealta näyttävästä viiden sentin Thin Lizzy -logoimitaatiosta ja täysin poptoritasoa oleva vihkonenkin sisältää vain pakolliset infot. Kun albumi vielä starttaa soundillisestikin lattealla ja taas viiden sentin arvoiselta They All Have to Die -kukkopilliheviä emuloivalla kappaleella, tekee mieli painaa välittömästi soittimen stop-nappia ja nostaa kädet pystyyn.

Vaan luojan kiitos meininki jämäköityy ja järkevöityy selvästi heti toisesta biisistä alkaen. Moottörin Jyrinästäkin tutut miehevät osoittavat sittenkin osaavansa soittaa myös aikuisille suunnattua heviä, josta löytyy vahva teutonimainen ote Udon ja muiden malliin. Biisit eivät itse asiassa ole yhtään hullumpia, vaikka sama tuotannollinen kolkkous niidenkin voimaa syö. Pahiten tämä kuuluu rummuissa, joiden soundia kuvaa parhaiten sana lätkytys.

Kun kyseenalaisen komeuden päättää taas osin halvanomaiseksi pillipiiparoinniksi sortuva kappalekaksikko, on lopputulos tämän osaston tekijöiltä yllättävänkin kypsymätön ja demomainen julkaisu. Linjaansa tarkistamalla ja selkeisiin osaamisalueiseen panostamalla resursseja kun olisi varmasti parempaankin.

The Carnival
Hengen juhlaa 7”
Krypta/Paha Tukka Elämä Levyt
4

Jokunen vuosi sitten pihalle pukatun melkoisen rätväkän Huonon veren oireet -täyspitkänsä jälkeen The Carnival palaa pienjulkaisujen pariin. Totutusti nytkin bändi menee suoraan asiaan eikä kuluta viiteen biisiin kuin reilu kahdeksan minuuttia. Tästäkin hidastempoiseen ja haureuden harjoittamisen seuraamuksien painavaan kuvaukseen Tunnustus II -päätösbiisissä käytetään lähes kolmannes, joten tahdin voi jo laskennallisestikin päätellä olevan varsin rivakka muissa kappaleissa.

Jos edeltävällä albumilla black metal -vaikutteet olivat varsin ilmeisiä niin musiikissa kuin soundeissa, on nyt otettu askel jos toinenkin takaisin hardcoren pariin. Tokihan metallisen jämäkkä klangi paukutuksessa edelleenkin on vahvasti läsnä, mutta mielipuolisuutta lähenevä vimmainen ulosanti etenkin laulaja Vesa Moilasen suorituksessa on punkista tuttua tilanteeseen täysillä heittäytymistä.

Meininki seiskalla on sen verran hengästyttävää, että hämäläisimmät eivät meinaa ehtiä mukaan ollenkaan. Kiivastahtinen, mutta The Carnivalin mittapuulla melodinen, monipuolinen ja tarttuva Valtaistuin antaa kuitenkin parhaimman mahdollisuuden istahtaa edes pieneksi hetkeksi pohtimaan lantun sisäisten bakkanaalien luonnetta. Kannattaa kuitenkin pitää varansa, sillä kynnys heittäytyä mukaan villiin juhlintaan madaltuu helposti ja jälki voi olla rumaa, mutta nautittavaa masokistiseen tapaan.

Deep River Acolytes
From the Voids of Chaos EP
Omakustanne
3,5

Ennen Deliverance, nyt Deep River Acolytes. Ennen vauhtia ja heavya, nyt hidastelua ja doomailua. Ennen hyvä, nyt parempi.

Nahanluontinsa myötä orkesteri on kasvattanut myös massaa ja painaneet kantapäitä entistä syvemmälle turpeeseen. Vaikka vauhti onkin näin hidastanut, taittuu matka aiempaa rennommin ja vastustamattomammin. Tästä on kiittäminen runsasta ja yksinkertaisen toimivaa groovea, jota ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan aurinkoisen letkeäksi. Risteyksissä poluista valikoituu edelleen se vasemmalle johtava.

Vaan eipä bändi pelkkään raskaaseen raahustukseen luota pois lukien suosikikseni noussutta, arkaaisen kauhun mestarilta sanoituksena lainannutta The Dreams in the Witch-Housea -järkälettä. Neliminuuttinen avauskaksikko Misleaders ja Dwellers in the Mist rullaavat mainiosti ja näennäisen suoraviivaisesti, mutta kuunteluiden myötä niistä paljastuu useita kokonaisuuksia hienosti laajentavia salakavalia elementtejä ja piilomelodioita.

Keväällä mainion Veneficae-vinyylinsä julkaissut Boar saa viimeistään nyt saman kylän miehistä oivan kumppanin vahvistamaan kotikaupunkinsa Oulun paluuta suomalaisen mielenkiintoisen ja raskaan musiikin kärkitohinoihin.

Division Speed
Division Speed
High Roller
3

Ensivaikutelma esikoistaan julkaisevaa Division Speedia kohtaa on melkoisen innostunut. Nimensä mukaisesti sakemannien hitusen mustasävytteisyyttä ja motörheadiakin sisältävä rässipieksentä on energistä ja rätväkkää. Ja mistäpä muusta germaaniosuvasti laulaisi kuin toisesta maailmansodasta sekä hirmuteoista.

Sen verran samalta sylttytehtaalta lähes identtisin maneerein tykitettyä materiaalia kuitenkin koko levyn mitalta pukataan, että vaikka noin puolet kappaleista onkin demoilta ja spliteiltä, alkaa kiinnostus lerpahtaa puolivälin tienoilla. 14 biisiä kolmeen varttiin nyt on vain yksinkertaisesti liikaa, etenkin kun kyse on täysillä päälle vyörytetystä blitzkriegistä, jossa käytössä on tuttuakin tutumpi aseistus.

Division Speedin lihamylly tekee kyllä selvää jälkeä sille syötetystä tykinruuasta, mutta mikään Desasterin Angelwhoren kaltainen eliittijoukko siitä ei ainakaan vielä tämän tulikasteen perusteella ole. Siihen vaadittaisiin karismaattisempaa johtajaa ja isomman kaliberin rautaa.

Kalmen
Course Hex
Ván
3

Näennäisesti varsin erilaisten äärimetalligenrejen, kuten nyt vaikkapa black ja doom metalin, yhdistäminen ei nykypäivänä ole mikään uusi juttu. Eikä psykedelian sotkeminen mukaan sekään ole enää mitenkään mullistavaa, onhan Oranssi Pazuzu ehtinyt omaa kosmista seostaan keitellä jo kolmen albumin verran seuraajanaan toisen albuminsa kesällä julkaissut niin ikään kotimainen Abyssion.

Saksalaisten ensimmäisellä virallisella julkaisulla Course Hexillä kappaleet jurnuttavat, leijailevat ja kiitävät tasaisen tummana massana alusta loppuun. Levyltä ei esiin nouse yhtäkään yksilöä, mutta toisaalta individualismin puute ei myöskään häiritse. Tällainen musiikki kun nimenomaan nojaa vahvasti kokonaisuuksiin, josta kuitenkin pitää löytyä riittävästi hypnoottis-magneettista otetta kuuntelijaan. Kalmenilta sitä löytyy, vaikka puristus ei ainakaan vielä tässä vaiheessa henkeä salpaavaa olekaan.

Jotain varsin kiehtovaa levyllä kuitenkin on, vaikka sekä syvyyksiä että korkeuksia voisikin tavoitella vieläkin uskaliaammin. Linjan valaistumisen ja mahdollisesti musiikin synkkenemisen myötä bändi pystynee jatkossa parempaakin.

King Heavy
King Heavy
Cruz Del Sur
3

Latinankielisessä fraasissa nomen est omen, nimi on enne, piilee kieltämättä viisaus. Tätä mieltä on ilmeisesti myös chileläis-belgialais-venezuelalainen King Heavyksi bändinsä kastanut porukka, sillä se kuvaa vähintäänkin kelvollisesti doom metalin suuntaan kallellaan olevaa, mutta osaltaan myös hidastempoisempaa heavy-vyörytystä.

Ennen esikoistaan ulosantia on ehditty esitellä viime vuonna julkaistun EP:n muodossa, mutta parantamisen varaa löytyisi vieläkin. Peruselementeistä löytyy kyllä jo nyt riittävästi oikeanlaista jämäkkyyttä, mutta entistäkin eeppisempää ja koskettavampaa julistusta biiseiltä jää kumminkin kaipaamaan. Nyt messuamisesta uupuu vielä paljon sekä karismaa että vakuuttavuutta, jolla isommankin seurakunnan saisi kiihotettua todelliseen hurmokseen.

Loppua kohden seitsenosaisen liturgian kiinnostavuus kasvaa kyllä hiukan huipentuen albumin päättävään, niin nimellään kuin musiikillaankin painavaan saarnaamiseen viittaavaan He Who Spoke in Tonguesiin. Kuningasten kuninkaaksi King Heavy ei kuitenkaan pysty tällä esityksellä itseään kohottamaan, joten ainakin vielä toistaiseksi se joutuu tyytymään vähäisemmän profeetan osaan.

Nihilistinen Barbaarisuus
The Child Must Die
Infernal Kommando
2,5

Myönnetään, lähtökohtaisesti amerikkalaisen black metal -duon, jonka pääjehu Mika Magella on kuin onkin suomalaiset sukujuuret, kakkoslevy ei kiinnostanut tippaakaan. Jo pelkkä bändinnimi kalskahtaa pahasti korvaan eikä idea tehdä suoraan Kalevalan teksteihin pohjautuvaa mustaa mäiskettä vaikuta sekään mahtavalta. Puhumattakaan aiemmista musiikillisesti kovin heppoisista ansioista, joita parhaiten voi kuvailla makuuhuonebläkyksi.

Aiempaan verrattuna moni asia on kuitenkin rutosti paremmin kakkoslevy The Child Must Diella. Musiikiltaan se nojaa vahvasti 90-lukulaiseen vauhdikkaaseen syntikkabläkkiin rääkylauluineen. Genren kulta-aikoina tällaisia mahtui kolmetoista tusinaan ja vahvaa keskitasoa se edelleenkin edustaa joskaan ei ärsyttävästi.

Black Metalille hyvinkin tyypillisistä elementeistään huolimatta meno ei ole erityisen pahansuopaa tai kylmää, mutta ei tässä nyt mistään hippeilystäkään sentään ole kysymys. Tuotannollisesti jälki taas on edelleenkin vähän turhan tumppumaista ja etenkin lähes alati papattava rumputuli kuulostaa vahvasti tympeän konemaiselta, vaikka sessiorumpalin väitetäänkin homman hoitaneen.

Näin suomalaiseen korviin julkaisusta ei löydy erityistä eksotiikkaa tai kekseliäisyyttä, mutta rapakon takana suhtautuminen saattaa olla lämpöisempääkin. Jos ennakkoluulojen ei anna haitata ja haikailee näin syksyn pimeyden ja viileyden lähestyessä takaisin viime vuosituhannen puolelle, voi kiekolle antaa uteliaisuuttaan ainakin yhden mahdollisuuden.

Orkan
Livlaus
Dark Essence
3,5

Black metal elää ja voi edelleen paksusti Norjassa, tästä Orkanin toinen julkaisu Livlaus on ihan kelpo osoitus. Ja kuten asiaan tavallaan kuuluu, on nelikko ehtinyt keräämään kokemusta jo aiemmin muista yhteyksistä, ja tokihan levyn parilta raidalta löytyy vielä myös kaksi nimimiestä lainaamassa äänijänteitään. Onneksi Livlaus ei kuitenkaan ole sisällöltään aivan niin mallia perus kuin miltä se paperilla aluksi vaikuttaa.

Jos albumin kappaleet olisivat pelkkää suoraviivaista ja vauhdikasta BM-rynkytystä, mistä niiden rungot pääosin koostuvat, olisi lopputulos aivan kelvollista joskin levymitassa puuduttavaa. Mutta bändipä haluaakin heittää sekaan joskus jopa puskista ilmestyvää rullaavampaa rokkivaihdetta ja löytyypä sen repertuaarista myös sopivan säästeliäästi käytetty hitaampi fiilistelyosasto. Kun nämä yhdistetään pikkunäppäriin melodiakulkuihin, voi musiikissa sanoa oikeasti olevan omaakin otetta mukana.

Livlaus ei ole erityisen musta ja kylmä levytys, mutta siltä löytyy silti tyylilajiin hyvin istuvaa melankolisuutta ja räyhäkkyyttä upotettuna miellyttävän ilmavaan soundimaailmaan, joiden ansiosta se kuulostaa kaikessa 90-lukulaisuudessaan hyvältä. Loistavuuteen vaadittaisiin kuitenkin vieläkin härskimpiä ja iskevämpiä biisejä.

Sacrilege
Ashes to Ashes
Karthago
2

Englantilaisista suurin piirtein samoihin aikoihin aloittaneista Sacrilegeistä tämä on se käppäisempi heavy-yhtye, joka 80-luvulla sai aikaiseksi vain kolme demoa ja joka pisti soittimet naftaliiniin vuonna 87. Levytyskantaan on kuitenkin palattu neljä vuotta sitten ja parin vuoden aikana omaksi iloksi ja omin voimin onkin ilmestynyt peräti neljä albumia ja yksi kokoelma.

Nyt ihan oikean levy-yhtiön kautta julkaistava kokoelma nivoo yhteen orkesterin tekemisiä koko uran aidalta ja yrittää palautella orkesteria mieliin uuden Six6six-studioalbumin takia. Painopiste on vanhalla demomatskulla, jota sisällöstä on noin puolet loppupuoliskon jakaantuessa tasaisesti uusien biisien kesken. Laadullista tai sisällöllistä eroa ei kuitenkaan löydy, sillä meno on kauttaaltaan yhtä kämästä köpöttelyä aina lepsuja soundeja myöten.

Jos yhtyeen jääräpäinen linjan pitäminen verkkaisesti etenevän ja doom-tunnelmaa sisältävän käppähevin parissa omalla tavalla kiehtookin, alkaa lähinnä pelkästä kuriositeettiarvosta syntyvä kiinnostus nopeasti hiipua muutaman veisun jälkeen. Maksimimittaisen levyn kuuntelu alkaakin käydä jo melkein työstä, joka epäilemättä on pohjimmiltaan vain setämiehien mukava ja sinällään arvostettava harrastus. Ashes to Ashesin perusteella ei yhtään ihmetytä, miksi orkesterin ura on jäänyt pelkän kytemisen asteelle.

Sacrilege
Six6six
Pure Steel
2,5

Hirveän moni asia ei Sacrilegen kohdalla ole muuttunut vanhaan verrattuna. Positiivista on kuitenkin huomata, että jonkinmoinen kehitys on vienyt bändiä eteenpäin vaikkakin ainoastaan vauvanaskeleen verran.

Sama keskitempoinen köpöttely jatkuu kappaleissa yhä edelleen, mutta nyt jälki on soundeja myöten selkeästi jämäkämpää sekä mieleenpainuvampaa että black sabbathmaisesti synkkää, vaikka killerikertsit ja tapporiffit loistavat edelleenkin poissaolollaan. Samaa parannus näkyy kökköä levynnimeä lukuun ottamatta myös sanoituksissa jonkinlaisena konseptina koskien hyvän ja pahan taistelua sekä ikuisuuskysymyksiä eli aiheina, joita puritaanit voivat halutessaan tulkita jeesusteluna.

Six6sixin perusteella orkan ainut alkuperäisen jäsen ja biisintekijä Bill Beadle tuntuu vihdoinkin kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen löytäneen oikeat raiteet, vaikka lähtöasemalla vielä ollaankin. Manilla Roadin ja Warlordin kaltaisten hämyhevin pioneerien tasolle nousemisessa on silti vielä pitkä matka puksutettavana.


Yeti
Ritual
Omakustanne
3,5

Lumimiehen olemassaoloa ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan, mutta Meri-Lapistapa Yeti todistetusti löytyy, vaikka havainnot siitä ainakin täällä etelän suunnassa ovat käytännössä olemattomia. Kuuden vuoden aikana olio on kuitenkin jättänyt itsestään jälkiä LP:n ja EP:n muodossa ja alkuvuodesta suurentuneena se kasvattanee myös tunnettavuuttaan uuden ääniriittinsä myötä.

En osaa sanoa, onko Ritualin biisilista kasattu vahingossa vai täysin harkiten varsin ovelasti. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla avauskaksikko Fools Gold ja Inferno tuntuvat rokkaavan turhan eleettömästi stoner/blues/psyke rock-kolmion keskellä hyödyntämättä sen nurkkia millään tavalla ja tunnetta vain vahvistaa Kaisa Karin hento laulu.

Kiekon keskellä tunnelma alkaa kuitenkin muuttua. Osin lähes akustishenkisesti kulkeva She tuntuu vasta varsinaisesti käynnistävän rituaalin, jonka ilmapiiriä raskaasti ja synkästi etenevä Forsaken vain syventää. Niin psykesävyjä kuin black sabbathmaista doom-groovea sisältävällä Solomonilla palvontamenojen intensiteetti vain kasvaa kohti kliimaksiaan, joka saavutetaankin levyn päättävässä ja sen pisimmässä yli yhdeksän minuutin mittaisessa nimikappaleessa.

Jos Kaisan äänenkäyttö kuulosti ujolta vielä levyn alussa, kohoaa se hienosti ujeltavana kohti korkeuksia hypnoottisen painostavasti ja vääjäämättömästi kohti loppua etenevän Ritualin myötä. Ja kas, niinpä syvällisemmän paneutumisen myötä koko komeus hahmottuukin aivan erilaiseksi kuin mitä pelkkään alkuun tehty pintaraapaisu antaisi olettaa. Jokaiselle kuusikon osaselle onkin löydetty oikea paikkansa ja tarkoituksena.

On levyn palvontamenojen kohde mikä tahansa, kenenkään maailmaa se ei kuitenkaan vielä pysty järisyttämään tai muuttamaan. Vahvan näytön se kuitenkin antaa Yetin kyvyistä ja olemuksesta.

torstai 8. lokakuuta 2015

The Carnival - Henki juhlii, liha ei


Suomalaisen kulttuurin juuria ulottuu Kajaanin sekä pohjoisen että eteläisen vaikutusta sisältävään vaihettumisvyöhykkeeseen yllättävän paljon. Onhan paikkakunnan piirilääkärinä 1800-luvun alkupuoliskolla toiminut itse Elias Lönnrot presidentti Urho Kekkosen käydessä koulua paikallisessa lyseossa vajaa sata vuotta myöhemmin. Muusikoista niin Sakari Kukko (Piirpauke), Jorma Kääriäinen (Agents) kuin Jarkko Martikainenkin (Euthanasia (RIP), Y.U.P.) ovat kajaanilaistaustaisia. Käytettäessä metsätyyppivertauksia em. henkilöt olisivat lähinnä alueelle tyypillistä kangasmetsää kun taas viime vuosituhannen lopussa perustettu, metallilla hardcore-räimettään sekoittava The Carnival olisi lähinnä upottavaa aapasuota.

Lue koko haastattelu Imperiumista

tiistai 6. lokakuuta 2015

Purtenance - viriilit veteraanit vauhdissa

Nokialta ponnistavalla Purtenancella oli painava ja synkkä sanansa sanottavana 90-luvun alkupuolella. Vaikka julma death metal -möykkääminen katkesikin 20 vuodeksi heti kohta Member of Immortal Damnation -debyytin julkaisemisen jälkeen vuonna 1992, jatkui julistus kolme vuotta sitten Sacrifice the King EP:llä tasan siitä mihin aikoinaan jäätiin. Viimeisetkin unihiekat karistettiin kaikkien silmistä ja vaikut korvista Awaken from Slumber -täyspitkällä (2013) ja syyskuun 1. päivä kuluvaa vuotta ilmestynyt ...to Spread the Flame of Ancients osoittaa viimeistään, että ennen ei todellakaan ollut kaikki paremmin. Purtenance vuosimallia 2015 on enemmän elossa joka suhteessa kuin koskaan aikaisemmin.

Lue koko haastattelu Imperiumista

maanantai 5. lokakuuta 2015

Inferno #129/2015

Blizzard Hunter
Heavy Metal to the Vein
Pure Underground
3

Jääräpäinen, tarpeeksi ikääntyneiden perinteiden kunnioittaminen ja jopa suoranainen kopioiminen on lähes aina jonkinlaisella hellyttävällä tavalla arvostettavaa, vaikka lopputulos harvemmin nousee lähellekään pioneerien tasoa. Nuoremmat kuuntelijat voivat toki kokea musiikin toisinkin kuin me tuoreeltaan tuleviin klassikoihin tutustuneet nykyiset vanhat jäärät, joista ainakin osa yrittää välttää kaavoihin kangistumista.

Näin käy myös Blizzard Hunterin esikoisalbumin kohdalla. Vaikka bändi paikoitellen pystyykin varsin riemastuttavaan 80-lukulaiseen vauhtiheavyyn kuten esimerkiksi levyn nimibiisissä, ei vastaavantasoisia ilopilkkuja löydy kuin muutama yhdeksän muun kappaleen joukosta. Tämä on harmi, sillä Sebastian ”Dragon” Palman komeasti korkeuksiin yltävä ja dramaattisuuttakin sopivasti sisältävä tulkinta on kerrassaan huippuluokkaa.

Jos Heavy Metal to the Vein onkin perustuksiltaan kuosissa ja metalli virtaa mukavan vallattomasti perulaisten suonissa, voi vain toivoa että seuraavalla kerralla puroista on kasvanut kunnon kohiseva koski jota ei pidättele mikään.

Hammerhead
The Sin Eater
High Roller
3

Lähtötiedoiltaan ja nyt julkaistavan toisen albuminsa muutaman valikoidun biisin perusteella tämä brittiläinen Hammerhead on kaikista niistä maailmalla olevista kiinnostavampi tapaus teoriassa kuin mitä The Sin Eater lopulta käytännössä osoittaa olevansa. Tämä saattaa myös osaltaan selittää miksi jo vuonna -78 perustettu bändi hajosi vain kahden demon ja yhden singlen jälkeen ennen 80-luvun puoliväliä vain tullakseen uudelleenkasatuksi reilusti 2000-luvun puolella.

Levyllä on vallan runsaasti hyvää, mutta ideoiden toteutus tai loppuun vienti onnahtelevat lähes jokaisessa biisissä kummallisesti. Osin bluesiinpohjautuva hämyinen ja synkähkö tunnelma on kyllä usein hienosti kohdallaan ja näissä rauhallisissa hetkissä on vielä lisänä kiehtovaa herkkyyttä ja kauneutta. Mutta vastavuoroisesti useita biisejä onnistutaan enemmän tai vähemmän sössimään joko tönköillä sovituksilla, tylsillä junttauksilla, liiallisilla pituuksilla tai pahimmillaan kaikkien näiden kombona.

Juuri tästä syystä The Sin Eater onkin ärsyttävän ristiriitainen julkaisu. Se ikään kuin kiusoittelee koko ajan kovuudellaan paljastaen itsensä kuitenkin vain puolijäykäksi tapaukseksi. Tästäkin huolimatta se onnistuu lähes väkisin penetroitumaan mieleen ja nähtäväksi jääkin, minkä luonteinen ja kuinka pitkäkestoinen suhde levyyn muodostuu.

Hope Drone
Cloak of Ash
Relapse
3

Sanotaan, että nuorilla miehillä akti kestää keskimäärin 30 sekuntia veltosta velttoon. Näin hieman varttuneemmalla Hope Dronen ensimmäistä täyspitkää kuunnellessa efekti on likimain sama jokaisen kappaleen kohdalla. Albumi esileikityttää ensin muhkeat 20 minuuttia kun lopuille jynkytyksille riittää keskimäärin kymmenen minuuttia. Vaan eipä mieskunto kyllä kestäkään seitsemää varvia tuntiin ja varttiin, yksikin coitus on aivan riittävä on se näistä sitten mikä tahansa.

Monet tosimiehet- tai naiset eivät todennäköisesti koe näitä ausseja kovinkaan pornoina, sillä vaikka bändi ryskää ja sahaa black metalistatutuin rujoin ja tummin keinoin, sekoittaa se joukkoon myös paljon melodisempaa ja rauhallisempaa fiilistelyä. Kokonaisuus onkin kaukana alkuperäisestä puhtaasta mustasta manauksesta lähempänä jälkijättöisyyttä, jota katsantokannasta riippuen voi kutsua kehittymiseksi tai vesittymiseksi. Taitamattomia tai tylsiä ei orkesterin pitkät yksittäiset kudelmat kuitenkaan ole.

Cloak of Ash on genreuskollisesti joka suhteessa järkälemäinen teos, joka kuitenkin on aivan liikaa kerralla sulateltavaksi. Kiihkon se nostattaa parhaiten heti alussa, mutta melkoinen nymfomania tai satyriaasia saa ihmisellä genreä kohtaan olla, jos kokonaisuus kovia kiksejä koko ajan antaa kerta toisensa jälkeen.

Inkvisitor
Doctrine of Damnation
Haje
3

Sitten puolentoista vuoden takaisen esikoispikkuisensa Inkvisitor vaikuttaisi järkevöityneen ja kasvaneen isommaksi yksilöksi. Vaikka kyse onkin nykyajan perinteiden suuntaan nyökkivästä thrash metalista, jossa ainakin jonkin sortin aivojen narikkaan asettaminen ja kohkaaminen on musiikillisesti vähimmäisvaatimus, on keskimaalaisten kehitys edennyt silti oikeaan suuntaan.

Delirious Talesilla vielä näkynyt vauvankasvoinen pyöreys on Doctrine Damnationilla selkeästi kadonnut. Omat ilmeet ovat alkaneet hahmottua aiempaa selvemmin ja ilkeän irvistelyn seassa vilahtelee myös selkeää ilkikurisuutta. Mistään tätejä hurmaavasta herrantertusta ei kuitenkaan ole kysymys. Vaikka lapsi osaakin käyttäytyä genrelle asetettujen sääntöjen mukaisesti, löytyy siitä jo nyt sitä uhmakkuutta, joka teini-iässä voi puhjeta oikeanlaiseksi riehakkuudeksi.

Jos harmonia- ja soolopuoli ovatkin jo hyvällä mallillaan, kaipaisi sekä riffit että kertosäkeet lisää napakkuutta ja tarttuvuutta yleisestä rouheudesta puhumattakaan. Tällaisenaan levy lupaileekin enemmän kuin lopulta antaa aivan kuten entinen tyttökin. Kommunikaatioyhteys on kuitenkin avattu ja nimi on mielessä, mikä sekin on jo oikein hyvä alku.

Majestic Downfall
...When Dead
Pulverised
4

Perusasioiden äärellä oleminen on hienoa ainoastaan silloin, kun ne on sisäistetty riittävän hyvin ja mukaan osataan laittaa vielä sopivasti jotain omaa. ...When Deadin perusteella kaikesta rumpujen takomista lukuun ottamatta vastaava Jacobo Córdova on taatusti diggaillut pitkään vanhaa Paradise Lostia, Anathemaa ja muita aikalaisia genretovereita, sen verran väkevä 90-luvun doom-deathin kaiku tältä neljänneltä albumilta kumisee.

Levyssä viehättääkin eniten juuri sen sopivasti yllätyksiä sisältävä konstailemattomuus. Se laahustaa alati eteenpäin raskain askelin suoraviivaisesti mutta määrätietoisesti eteenpäin läpi karujen maisemien, joita tähdittävät niin yksinkertaisten kauniiden melodioiden muodostamat valonpilkahdukset kuin yhä syvemmälle murheen alhoon painavat black- ja death metal takaiskut. Introa seuraavissa neljässä pitkässä etapissa on kuitenkin osattu jättää mainiosti tilaa niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti huokaista syvään, painaa leukaa syvemmälle kohti rintaa ja jatkaa matkaa kohti uusia pettymyksiä.

Vahvoja tunnetilojen ääripäitä läpikäymällä ja hyödyntämällä syntyy usein kaunista musiikkia, joka käy kotikutoisena mielialalääkkeenä niin tekijälle kuin vastaanottajalle. Majestic Downfallin neljäs lohduttoman oloinen täyspitkä onkin samaan aikaan sekä toiveikas muistutus menneestä että hyvä osoitus musiikin ajattomuudesta.

Susivainaa
Susivainaa
Omakustanne
3,5

Asemansa jo vakiinnuttaneita muutamia kokoonpanoja lukuun ottamatta suomeksi laulettu raskas rock ei juuri nyt ole kovinkaan kiinnostavaa tai suosittua. Etenkään jos vielä muistaa vuosituhanteen alun lähes järjettömiin mittoihin paisuneen buumin, jolloin lähes kaikki kuuntelivat ansioituneen Niskalauksen jynkytystä ja muita vastaavia. Vaikka nopeasti sisällöllisestikin tympeäksi muuttunut ilmiö muutti lähtemättömästi kotimaista populaarimusiikkikenttää, on genre tuottanut kovin harvakseltaan mitään kiinnostavaa.

Susivainaan esikoinen ei ole musiikillisesti mitenkään erityisen yllättävä, mutta silti sen biisit kiehtovat jollain mystisellä eteläkarjalaisella tavalla. Yksi tärkeimmistä tekijöistä tässä on moniäänisen Kaisu Kärrin tummat tekstit ja niiden tumman tulkinta, jotka herättänevät myös tuntemuksia sekä puolesta että vastaan. Toki muutama lanttuun tarttuva kertosäe ja melodia levyltä löytyy, mutta ei Susivainaan musiikki helpon hitikästä ole tarkoituskaan olla, vaan se vaikuttaisi kumpuavan jostain aidommasta ja syvemmästä alkukantaisesta lähteestä.

Jos kokonaisuus ja osin kappaleet tuntuvatkin jollain lailla debyyteille ominaisella tavalla hajanaisilta, tuntuu se yhtä lailla olevan myös yhtyeen luonnollinen tyyli. Sen verran monessa ja pitkään mukana ovat nämäkin rokut olleet, että omat suuntaviivat on jo tässä vaiheessa hyvin hallussa. Loppu onkin enää pelkkää jalostamista, johon onkin vielä tarvetta mutta myös epäilemättä taitoa ja tahtoa.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Inferno #128/2015

Artizan
The Furthest Reaches
Pure Steel
2,5

Saksalaista Pure Steel ja tämän peräti viittä(!) alalafkaa täytyy kyllä arvostaa yrittämisestä sekä pienien että uusien bändien tukemisesta julkaisurintamalla siitäkin tosiasiasta huolimatta, että vähänkään laadukkaammat levyt ovat erittäin harvassa. Erityisesti kaukana valtavirran ja trendien ulkopuolella uivan jenkkimetallin esilletuonti säväyttää jostain syystä puljun toiminnasta eniten, jos tältäkään osastolta ei vaikutusta ole tehnyt kuin aiemmin tänä vuonna julkaistu Born on Firen Dead Winter Sun.

Artizanin kolmas lätty on hyvin tyypillinen Pure Steel julkaisu niin hyvässä kuin pahassa. Amerikan keijot esittämässä scifi konseptiin puettua melodista metalia kiinnostaa lähtökohtaisesti paljonkin, mutta lopputulos on pettymykseksi melkoisen vässykkä. Luvattua eeppisyyttä,progressiivisuutta ja raskautta löytyy aivan liian vähän ja miellyttävä-ääninen Tom Bradenkin tuntuu tontillaan pidättyväiseltä yhtyetovereidensa ja heidän sävellyksiensä lailla

The Furthest Reachesilla potentiaali on kyllä selvästi aistittavissa kaukaisessa horisontissa, mutta käyttöön siitä ei ole saatu kuin noin puolet. Tämä tuntuu perin ärsyttävältä, sillä vakavista puutteistaan huolimatta albumia on yllättävänkin vaivatonta kuunnella ja muukalaisten maapallonvaltauksesta hyvin myös musiikillisesti toteutetulle tarinalle olisi kyllä tilausta.

Axemaster
Overture to Madness
Pure Steel
1,5

30 vuoden aikana Axemaster on ehtinyt vaihtaa melkoisen nipun basisteja, laulajia sekä rumpaleita ja onpahan bändi kokeillut myös nimenvaihtoa ennen palaamistaan takaisin vanhaan hyväksi havaittuun. Kaikesta vaihtoruljanssista huolimatta muutama albumikin on saatu aikaiseksi sekä pieni nippu demoja, sinkkuja ja splittejä, mutta kovinkaan kaksisia biisejä ei ainakaan näin vuonna 2015 osata vielä tehdä.

Periaatteellisella tasolla bändin musiikki on ihan ok, sillä 80-lukulainen Amerikan heavy/power metal on lähes aina kiehtovaa erotessaan melkoisesti eurooppalaisesta iloluonteisesti tuku-tukusta raskaudellaan ja synkkyydellään. Näin myös Overture to Madnessilla, mutta siinä missä muutama yksittäinen keskitempoisesti marssiva rallikuulostaakin vielä ihan siedettävältä, alkaa identtisin kaavoin toteutettujen biisien läpikuuntelu lähes tunnin mittaiselta levyltä käymään tylsältä liukuhihnatyöltä hyvinkin nopeasti.

On hienoa, että setämiehet jaksavat puuhastella musiikin parissa vuodesta toiseen golfaamiseen siirtymisen sijasta, mutta Overture to Madnessia kuunnellessa ei ole mikään ihme, että Axemaster on jäänyt divaritasolle epäilemättä myös kotimaassaan. Sen verran huonolla tavalla köppäinen ja mitäänsanomattoman se on.

Demon Eye
Tempora Infernalia
Soulseller
3

Kovin moni on toitottanut olevansa totaalisen kyllästynyt kaikenlaiseen musaretroiluun jo aikoja sitten. Vaan niin kauan kuin itse musiikki on hyvää, on herttaisen yhdentekevää mitä genreä se edustaa tai kuinka moni siitä tykkää. Liekö kuitenkin ennakkoluulot menneet itsellä hetkellisesti kiinnostuksen edelle, sillä ensivaikutelman perusteella Tempora Infernalia vaikutti melkoisen yhdentekevältä onnistuen nostattamaan jopa pienoisen ärsytyksen pintaan.

Vaan eipä jenkkien kakkoskiekko nyt ole täysin silkkoa sisällöltään. Jos kolme julkaisua yhtä monessa olemassaolovuodessa kertovatkin ainakin tämän levyn perusteella enemmän hätiköinnistä ja intoilusta kuin varsinaisesta luovuudesta, paranee lopputulos kuitenkin lisäkierroksilla kohtuulliseksi. Tokihan kaikki Demon Eyessä nimeä lukuun ottamatta ovat velkaa Black Sabbathille ja etenkinPentagramille, mutta hyvältä voi ja kannattaa aina lainata kun taas paskoilta se ei kannata.

Kaiken modernin hömpötyksen seassa tällaisellekin helpolle ja mukavalle rennon synkästi rokkaavalle kuuntelumusalle on silloin tällöin aikansa ja paikkansa, vaikkei Tempora Infernaliaan tutustuminen missään määrin pakollista olekaan. Eihän kukaan pelkkää korvakarkkiakaan jaksa alituiseen itseensä tunkea.

Hard Action
Sinister Vibes
Svart
3,5

Hard Action on puhdas action rock -yhtye. Hyvä lisä siis tämän garage rock -perinteen jatkumoon, jonka tunnetuimpia seitsemän vuotta sitten instrumenttinsa keissihin pakannut ja lokerointia itse ihmetellyt The Hellacopters oli. Vaikka kotimaamme reeniksillä ja lavoilla energinen rokki raikanee tälläkin hetkellä, ei viime vuodet hiljaiseloa viettäneen Flaming Sideburnsin lisäksi isompaa nimeä itsestään ole pystynyt juuri kukaan uudempi yrittäjä tekemään. Vaan eipä tämä genre juuri nyt olekaan sitä kuuminta hottia toisin kuin vuosituhanteen vaihteessa.

Sitten viime syksynä julkaistuun ihan kivaan esikoisseiskaan verrattuna Sinister Vibesille kierroksia on nostettu selvästi. Napakan mittainen levy on läpeensäperusasioiden ytimessä olevaa rock'n'rollia, joka on sanoituksia, soittoa ja soundeja myöten tyylikkäästi toteutettu ja esitetty. Myös biiseissä on mukavasti etukenosta ja haara-asennosta huokuvaa energiaa, vaikkei juuri ennen levyyn tutustumista nähdyn keikan tasolle päästäkään. Tämä kertoo kuitenkin ainoastaan siitä faktasta, että Hard Action on kovempi keikoilla kuin levyllä, ja näin päinhän asioiden juuri pitääkin olla.

Niin vetävästi kuin albumi starttaakin, alkaa puolivälin tienoilla meininki tuntumaan hienoiseen alamäkeen lasettelulta. Suuri kauneusvirhe tämä ei missään nimessä ole, mutta tällaiselta musiikilta sitä vain odottaa tai pikemminkin vaatii koko ajan ylikierroksilla käymistä ilman yhtään ajattelu- tai hengähdystaukoa. Tähän Hard Action ei vielä pysty, mutta lähellä se on jo nyt. Vielä jos bändi pystyisi jatkossa suoltamaan muutaman oikeasti tarttuvan kovan hitin, koko genren toiminta saattaisi taas roihahtaa hiilloksesta liekkeihin.


Nightshock
Nightshock
Iron Shield
2

Nightshockin kerrotaan olevan raakaa ja likaista heavy/thrash metalia. Motörheadin ja Venomin kaltaisten genren esi-isien vaikutus toki kuuluu sekä bändin maanmiesten Bulldozerin, mutta ei tämä silti tee tästä sisarukset sisältävästä triosta kuin korkeintaan puoliksi yhtä hyvän.

Puolitoistavuotta kasassa olleen bändin debyytti on täynnä turhankin yksinkertaista mutta ennen kaikkea munatonta rämpyttelyä, jota korostaa entisestään turhan selkeät ja ponnettomat soundit. Kitaristi-laulaja yritys ärähdellä potkua biiseihin on sentään kohtalaista, muttei hänkään paljoa pysty pelastamaan.

Parasta ja uskottavinta levyssä ovatkin kappaleiden nimet kaikessa lajityypillisyydessään: Black Demise, Faith And Dishonor, Cemeterial City ja Funeral Chain näin muutamia mainitakseni. Ensi kerralla lisää vähän kaikkea mutta etenkin pimeyttä, räkää ja shokkeja niin johan alkaa kokonaisuus olla selkeästi paremmassa jamassa.

maanantai 3. elokuuta 2015

Lapinpolthajat

Vuosien saatossa etelää kohti valunut punkyhtye Lapinpolthajat ei tarvitse enää tikkuja ja bensaa, sillä kesän alussa julkaistulla kolmannella levyllään he ovat tulessa ja isolla liekillä. Kappaleet rullaavat entistäkin napakammin ja tarttuvammin puhumattakaan sanoituksissa entistäkin oivaltavammin ja koskettavammin kerrotuista ihmiskohtaloista.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Inferno #127/2015

Boar
Veneficae LP
Lost Pilgrims/Mikrofoni/Rämekuukkeli
4

Aiemmin julkaisuillaan lähinnä pieniin päin ollut Boar rynnistää nyt päälle täyspitkällään. 42 minuutin kestollaan Veneficae ei ole mikään mammutti, mutta yhtyeen nimen mukaista karjumaista jykevyyttä albumilta löytyy senkin edestä. Ja juuri näinhän asian pitääkin olla, oululaisten sorkkien tarpomaksi kun on nyt helppo haluta uudelleen ja uudelleen ilman että kokemus olisi liian tuskaisa ja uuvuttava.

Viime elokuussa näkemälläni keikalla yhtye teki vaikutuksen energisellä rymistelyllään, jossa oli mukana myös aimo annos death'n'rollia. Nyt jannut onnistuvat vakuuttamaan myös levyllä, jossa ei kuitenkaan tuoksu niinkään kalma vaan pikemminkin epämääräinen stoner-usva. Meininki on toki edelleen läpeensä maskuliinista raskaspörinää varustettuna ankaralla ja hikeä tihkuvalla svengillä, jota ainakin osittain voi kutsua myös psykedeeliseksi. Boar taitaa myös krautrockista tutun jumituksen, joka juuri sopivan vähäisissä määrin käytettynä luo herkullisen vastakohdan em. hippeilylle.

Veneficae on melkoisen vastustamaton pläjäys, josta yksilöitä ei voi tai ole edes minkäänlaista tarvetta nostaa esille. Levy onkin kokonaisuutena realistiselta tuntuva, Old Greysta alkava ja Wolf Lordiin päättyvätrippi myrkyllisen maagiseen maailmaan, joka kuitenkin haisee ja maistuu makealle. Näin epäilemättä myös livenä korotettuna toiseen potenssiin.

Demonic Death Judge/Coughdust
Split
Inverse
4

Aiemmin pelkästään kimppakeikoilla tiiviisti viihtyneet kotkalaiset ja tamperelaiset bondaavat nyt myös yhteisellä julkaisulla. Miesten musiikkia stoner ja sludge -genrejen liepeillä murjovat porukat ovat onnistuneet tekemisissään jo aiemminkin, mutta nyt samaan tiiviiseen pakettiin niputettuna jälki on entistäkin vakuuttavampaa niin lavalla kuin levylläkin.

Splitin sisältö on mielenkiintoista jo lähtökohdiltaankin. Molemmilta bändiltä kuullaan yksi kokonaan uusi biisi, jonka lisäksi tulkitaan vielä toisiaan sekä koveroidaan astetta jollei peräti kahtakin epätavallisempi kappale. Ja kaikki tämä rapiassa puolessa tunnissa, joka täyttää muttei vie täysin nälkää vaikka sisältö tuhtia onkin.

Demonic Death Judgen pörinä svengaa vastustamattoman letkeästi, on kyseessä sitten mikä tahansa splitin kolmesta kappaleesta. Eniten kulmakarvoja nostattaa ja korvakarvoja tuulettaa Miami Vicesta tuttu erityisen härski mutta vallan toimiva Jan Hammer -laina Crockett's Tears. Kasariestetiikka tihkuva kappale saa kokonaan uuden ja karskin ilmeen menettämättä kuitenkaan liikaa herkkyydestään ja tunnistettavuudestaan.

Myös Coughdust onnistuuomalla puoliskollaan mainiosti. Vaikka sen materiaali ei mahdottomia eroakaan kumppaninsa vastaavasta, on sen ote musiikkiin kuitenkin aavistuksen verran jyrkempi ja raskaampi tarjoten juuri sopivasti niin eroavaisuuksia kuin yhtymäkohtiakin. Kappalekolmikko on läpeensä takorautaa ja Jefferson Airplanen alkuperäinen The House at Pooneil Corners -hippeilykin saa isän kädestä niin että tuntuu aina munaskuita myöten.

Ensi kesän ja ehkä tulevinkien kesien soundtrack on nyt löytynyt.

Enemies
Bind Me a Wreath LP
Omakustanne
3,5

Totaalinen Enemies-neitsyys meni täysin sattumalta samana päivänä. Käpäliin kun sattui tarttumaan kaikin puolin tyylikäs sinimusta arviokappale orkesterin toisesta julkaisusta Bind Me a Wreathista ja kuulo- sekä näköelimiin tallentui ”vahingossa” myös yhtyeen keikka. Eka kerta voisi olla huomattavasti huonompikin eikä kokemusta varjostanut edes päihteet.

Elävänä ensin koettu yhtye osoittautui yllättävänkin raivokkaaksi tapaukseksi niin esiintymiseltään kuin musiikiltaan mikä hälvensi mukavasti ennakkoluulojani liiallisesta himmailusta ja taiteilusta hardcoren nimissä. Samaan intensiteettiin Enemies ei älpeellään aivan yllä, vaikka vahvat viitteet tästä ovatkin selvästi kuultavissa. Etenkin soundillisesti levy nimittäin kaipaisi ripauksen verran enemmän selkeyttä ja terävyyttä tuomaan paremmin esille live-energian ja vimman, joka nyt jää jonnekin taustalle.

Bind Me a Wreathin kappaleissa itsessään on kyllä sopivasti haastetta ja vaihtelua ilman sortumisesta post-HC:n perussyntiin eli tylsään ja sekavaan venkoiluun. Bändi osaa piiskata raivolla ja vauhdilla, mutta myös tarjota kokonaisuuteen luontevasti istuvia näpsäköitä tunnelmointimelodioita. Terävöinnille tälläkin saralla olisi toki tilaa, muttei läheskään niin paljoa kuin tuotannollisesti.

Ei bändi tällä levyllä vielä päähänsä laakeriseppelettä ansaitse muttei myöskään orjantappurakruunua.

The Howl
Death In Your Coffee
Omakustanne
3,5

Näin kevään kynnyksellä julkaistavan The Howlin levyllä ei ainakaan haise paska, vaan mukavasti makuhermoja hyväilevä tummapaahtoinen ja sopivan hapokas mokka. Sokeria tässä sumpissa ei ole eikä sitä myöskään tarvita, mutta luraus punaista maitoa mottiin on paikallaan.

Tämän kolmikon testosteronimenoa ja jääräpäistä tekemistä on tullut jo pidempään seurattua ja arvostettua, vaikka aivan samalla tasolle ei tykkäämisen taso ole koskaan noussutkaan. Death In Your Coffeella ero kavenee pykälällä, sillä nyt papuina on käytetty aiempaa aromirikkaampaa valikoimaa ja kofeiinipitoisuuskin on samalla kasvanut.

The Howlin tapa yhdistäädeath- ja thrash metalia, maustaa sitä kevyesti punkilla ja ajaaseos rokkimyllyn läpi svengaavaksi kokonaisuudeksi on juuri niin toimivaa kuin 17 vuoden kokemuksella voi olettaakin. Juuri käytetyn jälkiprosessoinnin ansiosta levy saa omaleimaista otetta, vaikka useamman mukillisen kumoamista tämän huomioiminen ja sisäistäminen vaatiikin alle.

Kolmikon kolmonen ei ole mikään markettien sisäänheittotuote muttei myöskään baristojen suosittelema hifistelyn kohde. Koti ja keikkaolosuhteissa nautittuna siitä on kuitenkin helppo pitää.

Night
Soldiers of Time
Gaphals
2,5

Kuten jo niin moneen kertaan on aiemmin tullut todettua, hurreja kaikenlainen retroilu tuntuu kiinnostavan vuodesta toiseen raskaamman rockin ja hevin saralla ja siinä he myös pääosin vähintäänkin kohtuullisia ovat. Triona toimiva Night lupsahtaa tähän jatkumoon muitta mukinoitta, vaikka sen nyt julkaistava kakkonen kovin ristiriitainen tapaus onkin.

Night haikailee häpeilemättä uuden aallon brittihevin alkuaikoihin sinne 70-80 lukujen taitteeseen. Se ei tosin yritä olla rankimmasta ja vauhdikkaammasta päästä oleva riffikone, vaan pikemminkin pari todellista klassikkoa aikoinaan pyöräyttäneen Demonin kaltainen melodioihin ja tarttuviin kertosäkeihin satsaava hevipophybridi. Bändi olisi myös helppo leimata käsittämättömänkin suurta suosiota musatavistenkin joukossa nauttivan maanmiestensä Ghostin (B.C.) pikkuveljeksi, tosin ilman vihtahousuimagoa. Selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä sen sijaan löytyy riittävästi, jonka lisäksi yhtyeet ovat myös rundanneet yhdessä ja käyttäneet myös samaa tuottajaa ja kansitaiteilijaa.

Ensimmäisillä kuuntelukerroilla Soldiers of Time onnistuu jostain syystä ärsyttämään yllättävänkin paljon. Heveimmillään se kuulostaa huonolla tavalla sekä käppäiseltä että lepsulta ja riffeiltään ja ylipäätään sisällöltään varsin heppoiselta. Myös kitaransoiton ohessa solistin pestiä hoitava Oskar Andersson sortuu ajoittain hienoiseen yliyrittämiseen, vaikka perusääni ja taito miehellä kelvollisesti hallussa onkin. Samat em. puutteet vaivaavat lähes kaikkia vastaavanlaisia kappaleita.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdilla korvat ilmeisesti turtuivat riittävästi Nightille taannuttaen aivot leimaamaan levykokonaisuuden ihan kelvolliseksi joskin silti vahvan keskinkertaiseksi. Akkarivetoisissa Towards the Skyssä ja huvittavankin, vaiko kenties tarkoituksellakin, samankaltaisesti nimetyssä Stars in the Skyssä bändi sen sijaan onnistuu selkeästi muunlaisia veisujaan paremmin. Näiden perusteella jannujen olisi syytä kurkottaa entistäkin korkeammalle päästäkseen parempaan lopputulokseen.

The Night Flight Orchestra
Skyline Whispers
Coroner
4,5

Soilworkista parhaiten tutun Björn Stridin laulajanlahjat ovat olleet tiedossa jo pitkään, mutta miehen rakkaus 70-80-lukujen taitteen periamerikkalaiseen siloteltuun iskärokkiin ja kykyyn tulkita tällaista mainiosti taas eivät. Ei vaikka niin ikään useista eri yhteyksistä tuttujen maanmiestensä kanssa kasattu The Night Flight Orchestra onkin julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa Internal Affairs jo kolme vuotta sitten.

Skyline Whispers on omenaista ja kanelista piirakkaa, jossa siirappiakaan ei ole säästelty. Se on lähes täydellisen häpeilemätön kliseiden kavalkadi niin kertosäkeiltään, melodioiltaan, soitannoltaan, tunnelmiltaan kuin teksteiltäänkin ja juuri siksi niin mahtava, koska kaikki on erinomaisella tyylitajulla toteutettua. Lisäksi albumin suuria vahvuuksia on sen vaihtelevuus. On kyse sitten rokkaavimmista paloista tai AOR:n ja ajoittain peräti hunajaisen soft rokin puolelle lipsuvista kevymelankolialle tuoksuvista stygeistä, kaikki jäävät lähes takuuvarmasti kerrasta soimaan pitkäksi aikaa päähän on se kuinka umpiluuta tahansa.

Skyline Whispersiä kuunnellessa on pakko alkaa haikailemaan naisen perään ja hypätä vaikka 17 vuotta vanhaan Toyotaan kuvitellen sen olevan pastellisävyinen 80-luvun urheiluauto. Yölliset Tampereen kadut ja lähiseutujen tiet muuttuvat palmujen reunustamiksi rantabulevardeiksi ja autioiksi kaukaisuuteen katoaviksi valtateiksi, joita kruisaillessa ajantaju katoaa. Vaikka mittaa onkin digipak-version bonusraita mukaan luettuna vähän yli tunti, vie musiikki mukanaan ennätysvauhdilla lähes määränpäähän saakka missä ikinä se sijaitseekaan.

Nocturnalia
Above Below Within
Gaphals
3

Tästä samasta aviisista löytyvän Night-yhtyeen arvion kohdalla puhuin hurrien kiintymyksestä ja osaamisesta musaretroilun saralla. Nocturnalia on lisäys tähän samaan ryppääseen eikä aivan pelkkää sattumaa taida olla sekään, että molempien julkaisujen takana on sama ruotsalainen viitisen vuotta pyöritetty riippumaton levy-yhtiö.

Nocturnalian psykedeelisiä sävyjä sisältävä rock on, ei niinkään yllättävästi, hyvinkin 70-lukulaista. Suuta ei loksauta auki sekään seikka, että musiikki on kaikin puolen taiten tehtyä ja laulajan säännöllisesti korkeuksiin kurkottava hoilaus on sekin osaavaa. Kun kitaratkin tuuppaavat paikoitellen ilmoille hevimpääkin jytää, siintävät The Devil's Blood -mielleyhtymät väkisinkin horisontissa. Tosin sillä erotuksella, että Nocturnalia ei pysty luomaan lähellekään samankaltaista maagista ilmapiiriä.

Above Below Within on kaikkien musikanttien inhoaman ”ihan kiva” -sanaparin mukainen julkaisu. Sitä kuuntelee helposti ja jopa mielelläänkin, eikä siinä ole oikein mitään muuta suurempaa vikaa kuin se, että kuuntelijan mukaansa tempaava tunteenpalo jää johonkin puolitiehen. Tokkopa tämäkään kvintetti sentään trendien perässä on kirmaamassa, mutta vaikutteiden sisäistämisessä ja niistä omailmeisemmän musiikin luomisessa bändillä on vielä tekemistä.

Xibalba
Tierra Y Libertad
Southern Lord
3

Useammasta maailman Xibalbasta tämä on se nuorin, aktiivisin ja amerikkalaisin, jolta on kahdeksassa vuodessa ehtinyt ilmestyä kolme pienempää ja kolme suurempaa virallista julkaisua Tierra Y Libertad mukaan lukien. Ja jos ovat soittoniekat etninen yhdistelmä jenkkejä ja meksikaaneja, on sitä luonnollisesti myös itse musiikki. Alkuperäisiin sukujuuriin viittaavat sekä kappaleiden nimet että ainakin osa sanoitusten aiheista, vaikka isommassa osassa tuntuukin olevan erinäiset sosiologiset kannanotot niin kotimaansa asioihin kuin omiin henkilökohtaisiin tunnetiloihin.

Xibalban tymäkkyys on tasan puoliksi yhdistelmä hidas/keskitempoisen death metalinraskautta ja tummasävyisyyttä sekä hardcoren ankaruutta ettäjulistavuutta. Seos onkin ainesosiltaan ihan toimiva, mutta hieman yllättäenkin onnistuu silti kumisemaan liikaa tyhjyyttään. Osasyypää tähän on tosin eri instrumentit samalle tasolle latistava tuotanto, jossa rummut kuulostavat liikaa taustaläpsyttelyltä eivätkä kitarat ja laulukaan tule päin pläsiä niin kuin pitäisi.

Vaan kyllähän itse kappaleissakin on liikaa samankaltaisuuksia toisiinsa verrattuna, vaikka albumi ei ylimittainen olekaan. Erityisenä valonpilkahduksena Tierra Y Libertadilla toimii tosin sen päättävä, lähes 13 minuutin kestollaan melkein kolmanneksen kokonaisuudesta vievä massiivinen ja monipuolinen El Vacio, joka on silkkaa doom metalia. Tällaista enemmän pelkän kalma-HC jyräyksen vastapainoksi ja aletaan päästä mayojen tuonelan porttien sisäpuolelle.